keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Umberto Eco: Foucaultin heiluri


Vihdoin ja viimein sain bussimatkojeni uskollisen seuralaisen, rakkaan murheenkryynini eli Umberto Econ Foucaultin heilurin (WSOY 1990; WSOYpokkari 2003; Il pendolo di Foucault 1988) päätökseensä. Tämä jo vähän yli kuukauden kestänyt taival ei tosin ole kirjan vika, vaan sen että jouduin laittamaan sen useamman kerran syrjään toisen kirjan tieltä ja lukuaikaakaan ei ole ollut mitenkään runsain mitoin.

Joka tapauksessa, nyt se on luettu. Tartuin kirjaan alunperin erään kurssiohjaajani suosituksesta, kun mainitsin lähestyvästä Pariisin matkastani (enää kaksi viikkoa!), sillä kirja sijoittuu osittain Pariisin tiedemuseoon, Conservatoire des Arts et Métiersiin (joka on muuten ympätty matkaohjelmaan). Eco oli aiemmin tuttu nimi minulle Ruusun nimestä, jota äitini on suositellut minulle jo useamman vuoden ajan.

Tiesin - vaikka kuka tahansa olisi voinut tajuta sen tuon lumoavan liikkeen nähdessään - että heilahdusajan määräsi ripustuslangan pituuden neliöjuuren ja luvun pii välinen suhde, joka pii, syystä jota mikään järki auringon alla ei pysty tajuamaan, jumalallisen viisauden nojalla väistämättä määrää kaikkien mahdollisten ympyröiden halkaisijan - joten aika, joka kului pallon matkatessa ääripisteestä toiseen, oli seuraus salaisesta liitosta, joka vallitsee mittayksiköistä ajattomimpien, kiintopisteen ykseyden, tason abstraktin kaksinaisuuden, luvun pii kolmiluonteen, juuren salaisen neliyhteyden ja ynpyrän täydellisyyden välillä.

Takakansi mainostaa Foucaultin heilurin käsittelevän Mustaa magiaa tietokoneaikaan. Ja onhan se niinkin. Enemmän olen samaa mieltä siteeratun Anthony Burgessiin, New York Timesin edustajan kanssa, joka tituleeraa opuksen ensyklopediseksi salapoliisitarinaksi. Kirjan päähenkilö, Casaubon, uppoutuu toveriensa Jacopo Belbon ja Diotallevin kanssa Ruusu-Ristin, temppeliherrojen ja monen muun salaseuran mystiseen ja mutkaiseen maailmaan. Oma suosikkini kolmikosta oli hieman vainoharhainen, omalaatuinen, numerologiaansa lähes mustasukkaisesti vaaliva Diotallevi. Pääosin kirja sijoittuu ihanaan Italiaan, mutta matkalle päästään myös ympäri muuta Eurooppaa ja Etelä-Amerikkaa. Kuten edellä lainatuista kuvailuista voi jo päätellä, ei salaseuroihin syventyminen ole aina sitä turvallisinta puuhaa ja siitä sitten lähdetään.. Kaipa tätä kirjaa voisi kuvailla myös Da Vinci-koodin jonkinlaiseksi esi-isäksi mutta jätetään tämä titteli kuitenkin antamatta tällä kertaa.

Mutta niinä aikoina, jolloin itsekukin meistä keräsi aineistoa yhteisiin kokouksiin, omatunto puhtaana, sillä kokosimme palasia parodian mosaiikkiin, aivomme tottuivat yhdistämään ja yhdistämään ja yhdistämään, yhdistämään kaiken kaikkeen, kunnes sen teki aina, automaattisesti. Uskoisin, että jossain vaiheessa on yhdentekevää tottuuko olemaan uskovinaan vai tottuuko uskomaan.

Kiinnostavinta Foucaultin heilurissa oli pohdinta siitä, miten historia, dokumentit, oikeastaan kaikki, on vapaasti tulkittavissa. Kaikki liittyy kaikkeen, jos vain niin haluaan, ja mielikuvituksellisetkin yhteydet saa vaikuttamaan järkeviltä kunhan ne vain perustelee (itse tulkittujen) faktojen ja todisteiden ja analogioiden avulla (kirjan esimerkissä päästään perunasta perunaan mm. donitsin, uimapuvun ja öljynporaustornin kautta). Täytyy myös nostaa hattua, sillä tämän kirjan vaatima tutkimustyö on ollut mittavaa. Kaikki tiedot temppeliherroista, muista salaseuroista, kirjakustantamoista, museoista.. Lista on pitkä, ja todella arvostan sitä selvästi intohimoista paneutumista, jolla tätä kirjaa on aikanaan kirjoitettu. Totta on, että välillä faktatietoa jaettiin turhankin runsaalla kädellä ja puuduttavasti.

