Ihmiset kohtaavat Helsinki Litissä

En ole varsinaisesti kevätihmisiä, mutta toukokuun mukana saapuu myös hyviä asioita kuten jo viidettä kertaa järjestetty Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaali. Käännöskirjallisuuteen keskittyvä festivaali tuo Savoyn lavalle sekä ajankohtaisia käännösnimiä että kotimaisia kirjailijoita keskustelemaan kirjallisuudesta, kirjoittamisesta ja toisinaan myös esimerkiksi silakoista. Valmistauduin tänä vuonna poikkeuksellisen hyvin ja olin lukenut jopa 13 esiintyjän kirjan, mutta Littiin on kokemukseni mukaan voinut mennä myös ummikkona ja nauttia silti.

Minulle Litin suola on rauha. Vaikka rakastan esimerkiksi Kirjamessuja, minä en yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan siellä käytäviä keskusteluja. Messuhallin hälinä on minulle liikaa ja toisekseen minua ei henkilökohtaisesti kiinnosta kovinkaan paljon keskustelu kirjailijoiden uusimmista kirjoista, mikä messuilla toki on olennaista sillä siellähän niitä kirjoja myydään. Litissä minä saan istua Savoyn yllättävän mukavilla penkeillä ja uppoutua kuuntelemaan, siellä minulle on oikeastaan aika sama mistä keskustellaan. Kestän jopa sitä teospuhetta, vaikka se ei sisintäni niin sytytäkään.

Tämänvuotisen festivaalin jälkeen somekuplassani on ollut paljon puhetta siitä, että jotain aikaisempien vuosien niin sanotusta magiasta on kadonnut. Keskustelut ovat muuttuneet haastattelunomaisiksi, puhetta teoksista on liikaa tai sitten sitä on liian vähän. Palaute on sinänsä ymmärrettävää, sillä jo vakiintuneeseen ja odotettuun tapahtumaan liitetään tietysti paljon odotuksia, etenkin jos siellä on aikaisempina vuosina kokenut elämyksiä.

Oman näkemykseni mukaan Litin lavalla kohtaa vähintään kolme ihmistä. On kaksi taiteentekijää, yleensä he ovat kirjailijoita. Harvemmin he tuntevat toisiaan, yleensä haastattelijan tai jonkinlaisen keskustelunluotsaajan roolissa on joku kotimainen kirjailija. Heidän ensimmäinen tapaamisensa on mahdollisesti ollut kulisseissa vain muutamaa minuuttia ennen esiintymistä. Joskus kemiat kohtaavat, tähdet ovat täydellisessä asennossa ja jotain naksahtaa. Tänäkin vuonna muisteltiin useaan otteeseen esimerkiksi ensimmäisenä vuonna nähtyä Peter Høegin spontaania tangoesitystä (löytyy edelleen Areenasta). Kolmantena ihmisenä on katsoja tai kuulija. Hänellä on jotain odotuksia keskustelulle, ehkä lavalla on hänen ihailemansa kirjailija tai toiveissa tietty teema. Joskus odotukset täyttyvät.

Sitten on hetkiä, kun niin ei käy. Kirjailijat keskustelevat haastattelunomaisesti ja siinä se. Keskustelu voi toki näinkin olla mielenkiintoinen ja tuoda esiin ajatteluttavia asioita, mutta erityistä kipinää ei ole. Haastattelupari ei ehkä ollut optimaalisin. Tähtien asento on väärä. Sitähän ei voi etukäteen tietää ja tällaisessa tilanteessa uusintamahdollisuutta ei ole. Bloggarikollegani Tuija totesi Twitterissä hyvin, että onhan tilanne kaikkiaan vaikea paikka, kun keskustelijoiden/haastattelijoiden päätyö on kirjoittaminen. He eivät ole ensisijaisesti esiintyjiä ja itsekin huomaan, että minun on huomattavan paljon helpompaa ilmaista itseäni kirjallisesti kuin suullisesti. Jos samalla pitäisi vielä tarjota (tietoisesti?) jonkinlaisia maagisia hetkiä katselijoille, ovat paineet aika suuret. Jos niitä syntyy, ihanaa, mutta pakotettuna niitä tuskin tulee.

