Lavalta: Hyvät siskot (Lahden Uusi Kesäteatteri)

 Vaivaannuttavat kahvikutsut. Kuva: Laukes

Jos tahto riittää keinot löytyy

Jonkinlaisia kesäteatteriperinteitä sitä on tullut ylläpidettyä ja puoli kesää kestäneen hookaamisen jälkeen lähdettiin lopulta puolispontaanisti katsomaan mitä Lahden Uusi Kesäteatteri oli tällä kertaa kehitellyt. Tänä vuonna esityspaikka oli vaihtunut Messilästä Lahden Katu-klubille ja aihekin oli aikaisempien vuosien parisuhdeiloitteluita painavampi, sillä Hyvät siskot -esityksessä käsiteltiin naisten äänioikeuden saapumista Suomeen.

Kotielämäänsä jo hieman kyllästynyt Ulrika (Anni Kajos) on liittynyt naisaktivistien joukkoon vahvatahtoisen Ellenin (Linda Hämäläinen) esimerkin innoittamana. Helga-sisko (Annamaria Karhulahti) suhtautuu siskonsa uuteen intoon kauhistellen, eihän nyt rauhallista eloa kannata turhaan järkyttää saati sitten että laittaisi jalkaansa housut! Vähitellen aate kuitenkin sytyttää myös rauhallisen Helgan. Aviomiehet (Panu Kangas ja Osku Äirilä) seuraavat vaimojensa puuhia salaa ja vähän kauhistellen, mutta kaipa sitä voi jääräpääkin muuttaa mieltään. Oma osansa tarinassa on myös Ellenin kamppailulla vanhoillista isäänsä vastaan: uskaltaako tytär nousta julkisesti puhumaan aatteensa puolesta, uhmata isää?

Musiikillisesti Hyvät siskot on jälleen taattua Laukes-laatua. Asko Turkian johtama kolmihenkinen bändi huolehtii soitannasta ja kappaleet on tällä kertaa valittu kotimaisten naisartistien tuotannosta. Jo esityksen aloittava Kaija Koon Supernaiset nosti odotukset korkealle, sovitus oli erinomainen ja omansakuuloinen. Hämäläinen veti esityksessä useammankin kappaleen vakuuttavalla raphenkisellä otteella, niistä pidin kovasti, ja pääosin Karhulahden ja Kajoksen vetämä Siskoni-kappale jäi mieleen hienona tulkintana. Miehet jäivät nyt lauluissa hieman taka-alalle, mutta hyvältä kuulostivat hekin.

Naiset ensin! Kuva: Laukes

Viisihenkinen näyttelijäkaarti pelaa hyvin yhteen Tommi Kainulaisen ohjauksessa. Tarina oli hyvällä tavalla asiaansa vakavasti suhtautuva, mutta ei silti sortunut saarnaamiseen vaan tasapainotteli asian esiintuomisen ja huumorin välimaastossa hienosti. Kesäteatterille tyypillinen miehet mekossa -osuuskin käsiteltiin näppärästi siten, että hommasta ei tullut vaivaannuttava vaan myös omalta osaltaan lämminhenkisen kantaaottava. Erästäkin Almaa jää jopa vähän ikävä.

Esityspaikkana Lahden Katu-klubi oli varsin hyvä, sillä jopa viime tingassa saamiltamme takarivipaikoilta näki ja kuuli hyvin. Lavastus oli pelkistetty, mutta eipä siinä kummempia tarvittukaan. Muutamiin yksityiskohtiin, kuten esimerkiksi Ulrikan kodin kukka-asetelmaan, oli kuitenkin kiinnitetty ihailtavan tarkkaa huomiota. Ainoat miinukset keksin muutamassa kohtauksessa nähdyistä valaistusratkaisuista, jotka olisivat sopineet paremmin keikalle kuin 1900-luvun alkuun sijoittuvaan esitykseen. Simppeli toimi tässäkin visuaalisessa elementissä tällä kertaa paremmin.

