tiistai 18. lokakuuta 2011

Susan Fletcher: Meriharakat

Minä aloitin Susan Fletcherin Meriharakat (Like, 2008; Oystercatchers 2007) odottavin tuntein. Tätä oli kehuttu, vaalittu. Vähän lupailtukin että saattaisin pitää.

Amy, nämä ova minun sanojani. Tahdon sinun tietävän sen. Ne eivät ole peräisin kirjoista tai lehdistä. Ne puhun minä - minä, jonka kieli on tuskin koskaan ollut sanoja kuten muun maailman kieli, vaan numeroita, merkkejä, jälkiä iholla. Ole kärsivällinen kanssani. Tiedän, että minä hukun tähän, kerron asioita kahteen kertaan, tai jätän tyystin kertomatta. Kuiskaan sanat havoittuneeseen korvaasi tai huudan ne huoneen poikki.


Meriharakoissa Moira Stone kertoo tarinaansa siskolleen Amylle, joka makaa sairaalassa koomassa onnettomuuden jäljiltä. Pikkusiskolle, jonka kanssa suhde ei ollut koskaan aivan yksinkertainen. Meriharakat on tarina yhdestä elämästä, tarina meren harmaista aalloista, pölyisistä luokkahuoneista, mutaisista kentistä, pehmenneistä kirjeistä, merilintujen huudoista ja maalitahroista käsillä. Upotaan omaan itseen, perhesuhteisiin, sisaruuteen, vähän rakkauteenkin niin hyvässä kuin pahassa.

Moira on kiinnostava henkilö. Tummasilmäinen, itsepäinen, siskon maailmaantulon jälkeen entistä sulkeutuvampi, meren lapsi. Hiljainen ja älykäs silmälaseineen ja liian isoine jalkoineen. Niin älykäs, että pääsee kouluun Locke Halliin Norfolkiin, pois kotoa ja pois perheen kolminaisuuden pilaavan pikkusiskon luota.

Kerrotussa tarinassa, Moiran elämässä, on paljon. Opiskelu sisäoppilaitoksessa, kaipuu merelle, Kirkkokivi, boheemi Til-täti, omalaatuinen vaalea Ray vaaleissa hiuksissaan ja punaisessa parransängessään, sisäoppilaitoksen muut tytöt, joiden joukkoon Moira ei oikein tahdo sopeutua. Jotain hyvin samaa tunnelmallisesti kuin Kazuo Ishiguron Ole luonani aina-teoksessa.

Alkuun Meriharakat ei suostunut avautumaan minulle laisinkaan ja kahlasin väkisin kirjaa eteenpäin. Ehkä kolmasosan jälkeen kuitenkin pääsin mukaan virtaukseen, osaksi Moiran kertomusta. Meriharakat ei silti ollut minulle mitenkään helppo kirja. Se sitoi solmuja vatsanpohjaan ja sai jalkapohjat kipristelemään levottomasti.

Merikin on sanaton, ja silti se puhuu, uskon niin. Uskon todella. Sen värit, sumut, tuulet ja vuorovedet. Eikö isä osaakin yhä ennustaa jokaisen myrskyn? Olen kuullut monta meren tarinaa kävelessäni sen äärtä myöten: kaloista joilla on omat lyhtynsä, valaista jotka rakastuvat laivojen runkoihin, keinuvat niitä vasten, ja miehistöä on kuollut valaan rakkauden seurauksena. Planktonista, joka hohtaa kuin surullinen, vihreä kuu. Yksinäisestä albatrossista, joka viistää vettä siivillään, ja leskirouvista jotka seisovat laiturin partaalla ja otuksesta jonka kutsu on niin merkillinen, että sen kuullessaan luulee kuoleman lähestyvän. Tai niin isä väittää.

Fletcher kirjoittaa kauniisti ja vetävästi, kertoo Moiran tarinaa lähes kronologisesti. Hän puhuu hiljaisen ja älykkään naisen äänellä, sellaisen, jolla on levottomuutta käsissäään tai vähintäänkin silmissä. Meriharakat on tunnelmaltaan meren harmaansininen, tuulinen. Ehdottoman syksyinen.

Huomaan että tästä on vaikea kirjoittaa. Jollain tavalla liian levottomuutta herättävä kirja minulle, vaikkakin kauniilla tavalla.

Suosittelen Meriharakoita rauhassa mietittäväksi ja hiljaiseksi lukemiseksi. Ei etelänmatkalle missään nimessä. Jos meillä olisi terassilla lämpölamppu, olisin varmaan lukenut tätä vilttien sisässä ulkona.

Meriharakoiden kanssa aaltoja ovat kuunnelleet ainakin Susa, Katja, Valkoinen Kirahvi, Leena Lumi ja Gammur.

Luettu osana Totally British: Modern Women Writers - haastetta.