Mitä nimiä sille olikaan annettu? Yksinäinen tukipilari, ontto obeliski, rautalangan ylistyslaulu, patterin apoteoosi, epäjumalien alttariantenni, kimalainen tuulten kukassa, tylsä metallirumilus, kammottava öinen kolossi, käyttökelvottoman tehokkuuden mittari, tyhmä ihme, tarpeeton pyramidi, kitara, mustepullo, teleskooppi, yhtä ikävä kuin ministerin puhe, antiikin jumala ja nykyajan peto... [voinette arvata mitä rakennusta tässä kuvataan..]

Eco oli minun makuuni turhan fiksoitunut varsinkin erilaisiin listoihin. Kun kirjan sivut on täytetty tekstillä niin, että marginaaleja ei ole juuri lainkaan ja jokin repliikissä oleva luettelo vie silti jopa puoli sivua, ollaan mielestäni oudoilla poluilla. Toinen minua harmittava seikka oli laaja latinan ja ranskan sekä italian käyttö tekstissä. Yksittäiset lauseet nyt vielä ymmärtäisin, mutta välillä noita vieraskielisiä pätkiä oli varsin pitkiäkin ja se tuppasi turhauttamaan tällaista "kielitaidotonta" kuten minä.

Luulen, että Foucaultin heiluri olisi ansainnut itselleen vaikka rauhallisen viikonlopun jotta olisi saanut siitä kaiken irti. Nyt päivänkin lukutauko sai minut hämmenyksiin, kun en aivan muistanut oliko nyt puhuttu paulikiaaneista vai assassiineista ja kuka oli Aglié ja kuka Ardenti. Toisaalta silloin kun ehdin edes muutaman tunnin todella paneutua kirjaan, olin todella innoissani ja ihmettelin tätä salaseurojen verkostoa ja monimutkaisia vuorovaikutuksia. Voisin siis todeta pitäneeni Foucaultin heilurista, mutta luin sen väärin.

Aion antaa myöhemmin aikaa Ruusun nimelle, sitten kun sitä todella on. Sitä aikaa siis. Aion myös käydä, jos aika sen sallii, Pariisissa katsomassa onko rue Lafayette 145:n kohdalla vain talon julkisivu ja talon sisällä todella metron ilmanpoistoaukko. Kukapa ei rakastaisi nippelitietoa.

6 kommenttia:

  1. Tsemppiä tenttiin!
    Oli mukava lukea Foucaultin heilurista, sillä olet moneen eri otteeseen siitä maininnut. Jään odottamaan arviotasi Ruusun nimestä. :)

    Kohta olette tosiaan Pariisissa. Sinun pitää tehdä joku kirjallinen kiertokävely siellä. Rakkaan kanssa. hih.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Hanna! Ruusun nimi joutunee odottamaan ainakin kesään.. :)

    Ja niin pitää! Tai no, minulle riittää ihan vaan kiertokävely rakkaassa kaupungissani <3 Mutta ainakin olemme menossa käymään Shakespare and Co-kirjakauppaan, jonka perustamisesta luen juuri ihanaa kirjaa!

    VastaaPoista
  3. Minulla on Umberto Econ ruusun nimi vain saksaksi eli itävaltalainen ystäväni pahasti yliarvioi saksan taitoani;-)

    Lue ranskalaisuutta ja taidetta vaikka kirjasta Camille Claudel - kuvanveistäjän elämä. Tämä Anne Delbée kirja kertoo hyvin lahjakkaasta naisesta, joka oli Rodinin rakastaja mm.,mutta jotain paljon enemmän, kunnes...Ja Siilin eleganssin olet tietty jo lukenut.

    Huhtikuussa kaikki rakastavaiset matkaavat Pariisiin. Intohimoista kaupunkilomaa!

    VastaaPoista
  4. Oi, tuo Claudel on siis etsittävä käsiin! Ja itse asiassa en ole vielä lukenut Siilin eleganssia! Sain juuri Kulinaristin kuoleman Hannalta lainaksi englanniksi, mutta Siili odottelee vielä tuhisten vuoroaan.. joka toivottavasti tulee pian.

    Ja kiitos Leena! Tätä lomaa on odotettu ja se tulee todelliseen tarpeeseen. :)

    VastaaPoista
  5. Hei!Löysin vasta kivan blogisi! Kiitos tämän kirjan arviosta. Teos pönöttää omassa hyllyssäni, ja olen sen lukenut viitisentoista vuotta sitten. Muistikuvani kirjasta menevät aika lailla yksiin kokemustesi kanssa. Toisaalta se oli kiehtova ja jännittävä, toisaalta kovin "oppinut" ja puuduttava, ikään kuin liika viihde olisi pahasta ja välillä olisi tukahdutettava lukuinto luennoilla :)
    Onko Pariisin-matka jo takana?

    VastaaPoista
  6. Hei Kirsi, lämpimästi tervetuloa! Hymyilin tuolle lauseellesi: ikään kuin liika viihde olisi pahasta ja välillä olisi tukahdutettava lukuinto luennoilla. Ehkäpä Eco halusi testata lukijoita ja tarjoaa herkullisen lopun vain niille, jotka jaksavat sinne asti lukea!

    Pariisin-matka on onneksi vielä edessä; lähtö on maanantaina joten vähän yli viikon päästä tullee raporttia tännekin. :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...