torstai 29. toukokuuta 2014

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Ei ollut vadelmaveneitä kuvausrekvisiitaksi, oli vaan Gott&Blandatia. Pölyn mielestä idea on typerä.

Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen (Otava, 2007) on keikkunut lukulistalla jo jonkin aikaa. Priorisointi nousi huomattavasti, kun menin hankkimaan liput KOM-teatterin samaiseen esitykseen ja varovasti suositeltiin, että kirja voisi olla ihan hyvä lukea siihen pohjille. Ei kun hommiin siis.

Olen tarkkaillut ruotsalaisia eri etäisyyksiltä koko ikäni. Etäisyys on vaihdellut, intensiteetti ei. Ruotsi on minulle rakkaus, ruotsalaisuus haave. Ruotsin kansalaiset, tavallisimmatkin ja varsinkin he, ovat esikuviani. Minulla on vakaa tieto siitä, minne oikeasti kuulun. Se paikka on Suomesta länteen.

Mikko Virtanen kokee olevansa kansallisuustransu, suomalainen ruotsalaisen ruumiissa. Kun kotialttari, kalaasit ja joulut Thaimaassa ruotsalaisperheiden seurassa eivät riitä, muuttaa Mikko kokonaisuudessaan Ruotsiin. Erinäisten sattumien kautta Mikko alkaa muuttaa identiteettiään göteborgilaiseksi Mikael Anderssoniksi, mutta ruotsalaisuuteen asettuminen ei olekaan niin helppo nakki kuin miltä se aiemmin tuntui. Mikko joutuu tekemään vaikeita ratkaisuja saavuttaakseen unelmansa elämästä sosiaalidemokraattisessa ja kaikin puolin täydellisessä Ruotsissa.

Olen lukenut Nousiaiselta aiemmin Maaninkavaaran ja Metsäjätin, molemmista pidin. Nousiaisen kirjoitustyyli on pääosin naseva ja mukavasti luettava, paikoin hauska. Vadelmavenepakolaisessa tyyli oli tallella, mutta jokin mätti. Jotenkin Virtasen fanaattinen pyrkimys ruotsalaisuuteen ja ruotsalaisuuden ihannointi oli turhan vaivaannuttavaa, ehkä siksi että siihen vedettiin mukaan kaikki mahdollinen tsunameista lähtien.

Vadelmavenepakolainen vaikuttaa myös olevan sellainen opus, joka jakaa railakkaasti mielipiteitä. Esimerkiksi GoodReadsissa tähtiä on kertynyt välillä 1-5 melko tasaisesti. Ei tämä huono kirja ollut, mutta jotenkin sen pakkomielteisyys oli niin surullista ja toisaalta kovin yksinäistä jotta sen sisään olisin kunnolla päässyt. Ruotsalaisuuden ja suomalaisuuden syvimpään olemukseen pureutuessaan Nousiainen oli minulle tässä parhaimmillaan.

Muutamassa kohdassa myönnän kyllä hymisseeni, osaa se Nousiainen tehdä myös erittäin tarkkanäköisiä ja osuvia huomioita. Jos samaa asiaa kuitenkin toistetaan liian monta kertaa, alkaa se pänniä. Absurdi huumori myös yleensä toimii minulle, mutta Virtasen tapauksessa homma meni ehkä minulle hieman yli. Lopun tapahtumat näin kuitenkin, kaikesta huolimatta, jokseenkin lohdullisina ja tasapainottavina.

Illalla nähdään, miten tämä vakuuttaa lavaversiona.

Elinalle kirja oli hauska alusta loppuun, Salla koki sen toimivan omassa lajissaan mainiosti.

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Otava, 2007. 269 s.
Kansi: Rasmus Snabb / Muotohiomo

16 kommenttia:

  1. Minä pidin tästä kirjana aivan valtavasti, mutta KOMin näyttämöversio ei puolestaan oikein iskenyt. Toivottavasti sinä pidät illan esityksestä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiinnostavaa, Jonna! Ehkä esitys sitten iskee meikäläiseen täydellä teholla!

      Poista
  2. Kesken aikoinaan jäi, ihan liian pakkomielteinen ja veti liikaa yli että jaksaisin.