Minä olen nauttinut kaikista viidestä festivaalista, mutta vain osa keskusteluista on jäänyt terävinä mieleen. Väitän, että nämä merkitykselliset keskustelut ovat jokaiselle erilaisia. Minun suosikkini ovat usein olleet kierrepalloja, keskusteluja joita en ole osannut odottaa ja jotka pääsevät yllättämään. Se on ihanaa.

Minulle tämän vuoden Litin vahvuus oli sen monipuolisuus. Sain yhteiskunnallista keskustelua (esimerkiksi Li Anderssonin ja Pascal Engmanin keskustelun aion vielä katsoa tekstityksillä uudelleen, ruotsini ei aivan riittänyt nyanssitasoille), kahden hyvin toisensa tuntevan kirjailijan keskustelua kirjoittamisesta (festivaalin päättäneet Kai Aareleid ja Joel Haahtela), musiikkia (Astrid Swanin konsertti) ja vaikka mitä muuta. Kaikki keskustelut eivät olleet minulle sitä timanttisinta Lit-ohjelmaa ja se on ehkä hyväkin. Jokaiselle jotakin. Minusta oli mukavaa istua Savoyssa ja kuunnella, joskus tarkemmin ja toisinaan keskustelusta pudoten.

Kritiikkiä saa tietysti esittää ja palautetta antaa. En usko, että Litin järjestäjät haluavat, että festivaali kangistuu kaavoihinsa tai muuttuu ennalta-arvattavaksi. Ihmiset ovat kuitenkin ihmisiä ja heidän kohtaamisensa tulos arvaamaton.

Tämän kaiken lopuksi todettakoon vielä, että minun kirkkaimmat Lit-hetkeni olivat tänä vuonna:

* hengästyttävän hienon Ru-teoksen kirjoittanut Kim Thúy oli energinen esiintyjä ja Silvia Hosseini pysyi hyvin hänen vauhdissaan mukana, kiinnostava kontrasti kirjan soljuvan tunnelman ja räiskähtelevän kirjailijan välillä
* Nina Lykken ja Saara Turusen keskustelussa pohdittiin kiinnostavasti "perinteisen perheen" mallia ja sen ongelmallisuutta, Malin Lindroth ja Kaisa Haatanen puolestaan puhuivat määrittävän mieskatseen ongelmasta ja näkymättömyydestä (lukekaa Lindrothin Vanhapiika, huima!)
* Boodi Kabbanin ja André Acimanin lämminhenkinen keskustelu kruunasi perjantaini
* Sjónin ja Kätlin Kaldmaan rönsyilevä keskustelu silakoista, nimistä ja lopulta tarinoiden merkityksestä ihmiskunnalle, sähköistyin

Nähdään ensi vuonna, Lit!

ps. Ostin (tänäkin vuonna) lippuni festivaaleille ihan itse, jos se jotakuta kiinnostaa.

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀,: Älä mene pois (Lit up!)

Yllätyksellinen ja voimakas tarina eräästä avioliitosta

Ystävä sanoi, että Ayọ̀bámi Adébáyọ̀n teos Älä mene pois ei todennäköisesti ole minun kirjani. Hän oli oikeassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi huono. Nigerialaisen Adébáyọ̀n tarina murenevasta avioliitosta, salaisuuksien painosta ja vanhemmuudesta on väkevästi kerrottu.

Yejiden ja Akinin intohimoisesti alkanut avioliitto natisee liitoksistaan. Toivottua lasta ei kuulu näkijöistä ja pyhiinvaelluksista huolimatta ja anoppi tuputtaa talouteen toista vaimoa. Avioparin välit kiristyvät ja valheet ja salailu kuormittavat aikaisemmin lämpimiä välejä. Akin ja Yejide pääsevät kertojiksi kumpikin vuorollaan ja vähitellen lukijalle selviävät parisuhteen synkimmät salaisuudet. Kerrontatapa on koukuttava, dramaattinen ja lukiessa saa yllättyä monta kertaa. Tarinan ohessa Adébáyọ̀ avaa Nigerian poliittista (lähi)historiaa ja perinteitä.

