tiistai 31. heinäkuuta 2012

Anssi Kela: Matkamuistoja

Anssi Kelan toukokuussa julkaistu muusikon (keikka)elämästä kertova Matkamuistoja (Teos, 2012) oli melkein pakkohankinta. Opuksessa Kela kertoo siitä, miltä tuntuu reissata ympäri Suomea bändin kanssa. Siitä, miten keikkapaikat ovat niitä pieniä kuppiloita, myit sitten platinaa tai alelaarikamaa. Ja siitä, miten oman porukan kanssa puhalletaan yhteen hiileen ja kehitetään omia juttuja niin että matkat sujuisivat mahdollisimman mukavasti.

Laadun noustessa suosio putoaa - musiikissa tällainen yhtälö on mahdollinen. Kovaa uurastusta ei välttämättä palkita, kuulijoiden korvien väli on mystistä aluetta. Pomminvarma hitti jää suutariksi, listojen kärkeen nousee puskista jotain täysin odottamatonta. Mitä tekee yleisönsä unohtama artisti?
Sitä minkä osaa. Sitä mistä lapsena unelmoi. Tarttuu kitaraan ja soittaa.

Kirjaa lukiessa tuli fiilis kuin istuisi herra taiteilijan kanssa kahvilla ja hän kertoisi juttujaan hauskoina (tai toisinaan hieman traagisinakin) anekdootteina. Osa jutuista on julkaistu Kelan blogissa jo aiemmin, mutta koska itse olen blogin tuoreempi seuraava ei minulle tuttuja juttuja kirjasta löytynyt.

Mies, joka luki kirjan ensin, halusi myös tuupata omat aatoksensa tähän tekstiin (ja koska mies tietää musiikista ja tästä hommasta enempi kuin minä luovutan hänelle tilan mielellään):

Anssi Kela on tylsä mies.

Näin äkkiseltään olettaisi, kun tekee pientä tiedustelua toveripiiristään ja siitä, ovatko he kuunnelleet miehen loistavaa Aukio-albumia. Suomen Bruce Springsteen, se jätkä joka tekee lauluja vain Nummelasta. Sellaista rämpytystä. Väliaikajollotusta Yön ja Arttu Wiskarin väliin. Kerta kaikkiaan keskiluokkaista keskitempojollotusta.

Luettuaan Matkamuistoja saa tietää Anssin tietävän, että hänestä ajatellaan näin. Ja kyllähän se vähän tuntuu ikävältä. Väistämättä. Kehut pitää suomalaisittain vesittää iskulla vatsaan. "Eikö yhtään vituta olla Anssi Kelan näköinen?" kysytään taksijonossa.

Tästä voisi päätellä, että on ikävää olla Anssi Kela, kun menneiden vuosien loppuunmyydyt keikat ovat muisto vain, naiset jättävät kouraan lappuja joissa lukee puhelinnumeron sijaan "olet muuten TODELLA HUONO" ja Peppi Pitkätossu varastaa shown firmakeikalla. Matkamuistoja-kirjasta kuitenkin kuoriutuu harvinaisen onnellisen tuntuinen, itseironinen ja tarkkanäköinen sympaattinen kirjoittaja. Kirja kertoo kotimaan kiertueesta ja siitä, millaista on olla esiintyjä maassa, jossa potentiaalinen yleisömäärä on 1,72% siitä mitä Suuressa Amerikan Maassa. Kuinka takahuoneita harvemmin on, mitä tapahtuu risteilyaluksilla ja miten suomalaisissa hotelleissa saa kulumaan aikaa. Miten kaiken kaltoin kohtelun jälkeen bändi hitsautuu perheeksi ja kuinka vuosien aikana syntyy typeriäkin rutiineja. Missä kannattaa syödä tien päällä. Mitä kulkee päässä hammaslääkärin tuolissa. Kuinka kaiken säätämisen jälkeen loppujen lopuksi ja kaikesta huolimatta esiintyminen on parasta koskaan. Oikeastaan Matkamuistoja olisi loistoluettavaa niille nuorille, jotka miettivät uraa musiikkibisneksessä. Se on ihan mahdollista tehdä, mutta ei se helppoa ole. Suomessa ei ole rocktähtiä, on vain rocktyöläisiä.

En edes yritä väittää olevani musiikin saralla millään tavalla muuta kuin korkeintaan puoliammattilainen, mutta osasin samaistua Anssin kiertue-elämään ja koukuttua tekstiin niinkin vahvasti että luin kirjan kahdella istumalla (koska pakotettiin keskeyttämään hetkeksi). Siksi rohkaistunkin kertomaan Matkamuistoja-hengessä yhden anekdootin:

Joitakin vuosia sitten rahoittaakseni äänityksiä päädyin tekemään muutaman keikan mies ja kitara- henkeen soitellen osin omia kappaleitani, osin coverviisuja. Pääosin covereita firmabileissä. On tietyllä tavalla todella kuumottavaa ja alastonta marssia toimiston kulmaan, kasata äänentoistonsa (mikrofoni, vahvistin, akustinen kitara) ja alkaa vain soittaa musiikkia. Ensimmäisen vartin verran miettii, mahtaakohan kukaan kuunnella ja pohtii että jos sitä kuitenkin laittaisi kitaran laukkuun ja lähtisi litomaan paikalta. Hetkeä myöhemmin kuitenkin ihmiset ovat nauttineet useamman juoman ja rohkaistuvat toivomaan kappaleita. Joku vilkaisee olkansa yli ja nyökkää hyväksyvästi ja keikka alkaa tuntua taas luontevammalta.

