Lavalta: Mestaritontun seikkailut (Metropolia)

Kuva: Janne Kuusela

Käynnissä on selvästi kulttuuriviikonloppu. Perjantaina ehdin nähdä yhden elokuvan ja käydä keikalla, lauantain (31.3.) ohjelmaan kuului mennä katsomaan koko perheen musikaaliksi muunnettua Mestaritontun seikkaluja Malmitalolle.

Minulle Mestaritontun seikkailut on nostalginen kirja. En ole lukenut sitä moneen vuoteen, mutta muistan kyllä hyvin kuinka sitä luettiin meille koulussa ja kuinka se oli äärimmäisen jännittävä ja hieno. Olihan se siis nähtävä näyttämöllä. Mies ei sen sijaan ollut aikaisemmin Mestaritonttuun tutustunut.

Metropolian ja Malmitalon yhteistyöprojektina toteutettu Mestaritontun seikkailut oli ehdottomasti hieno ja satumainen kokemus. Lyhyesti Mestaritontun seikkailut on kertomus siitä, kuinka Satumaan Mestaritonttu päättää lähteä tutkimaan muuta maailmaa ja kohtaa niin omalaatuisen noita Sammaleisen, Kyöpelinvuoren hurjan Julmakumman, kiveen vangitun prinsessan kuin virvatuletkin. Lisäksi se on tarina askeleista kohti tuntematonta, kotiinpaluusta ja ystävyydestä.

Malmitaloon oli saatu luotua maaginen tunnelma ja satu heräsi eloon vajaaksi kahdeksi tunniksi. Janne Puustinen oli sympaattinen ja reipas Mestaritonttu, jonka vastapareina toimivat hyvin niin lennokas noita Sammaleinen (Annu Pellikka) kuin uljas prinssi Yönsilmäkin, jota esitti minua jo Rockvillessä ihastuttanut Panu Kangas.

Musikaali oli riemullista menoa alusta loppuun, vaikka välillä keskityttiin myös vakavempiin aiheisiin. Tempo kuitenkin pysyi ja oli ilo esitystä katsoessa havainnoida myös innostuneen lapsiyleisön reaktioita tapahtumiin. Erityisesti Kyöpelinvuoren noidat Pataposki (Satu Luukkonen) ja Luuta-Lempi (Katiana Chatta) jaksoivat huvittaa pienimpiä katsojia. Enkä yhtään ihmettelisi, jos kauniit prinsessat Päivikki ja Saraste (Suvimarja Halmetoja ja Pihla Pohjolainen) inspiroisivat jos jonkinlaisiin prinsessaleikkeihin. Lasse Turusen säveltämä musiikki ja vinhat koreografiat toivat oman taikansa tähän esitykseen.

Kiitos koko työryhmälle tästä hienosta elämyksestä ja nostalgiamatkasta! Työryhmä piti projektin ajan blogia, josta voi käydä katselemassa tunnelmakuvia ja videoita.

Vaikka näytelmän esityskausi Malmitalolla siis jo menikin (viimeinen loppuunmyyty esitys 1.4.), niin aina on hyvä aika lukea Aili Somersalon ihana alkuperäiskirja. Siis lukekaa, nauttikaa, seikkailkaa!

NÄYTELMÄSOVITUS: Anna Häyrinen 
DRAMATURGISET MUUTOKSET JA OHJAUS: Jenny Jumppanen
MUSIIKKI: Lasse Turunen
KOREOGRAFIA: Hilppa Lampi ja Tatu Sinisalo 
LAVALLA: Katiana Chatta, Suvimarja Halmetoja, Heljä Heikkinen, Lotta Jäppinen, Tatu Järvinen, Panu Kangas, Anton Krylov, Lotta Laajalahti, Satu Luukkonen, Katimari Niskala, Anni Pellikka, Pihla Pohjolainen, Janne Puustinen, Tatu Sinisalo 
BÄNDI: Lasse Turunen, Ilmari Tiitinen, Kimmo Vihola ja Anssi Soininen 
LAVASTUS JA REKVISIITTA: Laura Tolppa
PUVUSTUS: Saara Mäkinen, MASKEERAUS: Susanna Sintonen ja Johanna Welin Finnbäck 
VALOT: Sauli Närhi, ÄÄNI: Juha Keurulainen, TEKNINEN YLEISMIES: Samuli Reunamo 
TUOTANTO: Mirka Nokka (Malmitalo), Annika Hämäläinen ja Anni Sarasti (Metropolia AMK), GRAAFINEN SUUNNITTELU: Janne Kuusela ja Marja Tuppurainen

