keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Lavalta: Aamu (Kansallisteatteri)

Alina (Panula) haastattelee äitiään. Kuva: Tuomo Mannien

En tiedä, en osaa sanoa.

Tämän repliikin sanoo useampaan otteeseen Alma Knif Kansallisteatterin näytelmässä Aamu. Huomaan toistelevani sitä päässäni, sillä en tosiaan oikein tiedä mitä tästä esityksestä osaisin sanoa.

Paperilla Aamu on Michael Baranin käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä taiteesta, sen tekemisestä ja äidin ja tyttärien suhteista. Siinä konserttisalin takahuoneessa kuuluisa pianistiäiti (Seela Sella) kohtaa tyttärensä (Cécile Orblin ja Terhi Panula), molemmat jotenkin taidealoille ajautuneet, ja pintaan nousee kysymyksiä rakkaudesta, välittämisestä ja toki siitä taiteesta ja sen merkityksestä. Naiskolmikon keskelle ajautuu runoileva putkimies (Heikki Pitkänen), joka päätyy milloin kenenkin puhekumppaniksi kuluneine vitseineen.

Näyttämöllä esitys puolestaan on hyvin keltainen, valoisa, pieni. Takahuone on tuotu lavalle näppärästi. Loisteputkilamppu syttyy ja sammuu, vilkkuu ja heijastuu lasiseinistä silmiin, paikoin jopa häiritsevästi. Tila toimii kuitenkin. Puvustus tuntuu hieman erikoiselta, tosin myönnän ihailleeni Sellan pukua aivan alussa ja Panulan Alina-hahmon asu näyttää tavattoman mukavalta.

Aura (Orblin) korjaa sävellystään. Kuva: Tuomo Manninen

Repliikeissään Aamu on erikoinen. Lavalla puhutaan tavattoman paljon ja jotenkin irtonaisesti. Kuluneet sananlaskut ja erikoiset sananleikit hyppäävät korvaan yllättäen. Paikoin lavalla sanotaan todella hienoja ja mietityttäviä asioita, silloin valpastun. Muutoin repliikit tuntuvat etäisiltä, tuntuu etten tiedä kenelle ne on osoitettu ja keskittyminen itse tarinaan herpaantuu. Tuntuu ehkä siltä, että katsoisin kuinka lavalla näytellään sen sijaan että seuraisin hahmojen kertomaa tarinaa.

Roolituksessaan sen sijaan näytelmä on kovasti mieleeni. Pidän tavattomasti kaikista naiskolmikon näyttelijöistä ja pidän heistä edelleen, vaikkei tämä näytelmä suosikeihini noussutkaan. Pitkäsen putkimies on myös tavallaan todella mainio hahmo, vaikkei ehkä päässyt tässä niin oikeuksiinsa.

Sellainen oli minun katsomiskokemukseni Aamusta. Osasin sittenkin sanoa jotain.

Kiitos jälleen Heidille loistavasta teatteriseurasta!

2 kommenttia:

  1. Tää on hyvä summaus! Mulle tämä olisi toiminut varmaan romaanina ihan täydellisesti, koska teemat (taide, perhesuhteet, päättämätön halu jne.) kiinnostaa, mutta teatteriesitykseksi sanoja oli liikaa taidemuotoon nähden. Jotenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Heidi! Mä en ole aivan varma romaanista, olen just nyt jotenkin täysi äiti-tytär-romaaneja, mutta miksei jos olisi hyvin kirjoitettu. Mutta kyllä, sanoja oli, paljon.

      Poista

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...