torstai 25. tammikuuta 2018

Lavalta: Scarecrow ja Life is hard and then you die - part 3 (Mad House)

Scarecrow. Kuva: Saara Autere

Uuden vuoden alkamisen voi havaita monesta seikasta ja yksi niistä on Mad House -esitystaiteen talon uuden kauden alkaminen. Jo viidettä kertaa minulla on kausilippu, vaikka en tiedä kuinka paljon ehdin esityksissä käydä. Samapa tuo, käyn mitä käyn. Talo aukesi viime viikolla ja tänä vuonna esityksiä on viikottain pääsääntöisesti torstaista lauantaihin, tietoja esitysaikataulusta saa täältä. Ensimmäisen viikon esityksinä nähtiin esitystaiteen ryhmä Every house has a doorin Scarecrow ja Juli Apposen omaelämäkerrallinen performanssiluento Life is hard and then you die - part 3.

Hitaasti liikkuva etana ja sekalaiset ajatukset

Olen usein ajatellut, että esitystaidetta katsoessani minulla on helpompaa, jos en tiedä teoksen teemoista ja näin olen vapaa tulkitsemaan tai olemaan tulkitsematta teosta. Jälkikäteen voi sitten tutustua teosesittelyyn ja pohtia, osuiko lainkaan "oikeaan". Every house has a doorin Scarecrown kohdalla päinvastainen olisi voinut olla hyödyllistä, siis se että olisin lukenut edes nämä muutamat sanat teoksen teemoista ennen esitystä:

Lajien välinen kommunikointi, ihmisen ja kasvien väliset suhteet, ihmisen ja eläimen väliset suhteet, etanan hidas eteneminen.

Toisaalta, en tiedä olisiko sekään auttanut sen enempää kuin että olisin tajunnut lavalla olleen etanan olleen etana. Luulin sitä hahmoa nimittäin välillä siemeneksi ja jossain vaiheessa tulkinta hajosi aivan atomeiksi. Totta puhuen en tainnut tajuta teoksesta ihan hirveästi mitään.

Tällä kertaa se ei kuitenkaan haitannut, sillä olin vain onnellinen päästessäni pitkästä aikaa katsomaan esitystaidetta ja siitä, että aina ei tarvitse tajuta. Ehkä lopetan jaarittelun ja laitan tähän vain muutaman esityksenaikaisen haja-ajatuksen:

Kuinkakohan pitkä tämä puhekohta on. Ja tippuukohan tuo bambumattohattu kohta päästä.
Miltäköhän orkideamulta tuntuu jalan alla? Ei varmaan satu yhtä paljon kuin lego kuitenkaan. 
Paperilehdet, sairaan hienosti leikattuja.
Jaha, nyt lavalle tuli lapsia repimään salaattia. On muuten vähän nälkä. Muodostuukohan noista kirjaimia? Onko salaatissa A-vitamiinia?
Onkohan täällä ketään, joka ymmärtää vaan englantia tai suomea? Niitä ei ehkä häiritse, että projisointi on vähän epätahtinen. 
Jaahas, limaa. Vai onkohan toi kiisseliä? Onneksi nostivat sen läppärin talteen, ahdisti jo vähän.
No niin, siellä se siemen (eli etana) taas liikkuu. Meneeköhän se tonne ovelle asti ennen kuin tää loppuu?

Juli Apponen. Kuva: Saara Autere

Keho, kipu, kuolema, elämä

Ruotsinsuomalaisen Juli Apposen Life is hard and then you die - part 3 on yksityiskohtainen, henkilökohtainen katsaus omaan kehoon ja identiteettiin, mutta en katsojana kokenut itseäni tirkistelijäksi. On pöytä, pino paperia, muutama kynä, vesilasi, mikrofoni ja Apponen mustissa vaatteissa. Papereissa on sirpaleinen tapahtumakuvaus oman identiteetin vahvistumisesta, astrologisista kartoista, omaan muuttuvaan kehoon tutustumisesta, kivusta ja epäonnistuneista leikkauksista, kauniista sanoista. Vaihtaessaan sivua Apponen usein nuolaisee sormeaan välttääkseen paperien tarttumista toisiinsa.

Apposen puhetta kuunnellessani mieleeni nousi adjektiivi deadpan. Suomenkielinen ilmeetön tai pokerinaama ei kuvaa Apposen ilmaisua lainkaan niin hyvin. Tämä ulkoisesti tunteettomalta vaikuttava puhe, kuin tiedotustilaisuudessa, jätti tilaa omille ajatuksille ja ihmetykselle, ehkä järkytyksellekin. Aiheen puolesta olisi ollut mahdollista raivota, mehustella ja sokeerata, mutta todennäköisesti tämä oli vaikuttavinta juuri näin. Kuiva huumori tasapainottaa. Huutoon voi hukkua, mutta paperin rahinassa ja rauhallisessa ilmaisussa mahtuu katsojana hengittämään.

Jouduin lähtemään esityksen jälkeen kiireellä pois, mutta ajatukset seurasivat tiiviisti mukana. Bussissa lukeminen olisi ollut mahdotonta. Pohdin kehoa ja kipua, niitä tarinoita joita jokainen meistä piilottaa kehonsa syövereihin ja jotka ulkoisesti tarkasteltuna näyttäytyvät kliinisinä lääkärinlausuntoina ja ammattilaisten arvioina. Ja toisaalta sitä, miten niihin tarinoihin on vaikea samaistua, vaikea ymmärtää jos ei ole kokenut samaa. Helposti kauhistuu, järkyttyy, ajattelee että tässä on liikaa ja olisinko halunnut tietää tätäkään, mutta lopulta totean että tämä esitys oli hyvä, empatiaa ja ymmärrystä kasvattava, mieltä avartava ja kliinisessä rujoudessaan tosi kaunis.

2 kommenttia:

  1. Samat mietteet Scarecrow:ta onnellisesti katsellessani. Paitsi se hetki, kun tuskastelin kans mielessäni, että "siirrä se läppäriii!" :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, että joku muukin koki huolta läppärin puolesta!

      Poista

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...