keskiviikko 27. maaliskuuta 2019

Lavalta: Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 (Teatteri Jurkka)

Milka Ahlroth lukee Proustille (Hanna-Kaisa Tiainen) Proustia. Kuva: Marko Mäkinen

Teatterin taikaa etsimässä

Minä en yleensä käy ensi-illoissa. Se johtuu ihan vain siitä, että haluan nähdä esityksen valmiina ja vaikka ensiesityksissä on oma viehätyksensä, ovat ne silti vasta taipaleensa alussa. Tein kuitenkin lauantaina poikkeuksen, sillä Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 oli ensi-illassa Teatteri Jurkassa ja tuntui tärkeältä nähdä esitys heti.

Tämä teksti ei nimittäin tule olemaan objektiivinen, koska se ei voi olla sellainen. Kävin seuraamassa esityksen harjoituksia kahdesti (ks. tämä ja tämä) ja sitä myöten voin vain todeta olevani aivan liian kiintynyt esitykseen ja sen työryhmään ollakseni puolueeton tai ulkopuolinen katsoja. Onneksi voin olla myös onnellinen puolueellinen katsoja, sillä esitys on onnistunut.

Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 ponnistaa Marcel Proustin samannimisen romaanin kolmannesta osasta ja on osa Aleksi Holkon ja Hanna-Kaisa Tiaisen kymmenosaista esitysprojektia. Teoksesta on valittu käsittelyn alle teatteriteema ja nivottu se osaksi sekä tekijöiden omaa että Teatteri Jurkan historiaa. Käsittelytapa on esseemäinen, polveileva ja ajatusprosessia esiintuova, eikä se ojenna valmiita vastauksia, vaan esittää toiveita ja kysymyksiä.

Marcel Proust (Tiainen) saapuu enfin, vihdoin, katsomaan ihailemaansa La Bermaa Racinen Faidra-näytelmässä eikä oikein tiedä, tulevatko hänen massiiviset odotuksensa täytetyiksi. Teatterin etuoikeutetusti teatraalinen haamu (puvustuksesta ja lavastuksestakin vastaava Timjami Varamäki) latelee painavia mielipiteitään siitä, miten teatterissa kuuluu olla ja näytellä. Milka Ahlroth elää ja hengittää rooleissaan suurina teatteridiivoina, jotka käyttävät vaivalla ansaitut rahansa peruukkivekseleihin ja putkiremontteihin. Holkko pohtii, miksi ihmeessä hän kokee joutuvansa madaltamaan ääntään teatterilavalla ja täytyykö suomalaisen miesnäyttelijän käydä armeija. Teatteri tekeminen ja siihen liittyvistä odotukset ja vaatimukset herättävät paljon ajatuksia myös esityksen ulkopuolta esimerkiksi siitä, kuka saa näytellä, millaista on hyvä teatteri ja mikä vaikuttaa teatterikokemukseen.

Aleksi Holkko. Kuva: Marko Mäkinen

Jäin kaipaamaan jollain tavalla joitain harjoituksissa näkemiäni asioita, jotka tulivat viimeisellä viikolla karsituiksi. Niitä ei varmaan osaa kukaan muu kaivata. Ja toisaalta iloitsen valtavasti niistä asioista, jotka oli saatu muutaman päivän aikana viritettyä huippuunsa ja korjatuiksi niin, että osaset loksahtelevat paikoilleen. Teatterin tekemisen taikaa, sekin.

En tiedä mitä minä tulen muistamaan tästä esityksestä viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Ehkä sen, kuinka minua vähän itketti lopussa tai sen, kuinka poistuin lopulta paikalta leivos kädessäni. Tai sen, kuinka nauroin yllätyksille ja palelinkin vähän. Eniten toivoisin, että tämä esitys olisi vuosien kuluttua nimenomaan muisto teatterin asettamista raameista, joista sittemmin on astuttu isosti ulos. Sitä odotellessa aplodit tälle.

Esityksiä on jäljellä huhti-toukokuussa vielä seitsemän.

Kiitokset Jurkalle lipusta esitykseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...