maanantai 29. joulukuuta 2014

Orson Scott Card: Ender's Shadow ja Speaker for the Dead


Innostuin kesällä Orson Scott Cardin Ender's Gamesta niin kovasti, että loputkin sarjan kirjat oli saatava lukuun. Jostain syystä innostuin sitten jatkamaan sille rinnakkaisesta romaanista Ender's Shadow (Orbit, 1999) jossa kerrotaan käytännössä sama tarina mutta Beanin näkökulmasta.

If I grow up to be the commander of the human fleet that defeats the Buggers, will they hide my picture, too, because someone so tiny can never be seen as a hero? 
Who cares? I don't want to be a hero. 
That's Wiggin's gig. 

Rotterdamin kaduilla orpona elävä Bean pääsee onnekkaiden sattumuksien kautta pois kurjuudesta ja matkustaa avaruudessa sijaitsevaan Taistelukouluun. Lahjakkaita lapsia koulutetaan komentajiksi lähestyväät sotaan "ötököitä" vastaan, mutta Bean ei aio olla pelkästään ylempiensä komenneltavana. Neuvokas poika tutkii Taistelukoulua omin lupinensa, selvittää kertomattomia salaisuuksia ja on pohjattoman kiinnostunut upseerien puhumasta Ender Wigginistä, jota muut oppilaat tuntuvat joko ihailevan tai vihaavan.

Enderin tarina jaksoi kepeästi viedä mukanaan toisenkin kerran. Taistelukoulun häilyvä moraali, lähestyvä sota ja lasten ryhmäytyminen oudoissa olosuhteissa olivat edelleen mielenkiintoista luettavaa. Moraali ja päätöstenteko näyttelevät suurta osaa myös tässä teoksessa. Harmikseni Beanin hahmo ei kuitenkaan muodostunut niin kiinnostavaksi, kuin mitä se Gamen perusteella oli.

Tämä johtui oikeastaan siitä, että Beanin ylivertaisuudelle kehitetyt syyt tuntuivat tulevan vähän puskista. Tämän teoksen kohdalla oli myös entistä vaikeampia uskoa, että hahmot ovat tosiaan todella nuoria tai oikeastaan lapsia. Tähän saattoi toki vaikuttaa myös se, että hahmojen kasvot olivat vaihtuneet Teatteri Toivon (mainioiden) näyttelijöiden kasvoiksi ja koska esittäjät olivat aikuisia niin sekasotku on valmis. Joka tapauksessa tämä sivujuonne ei innostanut ihan niin paljon, vaikka alun lapsijengimeininki Rotterdamissa olikin yhteisöjen muodostumisen kannalta kiinnostavaa luettavaa.

Seuraavaksi lukuvuorossa oli joka tapauksessa varsinaisen Ender Sagan toinen osa Speaker for the Dead ja siltä odotankin taas jo jotain huikeampaa. Toivottavasti ei tarvitse toivoa turhaan.

***

No, turhan kovilla odotuksilla tuo Speaker for the Dead (1985) sitten tuli luettua.

He didn't want them to know him. He did not belong to them, to the human race. He had another errand, he belonged to someone else. Not human beings. Not the bloody piggies either. Or so he thought.

Ender's Gamen ajoista ollaan liikuttu noin 3 000 vuotta eteenpäin. Tähtienväliseen matkustamiseen aikaansa käyttänyt Ender on iältään vain vähän päälle 30 samalla, kun maailma ympärillä on muuttunut. Speaker for the Deadina toimivana eli ihmisten kuolemia "puhuvalle" Enderille saapuu kutsu Lusitanian siirtokuntaan ja muista ihmisistä jossain määrin eriytynyt Ender tarttuu mahdollisuuteen. Lusitaniassa ihmiset elävät tarkoin rajatulla alueella, jonka ulkopuolella metsissä asuu älykäs ryhmittymä piggieitä (possusia?), joiden ulkonäöstä en ihan päässyt selville. Lajin elintapoja yritetään selvittää paljastamatta mitään ihmisten kehittämistä keksinnöistä, mutta yhteiselo ei sujukaan aina aivan ruusuisesti ja aiheuttaa konflikteja lajien välille. Oikeastaan juoni on paljon monimutkaisempi, mutta sen aukikirjoittaminen ja kuvaaminen tuntuu nyt käsittämättömän vaikealta.

Täytyy nyt sanoa, että lukukokemukseen vaikutti kaiken muun lisäksi todella paljon Voima-lehdestä lukemani Sara Salmenmäen haastattelu. Salmenmäki on ohjannut Teatteri Toivolle loistavan version Ender's Gamesta ja haastattelussaan kertoo, kuinka heitä jännitti esitysoikeuksien pyytäminen Cardilta tietäen hänen nihkeän suhtautumisensa seksuaalivähemmistöihin. Lupa esityksiin tosiaan saatiin, mutta itse en tästä mielipideasiasta tiennyt ja se pisti kovasti harmittamaan.

Joka tapauksessa kirja ei muutenkaan ihan hirveästi iskenyt. Hahmot olivat edelleen kiinnostavia ja kirjoitustyyli vetävä, mutta tarina tuntui välillä jotenkin hajanaiselta ja epämääräiseltä. Lusitanian erikoinen ekosysteemi ja sen kehittyminen kyllä kiinnosti näin biologian näkökulmasta (koevoluutio a-go-go), mutta jotenkin koko piggies-lajin ja ihmisten suhde jäi vähän epämääräiseksi, samoin koko siirtokunnan toiminta. Lisäksi teos oli jotenkin hämmentävän fanaattinen, sekin vieraannutti.

Että en nyt taida lukea ainakaan heti niitä seuraavia osia, ellei jostain tule todella painavia suosituksia. Ainakaan vielä sellaisia ei ole tullut, päinvastoin, joten lukuaikani käytän sitten mieluummin johonkin oikeasti kiinnostavaan.

Orson Scott Card: Ender's Shadow
Orbit, 1999. 379 s.
Kansi: Mark Salwowski









Orson Scott Card: Speaker for the Dead
Orbit, 1987. 382 s.
Kansi: ?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...