Kokonaisuus siis ilahdutti, kannatti mennä. Laukesin vahvuus on edelleen laulullisessa monipuolisuudessa ja sujuvassa juonenkuljetuksessa. Kummempia kiemuroita ei tarvita, kun perusosaset ovat priimaa. Seuraavaa Laukesin spektaakkelia saadaan ilmeisesti odottaa vuoteen 2019, toivottavasti silloin luvassa on jotain todella messevää.

Mats Strandberg: Risteily

Nautin tästäkin lähin Itämereni mieluummin rantakallioilta kuin risteilyalukselta käsin.

Minulla on monimutkainen suhde risteilyihin. Lapsena reissut olivat kivoja: tax freestä sai karkkia, laivalla oli jännää ja Tukholmassa oli kiva käydä. Aikuisiällä laivamatkustaminen on alkanut tympiä, sillä ihmismassat ahdistavat ja käytävillä ei jaksa liikkua. Viimeisin muisto on Tukholman reissulta: menomatkalla istuimme hytissä turvassa kaikelta hälinältä ja käytävältä kaikuu kovaääninen huuto "Uusitalo tulee!" johon jupisten vastataan "Ja Jani vaan nukkuu.". Se siitä. Tästä huolimatta tai ehkä siksi Mats Strandbergin Risteily oli tavallaan aika viihdyttävää luettavaa, muuttuuhan siinä risteilylaiva Baltic Charisma jonkinlaiseksi helvetin esikartanoksi.

Loistonpäivänsä jo vuosia sitten nähnyt risteilyalus on taas kerran lähdössä Tukholmasta kohti Turkua vatsassaan sekalainen seurakunta risteilymatkustajia. Lapsiperheitä on vähemmistö, vanhalle laivalle tullaan lähinnä halvan viinan ja satunnaisen seuran toivossa. Harva on lähtenyt matkalle ilosta ja riemusta, suurinta osaa kirjan kertojahenkilöitä vaivaa jonkinlainen henkilökohtaisen elämän kriisi johon etsitään edes väliaikaista helpotusta. Melko alussa selviää myös se, että kaikki matkustajat eivät ole tulleet bilettämään vaan joukosta löytyy myös heitä joilla verenhimo on suuri ja kiinnostus muiden elämänjatkumiseen hyvin pieni.

Vampyyrejä siis, risteilyaluksella. Täytyy myöntää, että tämä ulottuvuus teoksessa oli se täky jolla minä tähän tartuin, muutoin olisi suljetun tilan verilöyly jäänyt lukematta. Nytkin tosin arkailin, kauhu ei ole minun lajini ja ensimmäisenä iltana tätä lukiessa jouduin lopettamaan ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen ja lukemaan hetken lastenkirjaa uskaltaakseni nukahtaa.

Jatkoin kirjaa seuraavana aamuna kirkkaassa auringonpaisteessa ja loppujen lopuksi kahlasin noin 500-sivuisen teoksen loppuun samaisena päivänä, vaikka kello taisikin jo virallisesti siirtyä seuraavan vuorokauden puolelle. Verilöylyn muuttuessa yhä kaaoottisemmaksi pelko väheni, sitä vain huomasi toteavansa tuonkin tutun hahmon kuolevan (tai "kuolevan") ja käänsi sivua. Kenties huolestuttavaa, mutta joka tapauksessa kirjan lukeminen sujui siis sutjakasti.

Stella Vuoman käännös on mainio ja teksti rullaa kovaa vauhtia eteenpäin. Muutamalle suomalaisuutta korostaville käännöksille, kuten Pohjanmaan kautta skoolaaville ruotsalaisille kohottelin tosin hieman kulmiani, mutta muutoin lähinnä vain kääntelin sivuja tiuhaan tahtiin eteenpäin. Useamman kertojan voimin kuljetettu tarina jaksaa pitää otteessaan ja yllätyksekseni kirja ei myöskään tuntunut liian pitkältä vaikka välillä jäljellä olevien sivujen määrä epäilyttikin. Suurta kiintymystä en osannut kuitenkaan hahmoihin kehittää vaikka muutaman selviämisestä iloinen olinkin ja ehkä hyvä niin, veri kun lensi niin tiuhaan ja lihaa revittiin sen verran monesta tyypistä.

