sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Taloudestamme ei löydy kissoja, ajoittain kissamaiseksi äityvä koira saa nyt luvan kelvata.

Pasi Ilmari Jääskeläisen uutta romaania on tullut odoteltua jo jonkin aikaa ja ilahduin kovasti Väärän kissan päivän loppukesäisestä ilmestymisestä. Lähes välittömästi kirja keräsi aimo määrän kehuja lähipiirissäni, joten odotukset olivat sitäkin myötä korkealla. Itse ehdin kirjan pariin vasta märän lokakuun saapuessa ja tulin sen kanssa haastetuksi, mutta myös palkituksi.

Kaarnan päivän pitäisi olla oivallinen. Se alkaa jäätelöllä perheen kanssa ja sen tulisi päättyä ensin vaimon kokoaman näyttelyn avajaisiin ja sitten Kaarnan juhlapuheeseen ennen Marrasvirran festivaalipäivän huipennusta, ilotulitusta. Iloiset suunnitelmat katkaisee soitto hoivakodista, jossa Kaarnan äiti tekee kuolemaa pitkään vaivanneen muistisairauden päätteeksi. Kuolema ei kuitenkaan ole se suurin ongelma, sillä pian Kaarna löytää itsensä juhlakansaa pullistelevilta kaduilta jahtaamassa äitinsä salaisuuksia ja omaa menneisyyttään. Kulmien takana vaanivat kaiken lisäksi väärät kissat, joita ei parane katsella tai saattaa joutua pahemman kerran sivupoluille.

Kipuilin kirjan kanssa aika pitkään ennen kuin pääsin todella tarinaan sisään. Se ei tosin ole täysin kirjan vika, sillä ensimmäisen kolmasosan ehdin närppiä vain lyhyissä pätkissä ja tämä teos olisi selkeästi vaatinut enemmän keskittymistä ja pidemmän yhtäjaksoisen lukuhetken heti alkuun. Hieman ennen puoliväliä koin jonkin valaistuksen tai hereilläolon hetken ja pääsin samalle aaltopituudelle Kaarnan kanssa.

Jääskeläisen kirjoitustyyli sentään oli tuttu ja turvallinen, siitä pidin edelleen kovasti. Monessa maagisrealistisessa kirjailijassa on sellainen piirre, että heidän tekstiään on mukavaa lukea mutta samalla siinä on jotain hieman epämiellyttävää ja levottomuutta herättävää. Jääskeläisellä on kerronnassaan sellaista tarkkanäköisyyttä ihmiseen, että olosta tulee vähän epämukava ja jollain tavalla se on myös kutkuttavaa.

Pidin kirjan tavasta käsitellä muistoja ja muistia ja kuvata ihmisen avuttomuutta siinä hetkessä, kun ei olekaan aivan varma mikä on todellista. Marrasvirran kuvitteellinen kaupunki toimii myös hienona näyttämönä tälle tarinalle lukuisine siltoineen ja puistoineen, joissa sumukoneet pauhaavat festivaalipäivän tunnelmaa luomassa. Erityisesti pidin miljöössä kuitenkin siitä, miten Jääskeläinen on ujuttanut Kaarnan kaupunkisuunnittelutavoitteisiin ja kaupungin jo olemassa oleviin rakenteisiin arvostusta kirjaa kohtaan. Paikoin tuntuu, että kirjan kappaleet ovat rakkauskirjeitä antikvariaateille ja kirjastoille.

Väärän kissan päivä siis haastoi minut lukijana, ehkä koiraihmiselle oli muutenkin hankalaa sallia mutanttikissojen olemassaolo. Tarina on täynnä mutkia ja sivupolkuja, eikä se paljasta kaikkea itsestään viimeiselläkään sivulla, mutta se saa aivot mukavasti nyrjälleen. Jääskeläisen tuotannossa tämä ei onnistunut ylittämään rakkauttani Lumikkoon, mutta se muistutti jälleen miksi pidän niin paljon maagisesta realismista.

Laitettakoon tämä Helmet-haasteeseen kohtaan vuoden 2017 uutuuskirja.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
Atena, 2016. 280 s.
Kansi: Sanna Mander

7 kommenttia:

  1. Hauska, miten erilainen voi lukukokemus olla samasta kirjasta. Minut tämä imaisi mukaansa välittömästi (myönnän: sain alussa rauhallisen hetken ja keskityttyä hetkeä pidempään).
    Minä myös itse asiassa pidin Harjukaupungin salakäytävistä Lumikkoa enemmän (molemmista kuitenkin tosi paljon)

    VastaaPoista
  2. Harjukaupungin salakäytävät on myös suosikkini, ja tätä en ole vielä lukenut. Olikohan tuossa Lumikko-teoksessa liikaa somea, joka ärsytti, koska luen kirjoja ollakseni irti somesta? Varsinkin tuo oodi antikvariaateille kiinnostaa...

    VastaaPoista
  3. Kirja luuraa minullakin bloggausjonossa. Minullakin kesti kotvasen päästä sisälle kirjan maailmaan, mutta loppusivut toisaalta palkitsivat lukemisen runsain mitoin. Tykkäsin kyllä, mutta ei ihan sitä parasta Jääskeläistä minullekaan. Vaikka toisaalta, kirjan teemojen käsittely oli ehkä hienointa mitä kirjailijalta olen lukenut... hieman ristiriitaiset fiilikset siis kirjan lukemisen jälkeen. :)

    VastaaPoista
  4. Minua tämä kiinnostaa kovasti, mutta lukeminen tapahtunee joskus sitten, kun seuraavan kerran tulen Suomeen. Sitä odotellessa voisin kyllä lukea Harjukaupungin salakäytävät, joka minulla on omassa hyllyssäni. Lumikon luin kesällä ja se vei suorastaan jalat alta! Olen lukenut myös Sielut kulkevat sateessa. Jääskeläisen tyyli on tuttu, mutta tarinat lukemani kahden kirjan perusteella aivan erilaisia ja arvaamattomia. Se on iso ansio kirjailijalle eli ei kirjoita samaa romaania sataa kertaa. :)

    VastaaPoista
  5. Tässä kirjassa oli ihan mahtavaa kuritonta intertekstuaalisuutta, josta nautin aina kun tunnistin, mihin jäljet johtavat. Luin VKP:n ajankohtana, jolloin lukeminen takkusi, joten luultavimmin muutamia nyansseja jäi sen tähden tavoittamatta, mutta kokemus oli kaikinpuolin positiivinen siitä huolimatta. Tosin samoin kuin sinä olin vielä enemmän innoissani Lumikosta.

    VastaaPoista
  6. Tämä(kin) on pakko lukea! Mutta hyvä kun mainitsit alun käynnistysvaikeudet, taidan odotella suosiolla vähän rauhallisempaan vaiheeseen, tällä hetkellä keskittymiskyky tuntuu olevan nollassa.
    Kissaihminen tervehtii mutanttikissojen olemassaoloa suurella mielenkiinnolla! 😊

    VastaaPoista
  7. Nyt on sellainen olo, että olen missannut jotain hyvää, koska Jääskeläisen tuotanto on minulta vielä korkkaamatta, Onko suosituksia mistä kannattaa aloittaa, Väärän kissan päivästäkö?

    Minna /Kirsin Book Club

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...