tiistai 3. maaliskuuta 2015

Lavalta: RED (Kansallisteatteri)

Kuva: Lauri Rotko

Viime vuoden lopulla kävelin miehen kanssa läpi rautatieaseman tunnelin ja totesin REDin mainosjulisteen kohdalla, että tuota en taida kyllä käydä katsomassa. Niin se pää vain kuitenkin kääntyi, kun Heidi ehdotti Teatteria taiteesta -yhteislipun hankkimista Kansallisteatteriin. Saavuimme rohkeasti tihkusateen läpi ennakkoesitystä katsomaan.

New York, vuosi 1958. Nuori maalari Ken (Olavi Uusivirta) saapuu Mark Rothkon (Seppo Pääkkönen) ateljeehen ja saa assistentin paikan. Kahden vuoden ajan väitellään taiteesta, keskustellaan Pollockista, Picassosta ja Warholista, pingotetaan kankaita ja pohjustetaan. Ihmisistä puhutaan vähän, taiteesta ja sen merkityksestä sitäkin enemmän. Siitä, kuinka on tragedia muuttua merkityksettömäksi omana elinaikanaan.

Esitys tuntuu lähtevän käyntiin hieman tahmeasti. Hiljaisuutta on paljon, mitään ei tunnu tapahtuvan. Mietin jo, että tätäkö tämä on. Ennakko vasta, tietysti, mutta silti. Jossain vaiheessa huomaankin sitten, että en ole pitkiin aikoihin varsinaisesti ajatellut mitään vaan vain seurannut näytelmää. Hyvä merkki. Loppupuolella rytmi tuntuu löytyneen, tunnelma on kohdillaan ja kiinnittää katseen näyttämölle.

Rothkon taide tai elämä eivät olleet minulle ennestään tuttuja. Kotona kuitenkin tutkin asiaa ja taiteilija on elänyt kiinnostavanoloisen ja voimakastahtoisen elämän. Näytelmään on ilmeisesti tuotu asioita, jotka heijastavat tulevaa, vaikkeivät suoraan sitä sanokaan. Maalaukset ovat myös komeita, etenkin ne abstraktin ekspressionismin vaiheen, joita tässä näytelmässä käsitellään. Harmi, ettei ennakosta saanut vielä käsiohjelmaa, näkisin mielelläni mitä siihen on liitetty.

Omapohjan lavalla nähdään ja tehdään hienoja asioita. Uusivirta pingottaa suuren kankaan ammattimaisin ottein, maalia sekoitetaan ja levitetään keskittyneesti. Ateljee on tuotu lavalle elävästi, vaikka yhtään taulua ei varsinaisesti nähdä. Savukkeita kuluu, samoin viskiä. Seppo Pääkkönen on lavalla painavasti täyttäen sen kokonaan läsnäolollaan. Joskus on ihan hyvä vain olla hiljaa ja kuunnella äänilevyjä mahdollisimman kovalla. Ja toisinaan on hyvä huutaa ja kyseenalaistaa.

En oikein osaa edes sanoa, mistä erityisesti tässä pidin. Ehkä jonkinlaisesta tinkimättömyydestä, siitä että tehdään pientä mutta silti isosti ja hallitusti. Jonkinlaisesta läpinäkyvyydestä siellä lavalla. Jopa väkivaltaisista valoista, joilla koko teatterisali paikoin valaistiin saaden niin näyttelijät kuin katsojatkin räpyttelemään. Siitä, että teatteriin suhtaudutaan intohimolla.

Menkää toki näkemään punasta. Kaksituntinen näytelmä kertoo tärkeitä asioita taiteesta ja elämästä, ehkä myös jotain inhimillisyydestä. Ei ole turhaan otettu tätä John Loganin kirjoittamaa näytelmää Kansallisteatterin ohjelmistoon.

Ensi-ilta 4.3. Kansallisteatterin Omapohjassa.

2 kommenttia:

  1. Tämä on mun alkuvuoden suosikkeja, ehdottomasti! Huikeat näyttelijät, kiinnostava teema, johon annetaan uutta. Oi oi. Mitkä sun viisi punaista sanaa olisi? Mulla nousee nyt ruoste, punaviini, tupakan tulipää, raivo ja lankarulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama juttu, Heidi! Varmasti jakaa mielipiteitä tämä(kin), mutta minulle iski.

      Mun punaiset olisi just nyt omena, herttarouva, veri, mansikka ja chili.

      Poista

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...