perjantai 6. tammikuuta 2017

Lavalta: Rock of Ages (Turun kaupunginteatteri)

Drew (Mikael Saari) ja ihanat tanssitytöt. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Rakkaudentäyteinen ylistys kasarille

Ah, kasari. Aikakausi on jättänyt jälkeensä upeita biisejä ja ison määrän nostalgiaa, joka iskee myös tällaiseen kasarin lopussa syntyneeseen. Silti Rock of Ages on riskialtis musikaali. Sen höpöinen juoni ja jukebox-meininki voisivat johtaa kammottavaan ja muoviseen tuotteeseen, mutta Turun kaupunginteatteri on tuottanut lavalle energiaa ja riemua tihkuvan musikaalin rakkaudesta kasariin.

Los Angeles, Sunset Strip ja viskibaari. Kaikki haluavat tähdiksi ja vaikka vain harvat onnistuvat, ovat myös aloitteleva rokkikukko Drew (Mikael Saari) ja näyttelijänurasta haaveileva Sherrie (Anna Victoria Eriksson) saapuneet paikalle. Kultakausi on kuitenkin jo lopuillaan ja Sunset Stripiä ollaan repimässä tehokkaamman kaupunkisuunnittelun tieltä. Voidaanko kaupunginosa baareineen vielä pelastaa? Voiko tähteysunelman vuoksi antaa pois omat periaatteensa? Ja niin, onnistuvatko nuoret rakastavaiset setvimään tiensä typerien väärinkäsitysten läpi?

Musikaali suhtautuu tarinaansa lempeällä huumorilla alkumetreiltä asti. Kertoja Lonny (mainio Aki Louhela) heittää milloin mihinkin väliin "avuliaita" huomautuksiaan ja kaiken lisäksi tällä taisi olla yllään ainakin neljä erilaista camel toe -vitsipaitaa. Oikeastaan olen eniten hämmentynyt näistä vitseistä. Ne eivät ole erityisen nokkelia tai hyviä, mutta kun koko näyttelijäkaartilla on käytössään erehtymätön ajoitus ei niille voi olla nauramatta. Suosikkini oli kuitenkin Erikssonin ihana Sherrie, niin säpäkkä luonteeltaan ja lauluissaan ensiluokkainen.

Huikea Anna Victoria Eriksson Sherrienä. Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Laulut sujuivat muiltakin juuri niin kuin pitää. Ville Vihkon kapellimestaroima bändi rymäyttää ilmoille rock-klassikon toisensa jälkeen eikä ilahduttavan poistumismusiikin aikana voi lähteä kun viimeinen kitarasoolo nyt vain on kuunneltava. Näin kuukausi katsomisen jälkeen biisilistasta nousevat kirkkaimmin mieleen toisen näytöksen Any Way You Want It tanssityttöineen ja Pat Benatarin huikea Hit Me With Your Best Shot, jonka aikana nähtävät Tuukka Raitalan moovssit ovat aivan omaa luokkaansa. Rispekt.

Kokonaisuutena Rock of Ages on ihanan juustoinen sekasotku silmiäsärkeviä kasariasuja (Tuomas Lampinen), savuista viskibaaritunnelmaa neonvaloineen (Teemu Loikas) ja kitarasooloja. Viimeisen biisin aikana olin aivan tiloissa. Miten tämä voi olla näin hyvä! Ja näin typerä! Ja näin hyvä! Jo väliajalla mietin, että tämä musikaali on ihmeellinen. Sekopäinen ja tavallaan täysin turha, mutta silti tällä tavalla tehtynä täyttä kultaa. Don´t Stop Believin', drop the mike.

Ilokseni voin todeta, että musikaali sai lisäesityksiä vielä tammikuulle joten tätä ehtii vielä katsomaan. Dress- ja sing-along-näytöskin on 21.1.!

2 kommenttia:

  1. Itsekin olin katsomassa tätä, ja olen iloinen, että pidit näkemästäsi.

    Minusta keitos oli haaleaa, biisit aika huonosti kuvasivat minusta alkuperäisiä, tai asenne oli -kuten bloggaukseenikin kirjoitin- musikaali, Pat Benaterin tunnelmista oltiin minusta aika kaukana. Minusta tämä oli liian kliseinen, ja olisin lähtenyt pois puoliajalla, mutta olin seurueessa, josta en kehdannut lähteä pois. Samaa mieltä olimme kyllä siitä, että bändin loppusoitot olivat mukiin meneviä, muuten katseltiin nuotteja, mitä ei alkuperäisiä soiteltaessa ollut tapana.

    Toisaalta huonokin katselukokemus voimaannutti eli teatterissa on kuitenkin jotakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmi ettei sinulle natsannut, Deekoo! Minulle (rock)musikaaliasenne toimi, joten pidin paljon. Samaa mieltä olen kyllä siitä, että yleensä teatterissakäynti voimaannuttaa joka tapauksessa.

      Poista

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...