11 kommenttia:

  1. Mukava kun kuitenkin luit tämän vaikka levottomuutta aiheuttikin ;)

    Tämä on sellainen kirja, joka tosiaan kannattaa lukea kiireettä, ajatuksella, "tunnustellen".

    VastaaPoista
  2. Minäkin jotenkin aavistelen, että tämä kirja tekee minut levottomaksi, sitten joskus kun ehdin sen pariin... Hienosti erittelit lukukokemusta!

    VastaaPoista
  3. Totta, että tälle kirjalle kannattaa varata oma aikansa ja omanlaisensa mielentila. Meriharakat sopii mielestäni nimenomaan syksyn, kuten kirjoiti, tai myös harmaan kevättalven kirjaksi, en osaisi kuvitella tätä heinäkuun täyteläiseen kesään.

    Minussa tämä ei herättänyt levottomuutta, mutta kirjassa on muutama sellainen teema, johon jotenkin pystyin samaistumaan. Oman aikansa kirjan sisälle pääseminen kuitenkin otti minullakin, mutta Fletcher kyllä palkitsi lukijansa.

    VastaaPoista
  4. Minä en ole saanut aloitettua tätä kirjaa useista kehuista huolimatta. En oikein tiedä, milloin minulle tulee sellainen mielentila, että haluaisin tarttua tähän. Tuntuu, ettei rauhallista hetkeä ole elämässäni koskaan...eli onkohan sopivaa ajankohtaa tämän lukemiselle edes olemassa? ;-) Kiitos postauksesta!

    VastaaPoista
  5. Susa, tätä ei oikein edes osannut lukea nopeasti. Meriharakat oli ehdottoman hieno vaikkakin tuulinen lukukokemus. Olen minä silti iloinen että luin tämän.

    Kiitos Maria! Meri-ihmisille tämä kiipinee helposti ihon alle.. ja muutenkin.

    Katja, ehdottomasti myös sinne kevättalveen. Ei missään nimessä kesäkirja, sanoisin. Fletcher antaa paljon koukkuja, joista voi ottaa kiinni tai olla ottamatta. Joskus melkein toivoisi, että osaisi säädellä omaa uppoamistaan. Ihastuin sinun arviossasi kommenttiisi siitä, miten kirja on upottava muttei hukuttava.

    Absolutely white, ei minullakaan tässä oikeasti niin rauhallista tämä elämä ole. Lähinnä ehkä kuitenkin sellainen hetki, että ehtii istua sen hetken paikoillaan. :) Ja kiitos sinulle kommentista!

    VastaaPoista
  6. Minä olen ehkä vähitellen päästämässä tästä irti. Niin moni kehuu Fletcheriä ja etenkin tätä, että olen ajatellut, että minunkin täytyy kirja lukea. Mutta en syttynyt Fletcherin Noidan rippi -kirjasta, vaan jätin sen kesken, ja minusta alkaa tuntua, että tämäkin on samalla tavalla minulle väärä kirja. Niin paljon kuin haluaisinkin rakastaa tämänkaltaista kirjallisuutta!

    VastaaPoista
  7. Karoliina, joskus on tosiaan ihan hyvä päästää irti. Joistain kirjoista haluaisi todella pitää ja sitten, no, ei vaan synkkaa. Minä pidin kyllä Meriharakoista mutta en kyllä ihan heti lähde lukemaan Fletcheriltä mitään muuta.

    VastaaPoista
  8. Linnea, minä en päästä tästä irti, vaikka päästinkin käsistäni pokkariversion, mitä nyt kadun, sillä sidottua en saa mistään. Eihän sinullakaan ole kovakantista?

    Tästä kirjasta tuli minulle yksi sielukirjoistani ja samaistuminen oli paikoin niin ahdistavaa, että en tiedä, miten olisin ollut. Paitsi, että tämä tuli iholle eräiden elämäni yhtymäkohtien kautta, tässä oli merielementti sekä Fletcher parhaimillaan.

    Kirjoitit hienosti ja minäkin tunsin tarvitsevani jotain ympärilleni, sillä olinhan siellä Moiran rannoilla ja sen lisäksi sisälleni tuli nyyhkäisevä vilu...

    VastaaPoista
  9. Leena, harmi, jos minulla olisi ollut kovakantinen niin olisit saanut mutta tämä on pokkari.

    Tämä oli todella ihon alle hiipivä, monellakin tapaa. Ahdistavakin paikoin, ihan totta. Mutta myös palkitseva.

    VastaaPoista
  10. Vaikka Fletcher on yksi lempikirjailijoitani, niin tämä on kyllä vähiten lempparini häneltä. Ehdottomasti hyvä kirja, mutta ei niin hyvä, kuin kirjailijan muut teokset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on, Katri, vielä kaikki muut Fletcherit lukematta. Selvästi olisi aihetta tutustua niihinkin jos ovat parempia kuin tämä!

      Poista

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...