Olin yhdellä tällaisella keikalla ja soitellut jo setillisen verran musiikkia. "Soittolava" oli sijoitettu näppärästi keskellä toimistoa olevan biljardipöydän kulmaan ja sain kesken kappaleiden väistellä myös pelin tuoksinassa heiluvia biljardikeppejä. Ainakin tuli lisää lavakoreografiaa, mutta myös kohtalaisen lämmin. Siispä setin jälkeen tullut juomatauko virkistikin kovasti. Tauon jälkeen palasin kitaran varteen ja ilahtuneena huomasin, että pelaajat olivat poistuneet. Virittelin muutamaa laulelmaa lisää, kun yhtäkkiä erään Oasis-tulkinnan jälkeen keikan tilannut henkilö saapui luokseni ja pyysi keskeyttämään soitannan hetkeksi. Kysyin tähän syytä. "Meillä on esitys", vastasi tilaaja. Ehdin kysäistä että "jaa millainen esitys" kun totuus valkeni silmieni edessä. Pienistä kaiuttimista kuului eurodiskoa ja biljardipöydällä kiemursi nuori nainen vapautuen valmiiksi vähäisestä vaatekerrastaan verraten vienosti. Seuraavan viiden minuutin ajan koko huone ja eritoten minun nurkkani sai nähdäkseen kaiken mitä neidolla oli tarjottavana. Aivan kaiken. Ammattimainen soittaja kuitenkin osaa varautua kaikkeen ja seurasin esityksen loppuun sen kummemmin ihmettelemättä. Esityksen jälkeen jatkoin soittamista normaalisti.

Tarinan kliimaksi tulee kuitenkin vasta seuraavassa. Olin soittanut settini ja siirryin hakemaan vesilasillista. Tyttö oli saanut taas jonkin verran vaatetusta ylleen ja alkoi jutella.

- Soitat aika hyvin, soitatko jossain bändissä?
- Itse asiassa joo, tuossa on meidän bändin käyntikortti.
- Siistiä! Kiitos! Mulla ei oo käyntikorttia, mutta olin kyllä maaliskuun Jallussa!

Näillä sanoilla todettakoon, että Anssi Kelan Matkamuistoja on hyvä kirja ja se kannattaa lukea.


***

Ville pomppaa äkisti seisomaan bussin keskikäytävälle ja alkaa paukuttaa raivokkaasti käsiään yhteen. On seisovien aplodien aika: tien molemmilla puolilla avautuu vesinäköala. Me muutkin nousemme ylös ja osoitamme hetken suosiota kappaleelle kauneinta Suomea. Jos järveä näkyisi vain tien toisella puolella, niin aplodit saisi antaa istualtaan. Tämä on oikeastaan aika ärsyttävä tapa.

Ja samaa sanon minä tästä opuksesta kuin mies. Matkamuistoja on hyvin kirjoitettu ja muutenkin hyvä kirja. Se ei ole mikään väärinymmärretyn artistin katkera tilitys vaan se näyttää palan työssäkäyvän ihmisen arkea: arkea, joka on vain vähän erilaisempaa kuin monen meidän muun. Kokeilimme automatkalla muuten myös Kelan ja yhtyeen tuota edellämainittua matkapeliä. Voin kertoa, että seisaaltaan taputtaminen henkilöauton etupenkillä istuessa on aika vaikeaa. Mutta yritimme.

***


Piiloraitana tässä tekstissä vielä lyhyt Kupista-katsaus: kävimme nimittäin kirjan kehujen innoittamana matkallamme Nilsiästä kotiin Karoliinan kahvimyllyssä (joka sijaitsee Joutsan lähellä, ei Kuopion, kuten allekirjoittanut hienosti muisti). Eivätkä olleet kehut turhia: kakkuja oli jos jonkinlaista ja tunnelma oli mainio. Kaltaiseni kakkufriikin silmät myös kuulemma pyöristyivät noin lautasen kokoisiksi kun näin minkäkokoisia paloja sillä 4,80 eurolla sai. Onni on karpalojuustokakku ja kahvi. Ja sanottakoon vielä että ilahtuivat Myllyssä kovasti kun kerroimme paikan saaneen maininnan tässä opuksessa.

Matkamuistoja on lukenut myös Maija, joka onnistui säikäyttämään miehensä äänettömällä naurullaan miehen jo mentyä nukkumaan. Ja mainio opus on muuten myös Kelan fiktiivinen teos Kesä Kalevi Sorsan kanssa.

Anssi Kela: Matkamuistoja.
Teos, 2012. 232 s.
Kannen suunnittelu: Ville Ketola

ps. Kuunnelkaa Aukio-levy. Se on hieno.
pps. Kuva Tarinankertojat-klubin keikalta huhtikuussa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...