tiistai 30. tammikuuta 2018

Lavalta: PRICE - Can't Say Much About Anything That's New & All Can Be Softer (Mad House)

PRICE. Kuva: Mirjam Graf

Mad Housen toinen viikko tuli ja meni. Meinasi mennä ihan kokonaan ohi, sillä flunssa iski ja mietin pääsenkö katsomaan mitään. Tsemppasin kuitenkin ja perjantaina matkasin taas tuplailtaan katsomaan Mathias Ringgenbergin PRICE - Can't Say Anything That's New:n ja Renée van Trierin All Can Be Softerin. Molemmissa musiikki oli suuressa osassa ja lavalle tuotiin varsin persoonallisia hahmoja, mutta vastakkain näitä esityksiä on samoista elementeistä huolimatta aika hankala laittaa.

When I was young I never needed anyone

Lavan kulmassa nuokkuu laskuhumalaisen oloinen hahmo. Mathias Ringgenbergin luoma esityspersoona PRICE siellä katselee katsomoon valuvia ihmisiä kyllästyneenä satunnaisia ääniä päästellen. Lavalle asetellut esineet saavat minut odottamaan jotain samanlaista esinetutkielmaksi muuttuvaa performanssia kuin viimevuotinen Mikko Niemistön Birthday, mutta olen väärässä. PRICE - Can't Say Much About Anything That's New pakoilee esityksenä tarkkaa määrittelyä, mutta ilahduttaa ja koskettaa yhtä kaikki.

Ringgenbergenin PRICE on hahmona vänkä. Jos tällaisen lippalakkinsa lipan alta päihtyneen oloisesti pälyilevän tyypin tapaisi luonnossa, saattaisin katsoa tarkkaan oman asemointini suhteessa häneen. Katsomossa tuntuu kuitenkin turvalliselta ja istuin eturiviin. Tuntuu pahalta sanoa, että olo on kuin eläintarhassa, joten käytettäköön sanaa tutkimuslaboratorio vaikka sekin kuulostaa väärältä.

Minulle hahmon hoippuminen näyttäytyy jonkinlaisena sydänsuruisena harhailuna, mutta kaipuun kohde ei näin jälkikäteen ajateltuna taida olla kukaan ulkopuolinen vaan henkilö itse, se jokin joka unohtui kaikessa kohkaamisessa ja on nyt tavoittamattomissa. Housut eivät enää mene jalkaan, yleisön edustaja epäröi kun hänelle tarjotaan lahjaa. Ääni sentään toimii, useampaankin kertaan yllätyn kun Ringgenberg alkaa laulaa todella upealla äänellä (kuuntele vaikka).

Esitys myös todella hauska. Ajoittaisesta haikeuden tunteesta huolimatta meininki on niin absurdia, että tyrskähtelen. Kaihoisan kuuloisen laulun lomassa voi esimerkiksi aivan hyvin selata tabletin näytöltä All By Myselfin sanoja kieltä käyttäen. Mitä tässä muuta sanoisi kuin että huikeaa ja kiitos.

Kuva: Saara Autere

Kehrää minulle, universumi

En todellakaan tiedä, mistä Renée van Trierin esitys All Can Be Softer kertoi. Jos sitä olisi kuvailtava jotenkin, sanoisin että se olisi erikoisten hahmojen kuvittama äänitaideteos videotaiteella ryyditettynä. Esityksen alkaessa olin jo vähän väsynyt ja mietin, että onko koko teos äänikohinaa ja haahuilua ja ajattelin etten jaksa. Onneksi olin väärässä.

van Trier esiintyy suipoissa haltiakorvissa ja erikoisissa asuissa. Ensimmäinen osio muistuttaa fantasiakirjallisuudesta ja avoimista tähtitaivaista, mutta seuraavaksi mennään jonnekin aivan muulle pussihousuissa ja hieman ärsyttävässäkin toisteisessa laulannassa. Vain vähän animoidut, kankaalle heijastetut taideteokset vääntävät mieltä mutkalle. En tajua, en ymmärrä, väsyttää edelleen.

Onneksi lopussa kakofonia väistyy ja päästään jonkin lempeämmän äärelle. van Trierin hahmo muuttuu sympaattiseksi beigessä kokopuvussaan katosta laskeutunut karvaton kissanpentu kainalossaan. Enää minua ei ärsytä, koen saapuneeni jonnekin parempaan. Pehmeys on hyvä, pehmeyttä kiitos.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...