Positiivinen yllätys siis sinänsä, mutten silti aio eksyä entistä useammin kauhuhyllylle. Odotan nimittäin vielä jännityksellä tulevatko alitajuntaan siirtyneet mielikuvat uniin viiveellä. Todettakoon joka tapauksessa että nössölukijakin selvisi tästä hengissä ja huomasi viihtyvänsä.

Mats Strandberg: Risteily (Färjan, 2015)
Like, 2016. s.
Suomentanut: Stella Vuoma
Kansi: Kim Petersen

Lavalta: Kesäyön uni (Ylioppilasteatteri)

Puckit juonimassa. Kuva: Veera Konsti

Voiko kesäyö olla muuta kuin levoton

Ylioppilasteatteri tarjoilee tänä kesänä teatteria lähes koko Mustikkamaan mitalta, kun Shakespearen Kesäyön uni levittyy lavalta läheisille kallioille ja rannoille. Keijukuningas Oberonin juonet saavat sekaisin niin miehet kuin naiset, kun rakastavaiset etsivät toisiaan, rakastuvat ensisilmäyksellä aivan satunnaisiin hahmoihin ja kamppailevat halujensa kanssa. Immersiivistä teatteria ja tanssia yhdistelevä esitys kutsuu myös katsojat astumaan sisään himolta löyhyävään metsään.

Mustikkamaalle keskiöön on nostettu neljän nuoren (Lysander, Hermia, Demetrius ja Helena) seikkailu öisessä metsässä. Oberonin ja Puckin aiheuttama neliödraama saa aikaan kiukkua, intohimoa ja epäluuloja. Toisaalla teatteriseurue harjoittelee upeaa esitystään suomalaisesta rakkaudesta, mutta tässäkään ryhmässä intressit eivät aivan kohtaa. Ehkä juoni ja sen orjallinen seuraaminen eivät ole kuitenkaan ne olennaisimmat asiat tässä tulkinnassa, jossa pohditaan rakkautta ja haluamista monelta kantilta.

Immersiivisyyden lisäys esitykseen teki siitä automaattisesti kiinnostavamman. Pelkkänä näyttämöllä esitettynä teoksena tämä ei olisi minua tällä kertaa houkuttanut, mutta esitykseen maailmaan heittäytyminen kiinnosti sitäkin enemmän. Osittain immersiossa oli onnistuttu oikein hyvin. Hahmojen mukana oli kiinnostavaa liikkua ja jonkin verran pystyi myös itse vaikuttamaan mitä katsoi. Laajalti Mustikkamaalle levittäytyvät kohtaukset aiheuttivat kuitenkin sen, että kynnys lähteä etsimään toista kohtausta oli turhan suuri ja pääosa ajasta tuli kuljettua varsin ison katsojamassan mukana.

Jotenkin onnistuin myös välttämään suoran kontaktin näyttelijöiden kanssa täysin, vaikka sitä ympärilläni tapahtuikin. Olisin mieluusti lähtenyt ajelulle Oberonin autolla ja ties mitä muita salaisuuksia esitys piti sisällään. Itse olisin siis suonut lisää suoraa kontaktia ja ehkä myös suuntamerkkejä siitä missä kaikkialla nähtävää oli. Nyt muutama etsintäretkeni tuli tehtyä vain satunnaisten kuulohavaintojen perusteella.

Näyttelijäkaarti ansaitsee joka tapauksessa kehut. Roolit on pidettävä yllä koko ajan, sillä koskaan ei voi tietää mistä pusikosta mahdollinen katsoja saattaa saapua. Erityisesti tuplamiehityksellä toiminut eksyneiden nuorten joukkio ihastutti verevällä heittäytymisellään ja Puck-kolmikko hoiti peikkohommansa oivallisesti. Näyttelijäseurueen riveissä puolestaan nähtiin mainioita tulkintoja tyypillisistä nuorista näyttelijäkliseistä.