    Pikkuisen myös ihmettelin sitä että kun päähenkilö oli noin pakkomielteinen niin miten tällä ainakin kirjan alussa oli ihan kuitenkin työ, tyttöystävä ja muu sosiaalinen elämä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mieheltä tämä oli jäänyt myös kesken, oli kuulemma unohtanut jatkaa lukemista. Ja totta, ehkä hivenen epäuskottavaa. Toisaalta tässä ehkä annan Nousiaiselle vähän siimaa kun kyseessä on esikoinen, mutta sosiaalisessa elämässä tyyppi ei kyllä vaikuttanut olevan mikään taituri (lukuunottamatta jouluja Thaimaassa?).

      Poista
  3. Asia 1: VOI PÖLY, SYDÄMIÄ!
    Asia 2: Vadelmavenepakolaisen luin silloin, kun se ilmestyi. Elin tuolloin vahvaa pohjoismaisten mieskirjailijoiden kautta, jonka Vadelmavenepakolainen oikeastaan summasi. Pakkomielteisiä miehiä, jotka pakenevat metsiin, esittävät toista, adoptoivat hirviä, mitä milloinkin. Jäi trauma :) Sittemmin olen yrittänyt Nousiaista lukea, mutten ole vielä mielestä löytänyt. Vadelmavenepakolaisesta siis ihan pidin, mutta tuli yliannostus tietyn tyyppistä kirjallisuutta silloin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pöly kiittää ja lähettää pusuja!

      Ja ah, ymmärrän, minä luin yhteen aikaan Tammista ja Loeta yliannostukseen asti, huh. Jos Nousiaiselta jotain, niin Metsäjättiä suosittelisin. Se on jotenkin leppoisampi, ei fanaattinen, mutta hyvin kirjoitettu. :)

      Poista
  4. Vielä en ole Vadelmavenepakolaista lukenut, vaikka varsinkin pienenä haaveilin olevani ruotsalainen. Jotenkin hauskaa, että aiheesta on kirjoitettu kirja, vaikka homma onkin taidettu vetää kunnolla yli. Ne rasvaretket joita 80-luvulla Ruotsiin tehtiin olivat varmasti monelle suomalaislapselle erikoisia kokemuksia. Ruotsi tuntui silloin niin paljon fiinimmältä kuin Suomi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä epäilen olevani ainakin henkisesti suomenruotsalainen, kuulemma intohimoinen suhtautumiseni mantelimassaan ei voi johtua mistään muusta. Mainio tämä kirja on kyllä aiheeltaan, ei tule toista kansallisuustransvetismista kertovaa kirjaa ainakaan heti mieleen.

      Poista
  5. Vadelmavene oli mielestäni ihan hurjan hauska, kun sen aikoinaan luin. Sehän on muistaakseni Nousiaisen esikoinen. Ruotsi ja ruotsalaisuus pakkomielteen kohteena on aiheena mainio ja jotenkin minulle tämä oli parempi kuin Maaninkavaara. Metsäjätti on sitten asia erikseen, se on Nousiaisen paras, mutta käsittteleekin jo eri maailaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Esikoinenhan tämä, totta. Maaninkavaara oli ehkä aiheeltaan minulle kuitenkin läheisempi ja siksi ehkä enemmän meikäläiseen pureva. Metsäjätti on tosiaan huomattavan erilainen verrattuna näihin kahteen muuhun. :)

      Poista
  6. Näin aikoja sitten KOMin version ja sen jälkeen Tampereen Teatterin version, ja vasta sen jälkeen luin kirjan, mielessäni siis mielikuvat teatteriversioista. Välillä niinkin päin. KOMin versiosta mieleenpainuvin kohtaus oli nykytanssiversio Olof Palmen elämästä ja Juho Milonoffin hillitty artikulaatio, Tampereella oli sitten ihan omat juttunsa. Mielenkiinnolla odotan, miten teatteriversio sinuun upposi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juho Milonoff oli kyllä mainio Virtanen ja tanssikohtaus absurdiudessaan viehättävä. Kurkkasin tuossa juttusi Tampereen versiosta, olipa kiva lukea että sekin on onnistunut ja omanlaisensa!

      Poista
  7. Ai, näytelmä on vieläkin teatterissa! Luin kirjan viime kesänä. Välillä huvitti, välillä kyllästytti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näytettiin yllärinä kun KOMin kevätohjelma peruuntui. :)

      Poista
  8. Minä en oikein lämmennyt Vadelmavenepakolaiselle. Olihan kirja paikoitellen hauska ja naseva, mutta jotenkin kaikki meni minustakin liian yli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin, Villasukka kirjahyllyssä. Teatterissa tämä tuntui toimivan paremmin, vähemmän Palmea ja Albinia siellä.

      Poista

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...