Lavalta: Seminaarinmäen mieslaulajat (Korjaamo)

Aloin tosissani fanittaa Seminaarinmäen mieslaulajia eli tuttavallisemmin Semmareita, kun Laulut ja tarinat -levy ilmestyi vuonna 2007. Tai se fanitus alkoi oikeastaan kyseisen levyn julkaisukeikalla Messukeskuksessa, sillä show oli aivan huikea.

Jos jollekulle tämä yhtye on tuntematon, niin kyse on siis 21-henkisestä mieskuorosta, joka on perustettu vuonna 1989. Kuoron ajatuksena on ollut kuoromusiikin rajojen rikkominen ja itse tehdyn tuotannon esittäminen. Lisää infoa sekä kuoron miehistä että porukan julkaisuista löytyy täältä.

Tämä keikka, jolla olimme 30.3.12, järjestettiin siis tunnelmallisessa Korjaamon vaunusalissa. Korjaamo kunnoustautuu joka kerralla siellä käydessäni paikkana, jonne mahtuu kaikenikäsiä ja -laisia ihmisiä sulassa sovussa. Tupa oli aivan täynnä ja fiilis korkealla; vaikka yleisö seisoikin toisinaan kuin sardiinit purkissa, ei tönimistä tai muuta häiriötä esiintynyt ja keikasta nauttiminen oli jotenkin kollektiivista.

Semmarit vetivät hienon reippaan tunnin pituisen show'n. Nimenomaan show on parempi nimitys tapahtumalle kuin keikka, sillä se sisältää paljon muutakin kuin laulamista (vaikka sekin jo riittäisi). On tanssikoreografioita, järjetön määrä rekvisiittaa, vaihtuvia asuja ja crowdsurffausta.

Minä en tiennyt että ne tanssivatkin, sanoi Tuomas.

Minun iltani täydellisti se, kun kuoro esitti encorena hienon Olo anchén, joka löytyy Laulut ja tarinat -levyltä. Eivätkä hassumpia olleet muutkaan kappaleet, esittivät mm. Veljekset kuin Elvikset, Kaksi kättä hississä ja I don't mind. Keikan viimeisteli Taina-kappale, joka huipentui Frontside Ollie-pätkään.

Hymyilytti ja hytkytti. Kiitän ja kumarran ja suosittelen menemään juoksujalkaa, jos joskus tulee mahdollisuus nähdä tämän kuoron esitys.

Anthony Bourdain: Kitchen Confidential - Mestarikokin tunnustuksia

Molekyyligastronomia-koulutuksen satoa: paprikamoussella täytettyjä tomaatteja. Nam.

Olin jossain vaiheessa todella koukussa television ruokasarjoihin, joten myös Anthony Bourdainin olemus tuli sitä kautta tutuksi. Bourdainin omaelämäkerrallinen Kitchen Confidential - Mestarikokin tunnustuksia (Otava, 2001 / Seven-pokkari, 2009) opus tuli meille lainaan äidiltä ja kun mies kehui tätä niin kovasti oli minunkin tietysti luettava.

Kitchen Confidential kertoo siis Anthony Bourdainin matkasta pitkätukkaisesta ja arrogantista kokkialokkaasta arvostetun newyorkilaisen ravintolan, Les Hallesin, keittiömestariksi. Toisinaan Bourdain pysyy asiassa ja aikalinjassa pitempiä pätkiä mutta välillä hypitään tilanteesta toiseen sellaista tahtia, että minä en ainakaan pysynyt perässä missä järjestyksessä oltiin töissä Supper Clubissa, Mario'sissa tai Gino'sissa. Mutta eipä se juuri haittaakaan, sillä tärkeintä on ruoka, ruoka ja ruoka.

