torstai 14. marraskuuta 2013

Lavalta: Vuosisadan rakkaustarinat (Kansallisteatteri)

Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Vuosisadan rakkaustarinat - Isoäidin, äidin ja Märtan aika kertoo Märta Tikkasesta ja hänen naissukulaisistaan moniäänisesti ja vahvasti. Näytelmän alussa Märta muuttaa lavalla näkyvään korkeaseinäiseen asuntoon miehensä kuoleman jälkeen ja alkaa kirjoittaa. Kirjoittaa isoäidistään, äidistään, itsestään ja miessuhteista. Miehistä. Perheistä ja siitä, miten intohimot ajavat pariskuntia yhteen ja erilleen.

Lavalla on vain Märta (mainio Cécile Orblin), kirjoituskone ja menneisyyden haamut. Lähes koko ensimmäinen puoliaika käytetään isoäidistä, Emmasta, ja hänen miehestään Unosta kertomiseen. Siitä, kuinka nuori tyttö meni naimisiin valovoimaisen miehen kanssa, sai monta lasta eikä kuitenkaan ehkä sitä mitä halusi. Vai saiko sittenkin?

Toisella puoliajalla kerrotaan Margitista, kansakouluopettajasta ja äidistä, joka haaveili kirjoituspöydästä ja matkustamisesta. Mutta isä ei sano mitään. Samalla myös Märta matkustaa omaan nuoruuteensa, muistelee hulluja sattumuksia ja mielenpaloa, sitä kuinka etsinnässä oli se oma susi. Susi, joka lopulta löytyi Henrik Tikkasesta. Henrikistä, jonka kanssa koettiin hyvää ja pahaa, ulvottiin ja käperryttiin vierekkäin.

Kaikkien kolmen naisen intohimojen tiellä tuntuu seisovan mies, tai ainakin miehen takia siitä ei haluta tai osata ottaa kiinni. Kaikesta huolimatta niin Emma, Margit kuin Märtakin ovat vahvoja heikkoutensa kanssa, kulkevat eteenpäin, rakastavat ja kärsivät. Miehet jäävät auttamatta näytelmässä taustalle kaikesta karismastaan huolimatta.

Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Roolityö lavalla on vahvaa, historia herää eloon. Antti Pääkkönen, Markku Maalismaa ja Petri Tamminen saavat kantaa karismaattisten miesten viittaa, Pirjo Luoma-aho ja Terhi Panula ovat vaikuttavia naisia Emmana ja Margitina. Jussi Lehtonen on Gunnarin ja Pikkuveljen rooleissa enemmän taustalla, mutta loistaa silti valokeilassa muiden kanssa. Kaija Pakarinen on taustalla vahvana peruskalliona Sofiana ja Neitinä, TeaKissa opiskeleva Linda Wiklund puolestaan on ilahduttava nuori Margit ja Pikkusisko. Tapahtumia säestää Altti Uhleniuksen musiikki kitaralla ja pianolla. On aina hienoa, kun lavalla on luontevaa livemusiikkia.

Lava muuntuu heijastuksilla valkoseinäisestä asunnosta tapetoiduksi ja välillä seiniä koristavat sanat, toisinaan Henrikin piirrokset. Se on hienoa. Mitä sen sijaan jäin pohtimaan olivat välkähtelevät loistevalot. En tiedä kuuluiko niiden räpsähdellä juuri niin kuin ne eilen tekivät, mutta minua hieman harmitti kääntää huomioni itse lavalta valoihin. Vaikka on se myönnettävä, että tunnelmaa muutettiin valoilla hienosti näin yleisesti ottaen, en vain haluaisi katsella lamppuja.

Yhtäkään kirjaa en ole kummaltakaan Tikkaselta lukenut, aikomus on kyllä. Ei se näytelmän seuraamista tosin haitannut, ehkä alussa täytyi keskittyä hieman enemmän että pääsi kartalle henkilöistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Ja varmasti lukemalla olisi päässyt paremmin tarttumaan näytelmään, tunnistanut kirjojen katkelmia, osannut yhdistää langanpäät keskenään.

Vuosisadan rakkaustarinat on täysi näytelmä. Kolme tuntia ei tunnu ylimitoitetulta, näytelmää katselee ja kokee mielellään. Ja nyt pitää lukea sitä Tikkasta.

Esityksiä näillä näkymin maaliskuun lopulle asti.

14 kommenttia:

  1. Hyvin kiteytit hienon näytelmän blogitekstiksi. Minustakin näytelmä oli pääosin hyvä, ehkä pientä tiivistämistä olisi ollut ja sitten ne laulut: en oikein tiedä pidinkö niistä vai en.

    Cecile Orblin oli erinomainen.