Joidenkin aiheidensa puolesta kirja oli minulle raskas luettava ja jouduin pitämään itseäni ikään kuin käsivarren mitan päässä. Vauvavuotta elellessä pieniin lapsiin liittyvät vastoinkäymiset ahdistavat entistä enemmän. Tämän vuoksi en voinut myöskään heittäytyä tarinan vietäväksi ja ulkopuolisena tarkkailijana tarina ei luonnollisesti vaikuta yhtä voimakkaasti kuin voisi. Haastavaksi koin myös sen, että lukujen alussa ei oltu mainittu äänessä olevaa kertojaa ja välillä jouduin palaamaan sivuja taaksepäin, sillä olin lukenut "väärästä näkökulmasta" ja siten aivot menivät hieman solmuun.

Kiinnostavaa oli kuitenkin tutustua nigerialaiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin. Kirja on pullollaan mielenkiintoisia yksityiskohtia niin nimistä, perinteistä, taikauskosta kuin hiusten laitosta. Adébáyọ̀ on hyvä kertoja ja vaikkei kirja innostaisikaan, suosittelen katsomaan ainakin tämän Laura Lindstedtin kanssa käydyn keskustelun Helsinki Litissä.

Kirsin kirjanurkassa tätä kuvataan vangitsevajuoniseksi romaaniksi, Kirjasähkökäyrän Mai meinasi pakahtua lukiessaan.

Aloitan teoksella oman Lit up! -lukusarjani, jossa luen Helsinki Litissä kuulemieni kirjailijoiden teoksia.

Ayọ̀bámi Adébáyọ̀: Älä mene pois (Stay with Me, 2017)
Atena, 2018. 300 s.
Käännös: Heli Naski

Kylläisenä Helsinki Litistä

Takki on kahden Helsinki Lit -päivän jälkeen melkoisen tyhjä. Pää ja sydän ovat täynnä kirjallisuuskeskustelua ja ajatuksia erityisesti vanhemmuudesta, parisuhteista ja ihmisen tekemistä valinnoista. Tuntui, että nämä teemat toistuivat lähes jokaisen kirjailijan teoksissa tai ainakin näihin teemoihin päädyttiin keskustelujen aikana.

Aikaisemmista vuosista poiketen en kirjoittanut muistiinpanoja lähes ollenkaan. Jostain syystä sanat eivät siirtyneet paperille, sen sijaan luonnostelin kirjailijoita istumassa lavalla mikä sinänsä on outoa, koska piirrän harvoin. Ihmisen sivuprofiilia on todella vaikea piirtää, se tuli ainakin huomattua.

Kirjailijakattaus oli tänäkin vuonna monipuolinen ja kiinnostava eikä vähiten siksi, että mukana oli minulle monta uutta nimeä. Olen ottanut Litin mahdollisuutena avartaa kirjailija- ja kirjallisuustietämystäni ja pääsääntöisesti olen yllättynyt iloisesti. Tällaisiakin kirjailijoita on, ympäri maailman, ja sitten meillä on upeita kääntäjiä, jotka vielä saattavat tekstit eloon suomeksi. Huimaa!

Suosikkihetkeni tämän vuoden Helsinki Litistä ovat (satunnaisessa järjestyksessä) seuraavat:

