sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Umberto Eco: Ruusun nimi

Viime vuoden Kirjan ja ruusun -päivän Fables-teemaiset ruusut.

Äitini suositteli minulle Umberto Econ klassikkoteosta, Ruusun nimeä (WSOY, 1997), jo monta vuotta sitten. Muistaakseni kuusitoistavuotiaana yritin lukea kirjaa eikä siitä tullut mitään: en päässyt esipuhetta pidemmälle koska opus ei vain jaksanut kiinnostaa. Kun se sitten otettiin Lukeminen on pääasia -sivuston helmikuun yhteislukuprojektiksi otin härkää sarvista ja päätin lukea teoksen vaikka väkisin.

Silloin en vielä tiennyt mitä Fra William etsi enkä totta puhuen tiedä sitä vieläkään. Oletan ettei hänkään sitä tiennyt, häntä kun ajoi pelkästään totuuden kaipuu ja epäilys (jota näin hänen alituisesti ruokkivan) että totuus ei olisikaan semmoinen kuin miltä se sillä hetkellä näytti. 

Ruusun nimen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1327 (kiitos Morre kun korjasit, omassa painoksessani on kirjan takakanteen jostain syystä painettu vuosi 1927 (!).. Munkki William Baskerville on kutsuttu erääseen italialaiseen luostariin järjestämään sovintoneuvottelua paavin lähettiläiden ja munkkiveljeskunnan välille. Tämä kuitenkin jää sivujuoneksi, sillä luostarissa on tapahtunut ikävä kuolemantapaus jonka apotti toivoo Williamin selvittävän ennen neuvottelijoiden saapumista. Alkaa siis ajojahti, sillä kuolemantapaus ei jää yksittäiseksi ja luostarin toiminnasta paljastuu jatkuvasti mitä epäilyttävimpiä piirteitä.

Veli Williamin kirjurina ja apulaisena toimii nuori benediktiläisnoviisi Adson, joka toimii myös tarinan kertojana kirjoittaen sitä vanhoilla päivillään muiden luettavaksi. Käytännössä Adson on Williamille se, mitä Watson on Sherlockille Arthur Conan Doylen tarinoissa: Adson kirjaa tapahtumat ylös ja toisinaan, vahingossa tai toisinaan onnistuen, saa Williamin deduktiiviset päättelyketjut loppuun.

- Kuinka kaunis onkaan maailma ja kuinka kauhistavia labyrintit, sanoin huojentuneena.
- Kuinka kaunis olisikaan maailma, jos olisi olemassa sääntö, jonka mukaan kierrellä labyrintissä, vastasi mestarini.

Jos Ruusun nimi olisi ollut pelkästään tällainen mielenkiintoinen murhamysteeri, olisi sen lukeminen ollut huomattavan paljon nopeampaa ja kivuttomampaa. Suurena Sherlock-fanina nimittäin nautin kovasti Williamin pähkäilyistä ja viittauksista hahmojen esikuviin. Omalta kannaltani valitettavasti Eco kuitenkin paneutuu myös hyvin, hyvin pitkällisesti kirkon sisäisiin toimintoihin, pohdintoihin paavin vallasta ja kerettiläisyydestä ja mistä vielä. Ei aiheissa sinänsä mitään vikaa, mutta jos lauseet ovat pitkiä kuin synti (no pun intended) ja välissä on pitkiä pätkiä latinaa (joista osa on käännetty kirjan takana olevassa liitteessä) ei lukeminen suju kovinkaan sutjakasti.

Ruusun nimi oli toinen lukemani Econ kirja ja molemmista jäi minulle jokseenkin samanlainen fiilis. Tarinan pohjalla oleva mysteeri oli molemmissa kiinnostava, mutta kaikki se muu kirjassa ei jaksanut pitää mielenkiintoani yllä. En siis voi myöntää aivan täysin ymmärtäväni teoksen klassikkoasemaa, vaikka kaipa se on jonkinlainen Dan Brownin kirjojen esiaste kuten Morrekin omassa tekstissään mainitsee.

Periaatteessa Ruusun nimi oli siis ihan pätevä teos, mutta sen lukeminen oli raskasta ja kirkkoon liittyvät pohdinnat lähinnä nukuttivat. Itse mysteerin juoni oli kuitenkin mainio ja conandoylemainen, joten ihan sen vuoksi tämän jaksoi lukea.

Haasteet: Yksi askel ylemmäs oman hyllyn kirjavuoren valloitukseen, yksi opus pois TBR-listalta.

Umberto Eco: Ruusun nimi (Il nome della rosa, 1980)
WSOY, 1997. 624 s + liitteet.
Suomentanut: Aira Buffa

10 kommenttia:

  1. Jeh. Hyvin samaa mieltä oltiin :) Onpahan taas kuitenkin sivistytty!

    VastaaPoista
  2. Luin Ruusun nimen pian sen ilmestymisen jälkeen, ja olen ihmetellyt sen saamaa suitsutusta. En enää muista kirjasta paljonkaan, mutta se oli aika puuduttavaa lukemista. Ne pitkät luettelot eri asioista... Ja minä sentään olen lukenut paljonkin niin sanottua raskasta kirjallisuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puuduttava on oikein hyvä sana kuvaamaan tätä, Margit. Nimenomaan nuo luettelot ja tooodella pitkät lauseet. Mutta se mysteeri oli mielestäni silti hieno, jäi vain ikävästi muun peittoon.

      Poista
  3. Minä puolestani suorastaan rakastuin tähän kirjaan! Olin ihan sisällä kirjassa koko lukemisen ajan ja koin kirjan todella elävänä. Nautinnollisimpia lukukokemuksiani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla, Pihi nainen! Toisaalta kyllä ymmärrän tämän kirjan viehätyksen ja onhan äitinikin sitä tosiaan suositellut. Oli tämä lukemisen arvoinen ehdottomasti, sitä en kiellä. :)

      Poista
  4. Pihin naisen tavoin pidin tästä kovasti! Okei, Eco brassailee sivistyksellään liikaa... ja olisi ollut kiva hoksata etukäteen ne latinankielisten osuuksien suomennokset... mutta silti: minusta tämä oli briljantti ja erikoinen kirja Todella Vieraasta Ajasta. Panee miettimään mitä viidensadan vuoden kuluttua ajatellaan meille niin tärkeistä kysymyksistä - opintotuesta, eurokriisistä, kestävästä kehityksestä... :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mainiot perustelut, Booksy! Olisi kyllä hienoa päästä aikapallolle tulevaisuuteen kurkkaamaan millaisia "historiaan" sijoittuvia kirjoja siellä tehdään. :)

      Poista
  5. Voi että, ihailen teitä kaikkia jotka olette saaneet Ruusun nimen luettua! :) Itse olen yrittänyt sekä itsekseni että kimppaluvun voimin, mutta ei, en vaan kertakaikkiaan pääse kirjassa alkua pidemmälle. Ei ole minun kirjani tämä! :D

    VastaaPoista
  6. Ruusun nimi on ollut minulla kesken kesästä 2000 saakka! Aika kauan, siis. Olen aina ajoittain yrittänyt päästä kirjan maailmaan etenkin, kun olen pitänyt Econ tieteellisistä kirjoista, mutta en vain pääse. Ruusun nimi on mieheni lempikirja ja siksikin olisi kiinnostavaa saada luettua kirja loppuun, mutta ei...

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...