Titaniat ja näyttelijäseurueen jäseniä. Kuva: Veera Konsti

Tuleville katsojille annan vinkiksi joka tapauksessa laittaa jalkaan hyvät kengät, sillä Mustikkamaan maasto on vaihtelevaa ja kävelymatkaa tulee varsin reippaasti. Itse asiassa osasyy siihen, että vietin toisen puoliajan katsomassa teatteriseurueen "avoimia harjoituksia", piili siinä että tämänhetkisessä kunnossani en tohtinut lähteä enää kallioille rämpimään.

Varsinaiselle näyttämölle sijoittuva loppukohtaus jätti minut hieman kylmäksi. Maria Säkön arviota lukiessani tajusin, että minulta ilmeisesti meni nyt tyylikkäästi ohi viittauksia Ylioppilasteatterin näyttämöteosten historiaan. Se vähän harmitti, tarttumapinta kun katosi ja samalla ote esitykseen.

Teemoiltaan ja ajankohtaisuudeltaan Ylioppilasteatterin versio oli kuitenkin kiinnostava. Rakkaus ja himo olivat kiinnostavia näkökulmia, esityksen levittäytyminen alueelle oli virkistävää ja näyttelijäseurueen historiaa luotaava näytelmäkimara olisi ollut kiinnostava nähdä kokonaan. Toivokaamme hyviä säitä esityspäiville, niin yleisö uskaltautuu katsomon suojista metsän siimekseen näkemään yhteisiä unia.

Unimaailmaan ehtii astua 19.8. asti, ohjelmassa myös muutama klo 22 alkava yönäytös.

Kiitokset Ylioppilasteatterille lipusta esitykseen.

Lavalta: Improvisoidut klassikot (Improryhmä Kolina)

Raikasta improvisaatiota Musiikkitalolla

Kesäteatteritarjonnan kulta-aika on nyt, mutta aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan sillä jo Helsingin tarjonta on mittava. Keskustassa viihtyville teatteria on tarjolla esimerkiksi Musiikkitalon klubilla, jossa improryhmä Kolina esittää joka kesälauantai improvisoituja klassikoita. Joka kerralla käsittelyyn otetaan kaksi tuttua klassikkoa, jotka pyöritetään uusiksi tulkinnoiksi improvisaation avulla.

Viime viikon lauantaina Musiikkitalon klubin lavalla nähtiin Punahilkka ja Pinokkio. Satuklassikoiden juoni kerrattiin pintapuolisesti ennen esityksen alkamista ja samalla pyydettiin yleisöltä muutamia täysin tarinaan liittymättömiä esineitä tai käsitteitä esityksen höysteeksi. Varsin hyvin improajat saivatkin esityksiinsä mahdutettua esimerkiksi kuumavesivaraajan ja Keravan hautausmaan. Perinteisiä tarinoita lavalla ei siis nähdä, vaikka tutut piirteet tallella ovatkin.

Näyttämöllä on aina kolme näyttelijää ja yksi livemuusikko. Kun rooleja yleensä on huomattavasti enemmän kuin kolme vaihdetaan niitä näppärästi lennossa ja kaikki näyttelijät voivat aivan hyvin esittää vuorollaan esimerkiksi Punahilkkaa. Tällä kertaa lavalla nähtiin Jere Kolehmainen, Eveliina Heinonen ja Aki Haikonen, musiikista, ääniefekteistä ja kertojana olemisesta vastasi Sampsa Pietilä. Kukin hoiti hommansa oikein oivallisesti, erityiskiitos annettakoon kuitenkin tällä kertaa Pietilälle, joka apuhuikkailuineen piti esityksen jonkinlaisilla raiteilla ja loihtelihe taustalle hienoja äänimaisemia. Bonuspisteet myös esitysten hyvin rajatusta kestosta, pitkitettäessä syntyy harvemmin timantteja.

Improvisaatio on vaikea laji ja hommassa huomaa helposti ovatko esiintyjät genressään kokeneita. Ainakin tämänkertaiset näyttelijät olivat ilahduttavan kartalla ja onnistuivat myös improilemaan ilman, että homma luisui liikaa kaksimielisyyksien puolelle. Ja hyvä niin, katsomossa kun oli niitä lapsikatsojia ja itse toisaalta myös arvostan kun huumoria tehdään jotakin muuta reittiä. Hauskaa joka tapauksessa oli, nauroin paljon ja nostan hattua esiintyjien heittäytymiskyvylle. Harkitsen vakavasti, josko kävisin kesällä katsomassa jonkin toisenkin lauantain vedot.

