lauantai 9. maaliskuuta 2013

Lavalta: Maaninkavaara (Kansallisteatteri)

Kuva: Vertti Teräsvuori / Kansallisteatteri

Viime vuonna harmitti: kaikki Kansallisteatterin Maaninkavaaran esitykset ehtivät mennä ohi ja olisin todella halunnut nähdä näytelmän. Onneksi Miika Nousiaisen samannimiseen kirjaan perustuva esitys palasi ohjelmistoon nyt keväällä.

Lavastus on pelkistetty. Itse lava on harmaa, samoin seinät. Seinällä on putkia ja kaksi vanhaa lämpöpatteria. Muutama tuoli, lavalla televisio ja lavan edessä videokamera. Martti ja Heidi Huttunen (Jukka Puotila ja Marja Salo) saapuvat, nyt kuvataan. Istu, isä. Mitä oikein tapahtui Huttusten perheelle?

Kirjaa lukiessani nauroin ja keskityin enemmän tarinan arbsurdiuteen. Nyt, kun tarinan tiesi jo, uskalsin keskittyä sen traagisuuteen. Se alkaa, kun perheen poika, nuori juoksijalupaus Jarkko, ei enää palaakaan kisamatkalta. Valmentajana toimiva isä vaipuu masennukseen. Yläasteikäinen Heidi päättää pelastaa tilanteen, hän alkaa taas juosta. Isä alkaa valmentaa, piristyy, koko perhe on taas tiimi. Ainakin melkein.

Martti ja Heidi kertovat vuorotellen, keskustelevat keskenään, muiden kanssa. Puotila ja Salo tekevät upeaa työtä, saavat kertomuksen eloon pelkällä näyttelemisellään. Tunteet tuntuvat aidoilta, vaikuttavat ja pysähdyttävät. Myös perheen äiti on paikalla, vaikka ei olekaan fyysisesti läsnä. Vaikka rekvisiitta on minimaalinen, on kaikki siellä. Juoksutrikoot, homeinen uimahallin pukuhuone, pimeä metsä, Lada jonka ikkunasta huudellaan ohjeita. Vielä jaksaa.

Huttusten perheen tarina on surullinen. Isä laittaa tulevaisuudenuskonsa poikaan, jota ei enää ole. Kaikki muistuttaa pojasta, josta ei tullutkaan uutta kestävyysjuoksutähteä. Se, että tytär yhtäkkiä haluaa juosta ei auta, sillä vanhat lenkkimaastot tuovat mieleen vain menneisyyden. On muutettava rutiinit. Samalla on isän ja tyttären suhde, vaikea mutta samalla läheinen. Mitä tehdä, kun ei osaa sanoa toiselle sitä mitä haluaisi? Kumpikaan. Ja kumpi kirittää kumpaa? Isä kannustaa tytärtä juoksemaan ja tytär juoksee, jotta isä jaksaisi elää.

Yhdessä tunnissa ja kahdessakymmenessä minuutissa ehditään sanoa paljon. Esitys pysyy koossa, jaksaa kiinnostaa. Tiimi on selvästi tiennyt mitä tehdä, kehut siis niin näyttelijöille kuin ohjaaja-dramatiosija Minna Leinolle ja muulle taiteelliselle tiimille. Hyvä te.

Sanon vain: Menkää katsomaan, tämä on hieno. Esitystiedot täältä.

Maailmassa on oikeastaan yks ainoa pätevä mittayksikkö: ratakierros. Se on aina samanpituinen, mutta sillä on myös luonne. Se sisältää käsitteenä kaikki tuntemukset ja on siksi niin paljon parempi kuin muut mittayksiköt. Maailmassa ei ole kahta samanlaista ratakierrosta. Jokainen kierros on oma persoonansa. Ratakierros kiusaa ja viekoittelee. Joskus se jättää onnettoman kiertäjän yksin. Ja joskus se syleilee ja antaa loppusuoralle tuulen selkään, tai sitten raiskaa vastatuulella taittajansa. Joku luulee kontrolloivansa ratakierrosta. Joku on väärässä.

4 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Sitten vaan suunnittelemaan Helsingin reissua, noora! :)

      Poista
  2. Pitää tarkistaa lipputilanne. Olen myös jo aiemmin halunnut tämän nähdä. Kiitos hyvästä esittelystä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Hanna! Perjantain esitys oli loppuunmyyty, mutta käsittääkseni kaikkiin muihin näytöksiin saa vielä lippuja. Suosittelen.

      Poista

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...