perjantai 19. elokuuta 2016

Lavalta: Mahdolliset maailmat (Kansallisteatteri)

Kuva: Stefan Bremer

Viime tinka on hyvä tinka ja toukokuussa ehti vielä hyvin käydä katsomassa Kansallisteatterin Suurella Näyttämöllä Mahdolliset maailmat. Tämä Paavo Westerbergin uusin näytelmä ei valitettavasti jatka ohjelmistossa enää syksyllä, mutta hyvästä näytelmästä voi onneksi kirjoittaa vielä jälkikäteen. Mahdolliset maailmat esittää useaan otteeseen kysymyksen entä jos? ja pyörittää juonenkäänteitään sen verran nopeasti, että toden ja toiveiden rajamaasto on häilyvä.

Antti Tähtinen (Eero Aho) on keski-ikäinen näytelmäkirjailija, jonka uusin teksti ei oikein kirjoitu, avioliiton rauha rakoilee ja suhde myös näytelmiä kirjoittavaan tyttäreen (Pia Andersson) rakoilee. Tämän nykyhetken aikatason lisäksi seikkaillaan myös varhaisessa 80-luvussa, jossa nuori Antti (Marja Salo) saa hienon teatteriroolin ja löytää vanhempiensa painiessa avioeron kanssa turvasataman itselleen näytelmästä ja kanssanäyttelijöistään (mm. Jukka-Pekka Palo). Epävarmuus omista valinnoista ja mahdollisuuksien kirjosta vie aikuisen Antin melkoiselle matkalle, joka ei tarjoa helppoja vastauksia. Massiivisen teoksen muissa rooleissa nähdään lisäksi muun muassa Kristiina Halttu, Markku Maalismaa ja Esko Salminen.

Nautin esityksen pyörryttävästä tunteesta, siitä etten ollut varma katsonko kenties näytelmää näytelmän sisällä, päähenkilön ajatuksia vai fiktionsisäistä faktaa. Dramaturgisesti tämä kaikki varmaankin on tiedossa työryhmällä, mutta minä en edes viitsinyt loksautella palasia paikoilleen vaan fiilistelin kerroksellisuutta ja rajojen hämärtymistä. Rajapintojen sekoittuminen oli erityisen hienoa metroasemalle sijoittuvissa kohtauksissa.

Ensemble on näytelmässä huikea ja näin kovalla työryhmällä voisi olla haastavaakin mennä vikaan. Aho loistaa keskusroolissaan, Salo on kerrassaan hurmaava nuorena Anttina, Salminen ja Palo lämmittävät mieltä tarinan vanhempina näyttelijöinä. Naishenkilöt jäävät ehkä ymmärrettävästikin hieman miesten varjoon, mutta erityisesti Pia Andersson nousee esille tyttären roolissaan. Mieleen ovat myös jäänyt Maalismaan ja Pirjo Luoma-ahon kerrassaan herkullinen dynamiikka parisuhdeterapiakohtauksessa.

Videokuvan käyttö, hieman samankaltainen kuin Svenskanin Sånger vid randen av ett grått havissa, toimii hyvin, tosin välillä omaa silmää häiritsee repliikkien ja kuvan hienoinen eriaikaisuus. Livevideointi joka tapauksessa mahdollistaa hyvin Suuren näyttämön tilan monipuolisen käyttämisen ilman, että näyttelijöiden tarkka työ jäisi etäisyyden vuoksi näkemättä. Markus Tsokkisen lavastus on taattua laatua, sopivan viitteellinen ja rouhea, Sanna Salmenkallion musiikki ja äänisuunnittelu tukevat hienosti tarinaa.

Näytelmän näkemisestä on tätä kirjoittaessa kulunut jo kuukausi, mutta se on jäänyt mieleen laadukkaana perinteistä teatteria edustavana, muttei missään nimessä pölyttyneenä yksilönä. Virkeän tekstin, hyvien näyttelijöiden ja tekniikan sopivan käytön liitto ilahduttaa ja haastaa sopivasti, eikä kolmituntinen esitys puuduttanut aivoja saati yllättäen myöskään istumalihaksia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...