* Ayòbámi Adébáyò lauloi pätkän nigerialaista laulua Iya ni wur, iya ni wura iyebiye ti a ko ke f'owo ra osana kirjansa luentaa
* Only in literature all words have meaning sanoi Ilmar Taska ja puhui hirvittävän kiinnostavasti kuvallisen ja sanallisen ilmaisun eroista
* Naja Marie Aidt luki upean läsnäolevasti pätkän teoksestaan Jos kuolema on vienyt sinulta jotain anna se takaisin ja puhui kauniisti surun kanssa elämisestä (You have to learn how to live in your grief)
* Samanta Schweblinin ja Hannele Mikaela Taivassalon keskustelu siitä, miten romaanin nimi voi ohjata lukemista (esimerkkinä Schweblinin Houreuni, jonka alkuperäinen nimi on Distancia de rescate eli englanniksi Rescue distance)
* Juha Hurmeen ja Morten Strøksnesin dynamiikaltaan sekopäinen keskustelu merestä ja kielellä leikittelystä
* Berlin Sound Poetsin konsertti perjantain päätteeksi, riemastuttava kitalaen puhdistaja
* Kim Leine lukemassa pätkän Kuilusta tanskaksi, miten voikin kieli kuulostaa samaan aikaan ymmärrettävältä ja käsittämättömältä
* Leena Taavitsainen-Petäjän häkellyttävän hieno tulkkaus Domenico Starnonen ja Philip Teirin keskustelussa

Täytyy tosin myöntää, että hieman jäin kaipaamaan edellisinä vuosina olleita teemoitettuja keskusteluita. Niissäkin oli omat sudenkuoppansa, mutta onnistuessaan ne ovat olleet loistavia. Tänäkin vuonna joissain keskusteluissa päästiin tähän, mutta useasti jumituttiin myös puhumaan mielestäni hieman liikaa itse kirjoista. Kirjat voin (ja luenkin) myöhemmin, Litissä minua kiinnostavat kirjallisuusihmisten rikkaat ajatukset ja sivupoluille eksyminen.

Toisaalta aion silti kuunnella osan keskusteluista uudelleen. Vielä jonkinasteisesta univajeesta kärsivänä vieraskieliseen puheeseen keskittyminen monta tuntia putkeen oli paikoin haastavaa ja jotkin hetket surisivat sisäistämättä ohitse. Lisäksi haluan kuunnella "kisastudion" kommentit, sillä ne pätkät mitä Aleksis Salusjärveltä ja kommentaattoreilta kuulin, olivat oivallisia.

Tajusin myös, että minulla on aivan huima kasa edellisten vuosien Lit-kirjoja lukematta, joten päätin aloittaa blogissa Lit Up! -sarjan, jossa palaan niihin. Katsotaan kuinka käy.

Ensi vuoteen, Lit!

Kaikki festivaalin keskustelut löytyvät Yle Areenasta ja niihin on myös tulossa myöhemmin tekstitykset.

Helmiä Helsinki Litistä

Olen kerrankin valmistautunut Helsinki Litiin lukemalla kirjailijoiden teoksia etukäteen! Kuvittelen, että tämän vuoksi kirjaston varausjononi ei pullahda tapahtuman seurauksena käsittämättömäksi, mutta epäilen että jollain tavalla niin silti käy. Se on kuitenkin selvää, että tänäkin vuonna kirjailijakattaus on kiinnostava ja odotan keskusteluja innolla.

Golnaz Hashemzadeh Bonde: Olimme kerran (Det var vi, 2017)
Otava, 2018. 224 s.

Hashemzadeh Bonden kirja on kitkerän katkera, täysi ja terävästi kirjoitettu. Tarinassa uidaan surun, menetysten, elämän satunnaisuuden ja ihmisten epäreiluuden myötä syvissä vesissä, mutta jotenkin tämä ei silti tuntunut raskaalta vaan vaikuttavalta. Hieno suomennos on Jaana Nikulan käsialaa.

Päähenkilö Nahid on Ruotsiin pakolaisena tullut iranilaisnainen, jolle elämä heittää kierrepallona vielä syövän. Tauti tuntuu epäreilulta, tämäkin vielä kun kotimaan olot ovat epävakaat, parisuhde on kariutunut ja suhde tyttäreen on vaikea. Nahidissa on vimmaa ja tahtoa, hän ei tahdo hyväksyä lähestyvää kuolemaa ja kaipaa läheisiltään omistautumista, ehkä jopa jonkinlaista uhrautumista. Tunteet tuntuvat inhimillisiltä. Itselleni vahvimmaksi teemaksi nousi surun hallitsemattomuus.