    Minäkin kiinnitin huomiota niihin loisteputkien vilkkumiseen ja mietin samaa kuin sinä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos jaana! Lauluissa oli puolensa ja puolensa. Tavallaan pidin siitä laulujen rytmityksestä ja tavallaan se oli hieman hankalaa kuunnolla.

      Voihan loisteputket, pitääkö tässä nyt ottaa yhteyttä valaistussuunnittelijaan?

      Poista
  2. Onpa kiva, että kerroit tästä meille, jotka emme olleet katsomassa. Tämä vaikuttaa kyllä näytelmältä, jota en välttämättä aio mennä katsomaan, sinun ja Jaanan kehuista huolimatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Margit! Näytelmä on hyvä, mutta vaatii paljon keskittymistä ja istumalihaksia - eivät välttämättä huonoja puolia mutta kuitenkin.

      Poista
  3. Allekirjoitan tekstisi täysin. Pianistin/kitaristin musiikista pidin, mutta laulut olisivat saaneet jäädä pois vaikka kokonaan. Jokin niiden sovituksessa ei minusta toiminut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tintti! Kuten tuossa jaanalle kirjoittamassani kommentissa sanoin oli rytmitys haastava ja tuntui että osa lauluista oli myös hankala laulaa. Ja silloin kun on hankala laulaa se harvoin kuulostaa hyvältä.

      Poista
  4. Minä tykkäsin niistä vilkkuvista valoista, vilkkuivat sitten tarkoituksella tai eivät. :) Niistä tuli sellainen mukavasti häiriintynyt tunnelma.

    Pidin tästä kovasti, mutta vähän olisi ehkä voinut tiivistää. Visuaalinen puoli oli erityisen ihastuttava, pidin näytelmän rakenteesta ja Cecile Orblin oli vallan hurmaava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, ihan totta, siitä häiriintyneisyyden vaikutelmasta tykkäsin. Mutta mistä en tykännyt oli se että hämmennyin aina niin paljon että aloin katsella niitä valoja. Mieluummin olisin katsellut lavalle. :)

      Yli kolmen tunnin näytelmät, tai oikeastaan jos mennään yli kahden ja puolen tunnin, alkavat olla ainakin itselleni haasteellisia. Keskittyminen ei tahdo riittää vaikka kuinka haluaisi. Harmillista. Mutta rakenne oli kyllä hieno, olen täysin samaa mieltä.

      Poista
  5. Olipa mukavaa lukea tämä, kun näytelmä jäi nyt omalta osaltani väliin. (Tosin kävin lopulta itse samana iltana ikisuosikkini J. Karjalaisen keikalla ja pääsin keikan lopuksi kättelemään häntä - luulenpa etten vaihtaisi tätä kokemusta mihinkään, en edes Vuosisadan rakkaustarinoihin, niin hieno kuin kirja onkin :).

    Tämä olisi kyllä kiinnostava nähdä, joten ehkäpä käyn katsomassa tämän itsekseni jossain vaiheessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sara!

      Uskon, että J.Karjalaisen kokeminen oli kyllä älyttömän hieno juttu. Minäkin haluaisin kyllä herran tavata, hienoja kappaleita.

      Poista
  6. Laulut eivät minuakaan innostaneet, tyyli oli jotenkin niin eri kuin muussa näytelmässä - niitä oli liikaa minun makuuni. Mutta muuten näytelmä on hieno, visuaalisia elementtejä on käytetty tyylikkäästi ja kekseliäästi, lavastus, puvut ja itse näyttelijäntyö oli nautittavaa. Ne räpsyvät valot tosiaan kirjaimellisesti pistivät silmään :-) Mutta hieno esitys, hieno tarina, jäi tyytyväinen mieli. Ja ihmetys, että oli se Uno aika karmea aviomies...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, visuaalisuus oli ehdottomasti näytelmän valtteja! Pidin myös siitä, miten kaikki oli kuitenkin jotenkin, no, pelkistettyä, hienovaraista, vastapainona sille tunteiden kuohunnalle. Ja oli se Uno aikamoinen, karisma on vaarallinen piirre ihmisessä.

      Poista
  7. Kävimme katsomassa alkusyksystä ja tykkäsimne ihan vietävästi, jopa niistä lauluista. Sen sijaan yleisön joukossa oli moni laulujen inhoajaa, sillä se penkissä pyöriminen alkoi välittömästi niiden aikana, rasittavaa!

    Kirjoista oli hienoja viittauksia. Tiedän, että tulet viihtymään Tikkasten parissa! Mistä aiot aloittaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lauluissa oli kyllä puolensa ja puolensa, Hanna. Näyttelijöiden äänissä ei ollut mitään vikaa ja muutama kappale oli minusta äärimmäisen hyvä.

      Minulla on valmiiksi hyllyssä Vuosisadan rakkaustarina ja Punahilkka, aloittanen ensimmäisestä.

      Poista

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...