Esitysten ikäsuositus on 8-vuotiaasta ylöspäin ja senkin ikäisiä yleisössä näkyi, mutta myönnettäköön katsomon olleen lähes täynnä aikuisia. Oman mututuntuman mukaan esitys sopinee oikein hyvin hieman vanhemmalle lapsikatsojalle, ehkä 10-vuotiaasta ylöspäin, jos lapsi kestää improvisaation epämääräisyyttä ja yllätyksellisyyttä. Katsomoon kehtaa toisaalta tulla myös ilman lasta, sillä hupia löytyy vanhemmallekin katsojalle.

Kolinan kesäteatterin esityksiä ehtii katsomaan kesälauantaisin 19.8. asti. Esityspäivien klassikot voi käydä kurkkaamassa esitysaikataulusta, tarjolla on niin satuja kuin muitakin näytelmäklassikoita.

Kiitokset Kolinalle lipusta esitykseen.

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä

Joskus mieli yksinkertaisesti huutaa hömppää. Siis että äkkiä jotain kevyttä ja ihanaa ja sellaista, että tiedän lopussa käyvän hyvin vaikka välissä vähän kipuillaan. Joku oli suositellut tuttavalleni Veera Vaahteraa hyvänä kevyenä kirjallisuutena ja riemukseni löysin teoksia useamman Book Beatista. Nappasin satunnaisotannalla luettavaksi uusimman teoksen Kevyesti kipsissä (Tammi, 2016), jossa seikkaillaan sopivasti kirjallisuuden ja rakkaussuhteiden sekamelskassa.

Lotta työskentelee kirjaston vahtimestarina ja viihtyy työssään hyvin. Luppoaikana voi hyvin sukeltaa kirjojen maailmaan ja ihmisten kanssa tarvitsee olla tekemisissä verrattain vähän. Ihmisistä on kuitenkin välillä oltava riippuvainen, etenkin jos sattuu murtamaan jalkansa ja joutuu samaan aikaan muuttamaan siskon luokse vesivahinkoa pakoon. Sisko avopuolisoineen alkaa tietysti puuhata Lotalle jotain sutinaa ja miesehdokkaita onkin yhtäkkiä kaksin kappalein. Fiksun Jirin kanssa puhuttavaa riittäisi kirjoista vaikka kuinka paljon, mutta jotenkin musiikkiosaston Ollen välittömyys ja rentous vetää myös puoleensa vaikka mies onkin muista ihmisistä aivan liian kiinnostunut. Samalla kun Lotta yrittää seurata sydämensä ääntä hautautuu hän entistä pahemmin keskeneräisten kirjojen suohon. Onko kaikki aloitetut kirjat pakko lukea loppuun?

Vaahtera kirjoittaa leppoisaa ja fiksua kaunoa, jonka parissa viihdyin erinomaisesti. Nautin Lotan kirjallisuuskeskusteluista ja tuskailusta päälle kaatuvista kirjapinoista, symppasin miesehdokkaita (joista molemmat olivat omalla tavallaan kivoja, kerrankin) ja pidin myös lukuisista sivuhenkilöistä. Läpi kirjan kulkee lämminhenkisyys, tällaista tämä nyt välillä on (vaikka huuruiset lemmenhetket vaksikopissa vähän naurattivatkin, rajansa nyt kaikella hei!).

Kuittaan teoksella Helmet-lukuhaasteesta kohdan salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja, sillä Vaahtera on kirjailija Pauliina Vanhatalon toinen kirjailijanimi.

Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika viehättyi lukuhimoisesta Lotasta, Pihi nainen hieman paheksui Lotan paikoin töykeää käytöstä ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja nautti teoksen tuomasta kevyestä hengähdyshetkestä.

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä
Tammi, 2016, 243 s.