Pidin tästä kirjasta hirvittävästi ja uskon lukevani sen vielä uudelleen. Hashemzadeh Bonde on onnistunut kirjoittamaan tiivistunnelmaisen ja kauniin kirjan.

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan maahanmuuttajan kirjoittama kirja.

Kirjaluotsissa teoksen kehutaan olevan virkistävällä tavalla erilainen maahanmuuttoa ja pakolaisuutta käsittelevä romaani.

Domenico Starnone: Solmut (Lacci, 2014)
WSOY äänikirja, 2018. 5 h 9 min.

Totean heti, että Starnonen kirja ei ollut yhtään minun juttuni. Tai no, tavallaan pidin Starnonen vähäeleisestä ja tyylikkäästä kerronnasta, mutta ensisijaisesti tämä oli minusta jokseenkin pitkäveteinen. Kuuntelin kirjan Toni Kamulan lukeman ja olin alussa aivan hukassa, aloitin kolmasti, mutta pääsin sitten mukaan Starnonen rauhalliseen poljentoon ja vaihtuviin kertojiin. Suomennos on Leena Taavitsainen-Petäjän ja se yhdessä Kamulan makustelevan kerronnan kanssa sai minut ajattelemaan auringossa kylpeviä seiniä, parvekepuutarhoja ja pölyisiä katuja.

Solmut oli minulle tarina yhdestä avioliitosta ja perheestä, sanomatta jätetyistä asioista ja eri tavoin muistetuista hetkistä, väärinkäsityksistä ja ehkä väärin perustein tehdyistä periksiannoista. Kuunnellessa ajattelin toki myös paljon Elena Ferrantea, kaikki nämä avioliittohuhut, tiedättehän, ja kerronta tuntui minusta myös todella paljon samalta, sillä aivan samat visuaaliset jäljet minulla on myös Loistavasta ystävästäni. Tai ehkä italialainen kirjallisuus ei ole minun juttuni? En minä tiedä. Tavallaan kiinnostavaa, mutta pölyistä, auringonhohtoista mutta pölyistä.

Oksan hyllyltä -blogissa haluttaisiin kieltää kirjan lukeminen avioliittoa suunnittelevilta pareilta.

Morten A. Strøksnes: Merikirja (Havboka, 2015)
Gummerus, 2018. 312 s.

Epäilin jo viime syksyn Gummeruksen tiedotustilaisuudessa, että tulen pitämään tästä teoksesta ja olin oikeassa. Strøksnes kertoo kirjassaan Merikirja eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana ensisijaisesti missiostaan pyydystää jäähai ystävänsä Hugon kanssa, mutta päätyy tarinoimaan aika paljon muustakin. Vaikka miesten tavoite pyydystää hai on jokseenkin älytön, on kirjassa paljon tärkeää asiaa.

Teos on yhtäaikaisesti tavattoman mielenkiintoinen ja todella rasittava. Aina varsinaisen tarinan päästessä alkuun Strøksnes harhautuu sivupolulle kertomaan jostakin kiinnostavasta tai ajankohtaisesta mereen liittyvästä asiasta. Tutuksi tulevat niin muovipyörteet, mystiset syvänteiden eläimet kuin Norjan kalastusteollisuus. Täytyy kuitenkin myöntää, että kuukausi lukemisen jälkeen faktat ovat jossain määrin unohtuneet ja vahvimpana kuvana mielessä on kaksi miestä kumiveneessä tiputtamassa haisevia ruhonosia Jäämeren syvyyksiin.

Sivupolkujen vuoksi kirja tuntuu huomattavasti mittaansa pidemmältä, sillä ainakin tuntuu siltä että luin tätä kirjaa hyvin, hyvin pitkään. Tästä huolimatta on todettava Katriina Huttusen suomennoksen olevan oivallinen ja huolella tehty, eihän se hänen vikansa ole että kirjailija ei pysy aiheessa. Joka tapauksessa jos meri on elementtisi, olet kiinnostunut miellyttävästä tietokerronnasta etkä menetä hermojasi jaaritteluun, lue tämä.

