maanantai 5. lokakuuta 2015

Lavalta: Kimalluksen kaupunki (HKT)

 Katujen Kuningas argonautteineen. Kuva: Tapio Vanhatalo/HKT

Philip Ridley on minulle yksi lapsuuden tärkeitä kirjailijoita. Teoksen Dakota olen lukenut varmasti ainakin kymmenesti ja nähnyt sen myös lavalla vuonna 2005. Siksi olikin kiinnostavaa, että Helsingin kaupunginteatterin syksyn ohjelmistossa oli versio toisesta, minulle tuntemattomasta, Ridleyn teoksesta Kimalluksen kaupunki.

Kasper (sympaattinen Hannes Suominen) asuu äitinsä Pumpun (Aino Seppo) kanssa kaupungin laidalla. Yksinäinen poika leipoo taivaallisia banoffi-piiraita ja haaveilee ystävästä, mutta äiti ei suostu päästämään poikaa vaarallisena pitämäänsä kaupunkiin. Eräänä iltana Kasper kohtaa puutarhassaan Hurmurin (Iikka Forss), pojan jolla on upea otsakiehkura, ja päätyy erinäisten sattumusten myötä seuraamaan tätä Kadotuksen kaupunkiin. Kaupungissa Kasper tapaa Katujen Kuninkaan (Jari Pehkonen) argonautteineen ja lähtee heidän kanssaan etsimään kadonnutta kuningatarta, Tuutilullaa (Sanna-June Hyde). Kaikki ei ole kuitenkaan sitä miltä näyttää ja Kasper joutuu oppimaan, että ystäviä on monenlaisia.

Miljöö ja tunnelma Kimalluksen kaupungissa oli hieno, mutta mielestäni myös aika pelottava. Suositusikärajana esitykselle on kahdeksan vuotta ja se lienee paikallaan, ainakin meidän esityksessämme muutamaa nuorta neitiä hieman pelotti, mutta onneksi lähellä oli äidin kainalo. Argonautit ovat likaisia ja paikoin kovaäänisiä, Katujen Kuningas huokuu kiukkua ja jakelee auliisti mustia silmiä jos hänen käskyjään ei totella. Toisaalta monen aluksi hurjankin kuoren alta löytyi ystävällisiä ja lempeitä hahmoja, joten aina ei ole ensivaikutelmaan luottaminen. Kimalluksen alta voi paljastua synkkä sydän.

Kasper, Hurmuri ja Tuutilulla. Kuva: Tapio Vanhatalo/HKT

Esityksessä on arvostettavaa se, että se ei aliarvioi lapsikatsojaa. Hahmojen puhe ei ole kryptistä lässytystä vaan ihan kunnon replikointia. Joidenkin hahmojen maneerimaiset hokemat tosin tuntuivat paikoin hieman päälleliimatuilta, mutta toisaalta hahmojen iän huomioon ottaen ne käyvät myös järkeen Ja vaikka hahmot ovat käytökseltään karikatyyrimäisiä eivät ne ole pikaisesti kokoon kyhättyjä. Oma suosikkini oli ärhäkän kuoren alla lempeä Luupää (Sari Haapamäki) hienosti toteutettuine koirineen.

Mies kommentoi esityksen jälkeen, että tarina oli hieman kuin Roald Dahl meets steampunk eikä tämä määritelmä ole mielestäni yhtään huono. Lavalla käsitellään isoja teemoja tarinankerronnan kautta ja lavastuksella ja puvustuksella on saatu aikaan höyrypunkkimainen fiilis. Itse puolestani pidin kyllä esityksestä ja etenkin sen visuaalisuudesta, juoni jäi tällä kertaa hieman toissijaikseksi. Seikkailunäytelmänä kuitenkin oikein mainio ja soisin tälle hieman erilaiselle esitykselle katsojia.

Kiitokset HKT:lle #bongaahkt-instagramkisan järkkäilystä, sieltä siis pokkasimme liput tähän esitykseen.

Kurkkaa juttua myös Henkisesti rikas -blogista, siellä esitys sai 9-vuotiaalta viisi tähteä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...