lauantai 17. syyskuuta 2011

Johanna Ervast: Jäähyväiset Einolle

Johanna Ervastin Jäähyväiset Einolle (Tammi, 2008) päätyi lukulistalleni samoihin aikoihin kuin Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka, mutta pidin teosten välissä vähän taukoa odottamieni tunnemyrskyjen vuoksi.

Vuoden 2005 palmusunnuntaina kolmivuotias Eino-poika valittelee äidilleen päänsärkyä ja oksetusta. Aamulla mennäänkin jo sairaalaan, ja siitä aikaa monen kuukauden suru. Pienen pojan aivoissa on vaarallinen verenvuoto, ja sitä yritetään leikata ja hoitaa mutta turhaan. Lääkärien mielipiteet vaihtelevat, välillä saadaan toivonkipinöitä, jotka taas sammutetaan.

Kuinka kauan Eino joutuu olemaan sairaalassa? Päiviä, ehkä jopa viikkoja? Tuntuu kauhealta. Olen ollut erossa lapsistani pisimmillään neljä yötä kahdesti. En halua antaa poikaani tänne, jättää tämän punatiilisen sairaalan kolkkoihin huoneisiin.

Kirjassa liikutaan sairaalaan ja kodin väliä, suru sydämessä. Perheen yhtäkkiä muuttuneen elämän lisäksi kuvataan elämää sairaalassa; korvaamattomia hoitajia, joista Ervast kirjoittaa todella kauniisti ja lukemattomia odotuksen tunteja.

Ervast kirjoittaa aidosti ja pelkistetysti, surun ja ilon tunteista joiden kaiut tuntuvat tutuilta. Lähipiirissä menehtyi muutama vuosi sitten pieni ihminen, ajattelin häntä. Mieleeni nousi myös kuva pienestä pojasta sairaalassa monta vuotta sitten, kädessä tippa. Nykyään tuo pieni poika on minun jo niin iso kaksikymppinen veljeni, joka etsii ensimmäistä yhteistä asuntoa tyttöystävänsä kanssa. Silloin hän oli pieni poika, jolle isosisko halusi antaa tärkeän Aladdin-värityskirjan, koska tuntui että veli tarvitsi sitä enemmän.

En ehkä pystyisi lukemaan tätä, jos olisin äiti. Ja tiedostan, että ei niitä tunteita, joita Ervast kuvaa voi todella tuntea. Ei, ellei ole itse kokenut samaa. Eikä silloinkaan, sillä ei kahden ihmisen suru, tai ilokaan sen puoleen, ole koskaan samanlaista. Mutta surussa voi elää mukana, ja niin minä tein tätä lukiessani.

Vai onko kuitenkin armollisempaa, että saa jättää rauhassa jäähyväisiä, hyvästellä hitaasti ja suukotella huulet tyhjiksi? Antaa kovia pusuja, niin kuin Eino sanoo: "Äiti, anna kovat pusut!" Ja minä suukotan punaista poskea niin, että sydän pakahtuu.

Oli hämmentävää istua bussissa ja lukea tätä, pää pyörällä ja sydän täynnä surua. Havahdun ennen omaa pysäkkiäni; eikö kukaan muu tässä bussissa huomaa kuinka surullista tämä on? Eipä tietenkään.

Ervastin teksti elää varmasti mielessäni pitkään. Äidin aito suru, raaka ja peittelemätön. Jotain jota en voi ymmärtää, samanlaisia tunteita kuin Adoptiomatkaa lukiessani. Surullisempia.

Vaikka et kirjaa lukisikaan, lue sentään P.S.Rakastan kirjoja-blogin Saran koskettava ja kaunis teksti tästä samasta kirjasta, sairaanhoitajan näkökulmasta. Minä toivon, kuten Sarakin, että mahdollisimman moni lukisi tämän. Ja että tämä kirja voisi ehkä tuoda jollekulle lohtua silloin, kun oma elämä on palasina.

8 kommenttia:

  1. Minä en tosiaan pysty lukemaan tätä siksi, että olen kahden pienen pojan äiti ja suurin pelko on maailmassa, että menettäisin heidät. Haluaisin kuitenkin koittaa lukea siksi, että Einon tarina eläisi lukijoiden myötä aina.

    VastaaPoista
  2. Susa, minäkään en todennäköisesti olisi tarttunut tähän jos minulla olisi lapsia. Varsinkaan jos he olisivat pieniä. Mutta uskon, että ihan tämän kirjan lukemisen ajatteleminen pitää Einon tarinaa elossa.

    VastaaPoista
  3. Minustakin tämä oli todella surullinen ja murheellinen kirja, mutta kovin rehellisesti ja suorasti kirjoitettu. en olisi pystynyt lukemaan tätä bussissa, sillä en ole varmasti ikinä itkenyt niin paljon kirjan parissa kuin tätä lukiessani... Minäkin Saran ja sinun tavoin toivon, että mahdollisimman moni lukisi tämän. Mutta tosiaan, jos itse olisi pienen lapsen äiti voisi lukeminen tosiaan olla mahdotonta.

    VastaaPoista
  4. Minä vähän niin kuin lupasin Saran blogissa yrittää lukea tämän. Voi tulla rankka kokemus, kun tämä postauskin alkoi taas itkettää.

    Minunkin jo nyt aikuinen veljeni oli lapsena tippa kädessä sairaalassa, ja ilostui kun toin hänelle orvokkeja kotipihastamme.

    VastaaPoista
  5. Voi hienoa, sinä luit tämän! Ja kirjoitit tästä tosi kauniisti ja tunteella, sait minut liikuttumaan. <3 Toivon tosiaan että mahdollisimman moni lukisi tämän hienon kirjan pienen pojan elämästä.

    Ja voi miten kaunis kuva kirjasta. <3 Tulee mieleen se, miten kirja päättyi, äidin viimeinen merkintä, kun kaikki oli kaunista ja valoisaa. Tämä kirja kyllä koskettaa, suorastaan kouraisee, syvältä.

    Kiitos linkityksestä, ihanainen! <3

    VastaaPoista
  6. Sanna, minä matkustin tosiaan bussimatkat aivan sumussa ja kirja muutenkin mielessäni koko päivän. Rehellinen on hyvä sana kuvaamaan tätä kirjaa.

    Liisa, kaikesta siitä surusta mitä tämä tuo koen kuitenkin saaneeni jotain arvokasta itselleni. Suosittelen siis.

    Sara, en varmaan olisi löytänyt tätä kirjaa ilman sinun kaunista tekstiäsi joten kiitos sinulle. <3

    VastaaPoista
  7. Minä pystyin lukemaan tämän pari vuotta sitten, vaikka olin sillon jo äiti - en toki ilman kyyneliä. Niin surullinen, rehellisesti kirjoitettu tarina ja sinä Linnea, kuten Sarakin, kirjoitit kauniisti tästä <3

    VastaaPoista
  8. Maria, ihana kuulla että sinä olet lukenut. Ja kiitos! <3

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...