Helmet-haasteessa kuittaan tällä luonnollisesti kohdan kirjassa on mukana meri.

Reader, why did I marry him? -blogissa kyllästyttiin Strøksnesin jaaritteluun.

Tällä hetkellä minulla on vielä kesken Johannes Anyurun loistava ja hämmentävä He hukkuvat äitiensä kyyneliin ja Ayòbámi Adébáyòn avioliittoromaani Älä jätä minua. Voinen siis todeta, että festivaaleille on saatu kiinnostavia kirjailijavieraita ja että kirjallisuus elää ja hengittää hyvin ilmassa leijuvasta siitepölystä huolimatta.

Neljäs Helsinki Lit tänään ja huomenna 25.-26.5. Savoyssa ja keskustelut näkyvät myös Ylen kautta.

Helsinki Lit, rakastettuni

Meinasi jäädä koko Helsinki Lit väliin erinäisten aikataulusählinkien vuoksi, onneksi ei jäänyt. Onnekkaiden sattumuksien kautta pihamme marjatuomipihlajan oksat pääsivät tapahtuman lavasomisteiksi ja minä pääsin katsomoon istumaan koko perjantaiksi.

Perjantain ohjelmassa oli kolme keskustelua ja finaalina musiikkiesitys. Lavalle nousivat pareittain Mihail Šiškin ja Sofi Oksanen, Peter Høeg ja Monika Fagerholm ja lopulta Jussi Valtonen ja Elina Hirvonen. Näistä kirjailijoista olen ehkä hieman nolostuksekseni lukenut vain Oksasta, mutta sainpa taas lisäpotkua päätyä lukemaan muiltakin. Keskustelut olivat nimittäin tavattoman hyviä.

Šiškinin ja Oksasen Venäjän politiikkaa ja yhteiskuntaa kommentoivan keskustelun jälkeen painelin samoin tein hankkimaan itselleni Neidonhiuksen, Fagerholmin ja Høegin rönsyilevä ja sydämeenkäypä keskustelu kirjoittamisesta sai nauramaan ja hengästymään (tärkeintä eivät ole kirjalijat vaan se, että tarinankerrontaa tapahtuu sanoi Høeg) ja Valtonen ja Hirvonen keskustelivat kiinnostavasti uusimpien romaaniensa yhtymäkohdista. Kirjailijat keskustelivat lavalla keskenään luontevasti, lämminhenkisesti, välillä kuin olohuoneessa istuen mutta silti yleisön kanssa ollen.

Ilta päätettiin laulurunokonserttiin, jossa Aulikki Oksasen runoja esitettiin kirjoittajan itsensä, Vuokko Hovatan ja Zarkus Poussan voimin. Oksasen runot eivät olleet minulle ennestään tuttuja, mutta ei se haitannut lainkaan. Poussan soittoa oli ilo kuunnella, Oksanen lausui tavattoman kauniisti ja Vuokko Hovattaa kuuntelee mielellään myös runolaulajana. Kaunis, herkkä lopetus mainiolle perjantaille.

Onneksi tapahtuma otti tulta alleen ja katsomo oli esimerkiksi perjantaina täynnä, sillä lupausten mukaan tästä ihanuudesta saadaan nauttia myös ensi vuonna. Sinne hankin aivan varmasti lipun ja molemmille päiville. Ja jos teiltä jäi tämä väliin, niin suunnatkaapa katse Areenaan.

Twitterissä sen jo sanoin eli oikeastaan koko tämän tekstin voisi tiivistää alla olevaan kuvakaappaukseen ja sanaan kiitos.

Voi @HelsinkiLit, täällä on IHANAA! Tällaista kirjallisuustapahtumaa kaipasin tietämättäni!

— Linnea / Kujerruksia (@kujerruksia) 22. toukokuuta 2015

(Tapahtumasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Lumiomenan Katja, Lukupinon Simo ja molemmista päivistä tarkemmin kerrotaan Kirsin Book Clubissa.)