torstai 18. elokuuta 2016

Lavalta: Siipirikko (Valtimonteatteri)

Kuva: Mikko Kauppinen

Siipirikon loputtua ulkona odottava avara taivas tuntuu lahjalta. Ahdistunut tunnelma on jäänyt iholle, vielä kotonakin tuntuu että kuivunutta hikeä ei saa millään pois. Siipensä menettäneen hävittäjälentäjänaisen tarina kaappaa mukaansa ja pakottaa keskittymään, laittaa ajattelemaan rakkautta, sotaa ja tuhoa, ihmisen haurautta.

Hävittäjälentäjä on sankari. Ohjaamosta käsin voi hallita allaan näkyvää maisemaa, tiputtaa pommin, suorittaa täten onnistuneen lennon ja mennä sitten jätkien kanssa bisselle. Päivä toisensa jälkeen tätä aavikon pölyssä, kunnes elämänmuutos pakottaa laittamaan jalat maahan. On pakko pitää huolta jostakusta muusta kuin itsestään. Aavikko vaihtuu toiseen takaisin kotimaassa, ohjaamo konttiin josta kauko-ohjata lennokkia sotatantereella. Sehän on melkein sama asia, lentää kuitenkin saa. Paitsi että ei se ole, siipirikko ei pääse enää siniseen vaan jää harmaiden ruutujensa vangiksi.

Ihailen Ulla Virtasen kykyä solahtaa rooliinsa, olla taistelulentäjä ja äiti ja niin kovin ihminen. Yhteenpurrut hampaat, sormien ahdistuneet nytkähdykset ja tiukkaan nyrkkiin pusertunut käsi kertovat paikoin enemmän kuin suusta tulevat sanat. Sanat muuttuvat välillä huudoksi ja särähtävät korvaan, mutta niinhän se menee, siis silloin kun ihminen huutaa. Vahvalla otteella minut kuljetetaan sinisyyteen hävittäjälentäjän ohjaamossa ja pakotetaan sitten maahan, pakotetaan seisomaan ahtaassa kontissa tuijottaen harmaita ruutuja ja niillä näkyvää liikettä. Katson kuinka itsevarmuus muuttuu pakokauhuksi ja hauraudeksi, tuntuu että toisella puoliajalla lentäjän saisi rikottua vain koskettamalla.

Siipirikko on ahtaan tilan näytelmä, se tarvitsee ympärilleen seiniä päästäkseen ihon alle ja jyskyttämään kallonpohjalle. Valtimonteatterissa tämä toteutuu. Matala tila, pelkistetty lavastus ja harkitut projisoinnit ohjaavat kuvittelemaan kaiken sen muun itse. Räjähdykset, aavikon hiekan, vaaleanpunaisen ponin. Siihen keskelle Virtasen karisma, vimma ja epätoivo, muuta ei tarvita.

En ihmettele, miksi tämä George Brantin näytelmäteksti on palkittu useampaankin otteeseen. Jermo Grundström on tehnyt tässä Suomen kantaesityksessä hienon ohjaustyön, palaset ovat kohdillaan ja lopullinen vaikutus jysähtää perille vasta kotimatkalla. Mietin katsooko joku minua jostain, tälläkin hetkellä vaikka olen kotona. Ajattelen aavikolla tapahtuvia räjähdyksiä, hiekan pöllähdystä, huutoa joka ei taivaalle kuulu.

Esityksiä on tällä hetkellä jäljellä enää kaksi, perjantaina ja lauantaina (19.-20.8.), menkää!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...