Bourdain ei juuri säästele sanan säiläänsä ja välillä tätä lukiessa ihan hengästyi ja mietti, että olenko minä syönyt tänään jotain pulssia kohottavaa. Meno on nimittäin melkoinen. Toisaalta Bourdain osaa myös pysähtyä kertomaan tietyllä hartaudella upeimmista ruokakokemuksistaan, joiden aikana haaveilee omista ruokarakkauksistaan ja kaipailee uusia makuelämyksiä.

Kirjan sivuilla esitellään kirjava kavalkadi melkoisia persoonia. On ecuadorilaisia tiskaajia, reippaita kondiittoreita, känsäkäsisiä isoja grillareita ja kieroja apulaiskeittiömestareita. On kirjoittamattomia sääntöjä, lakeja joiden mukaan keittiön puolella toimitaan. Nopeat syövät hitaat ja niin pois päin.

Toisinaan koristellaan annoksia persiljasilpussa ja haaveillaan tatin-tortusta. Ja toisinaan kerrotaan, miksi brunsseilla ei välttämättä kannattaisi käydä ja miksi viikonloppuisin ei kannata tilata kalaa. Ravintolamaailma ei ole mikään paikka herkälle haaveilijalle ja minä tuskin selviäisin hikisessä ison ravintolan keittiössä kovin kauaa. Toisaalta olen täysin tyytyväinen siihen, että saan näperrellä leivonnaisia omassa keittiössäni ja että aina välillä pääsen nauttimaan jonkun muun huolella valmistamasta ateriasta johonkin kivaan ravintolaan.

Suosittelen Bourdainin ystäville, ruokaa rakastaville muttei paikoin karskia kieltä kavahtaville. En suosittele luettavaksi, kun olet todella nälkäinen.

ps. Jos joku haluaa kustantaa minut Les Hallesiin syömään, lupaan kirjoittaa hienon raportin. Sähköpostiosoite löytyy tuosta sivupalkista.

pps. Bourdain on myös kirjoittanut kaksi keittiöympäristöön sijoittuvaa rikosromaania, mistäköhän niitä haalisi?

Luettu osana So American-haasteen Modern Men Writers-kategoriaa.

Anthony Bourdain: Kitchen Confidential - Mestarikokin tunnustuksia (Kitchen Confidential - Adventures in the Culinar Underbelly, 2000)
Otava, 2001 / Seven-pokkari, 2009. 317 s.
Suomentanut: Leena Nivala.
Kannen kuva: Courtney Winston.

Kupista: Café Strindberg

Kai sitä joskus voi itseään hemmotella kahvilla ja macaronseilla eikö vain? Hyvä, olen samaa mieltä. Näin nimittäin tein tuossa jokin aika sitten ollessani ystäväni kanssa kahvilla Café Strindbergissä. Tunnelmallisessa ja vanhaa aikaa huokuvassa kahvilassa Esplanadin varrella on mukavaa ja jotenkin hienostunutta istua.

Itse tilasin siis kahvia (Skåne Exclusive, 3,50e) ja macarons-leivoksia (5,90e) joita saapui hopeisella tarjottimella kolme kappaletta. Seuralaiseni tilasi myös macaronseja ja niiden seuraksi marokkolaista minttuteetä (3,50e). Kuten Café Ekbergissä, myös Strindbergillä on pöytiintarjoilu.

Kahvi oli oikein mainiota ja tarpeeksi vahvaa, sillä siitä käytännössä pystyi peilaamaan. Pienen pienen miinuksen annan ehkä siitä, että maidolle ei juuri ollut tilaa mutta enpä sitä myöskään itse tajunnut pyytää. Macaronien makuja en valitettavasti muista, yksi niistä (se jossa oli ruskeaa täytettä) ei oikein viehättänyt minun makuhermojani mutta kaksi muuta olivat oikein herkullisia.

Olen kerran yrittänyt taiteilla macaronseja itse ja kyllä niistä loppupeleissä tuli ihan hyvän makuisia mutta ulkonäkö oli niin ja näin. Näytti nimittäin siltä kuin joku olisi istunut leivosparkojen päälle. Macaronsit ovat bebé-leivosten kanssa näitä opettelen vielä joskus tekemään-asioiden listalla. Jos jollakulla on hyvä ohje, otan sen mielelläni vastaan.

Kiitän, kuittaan, kahvittelen.

Eric Powell: The Goon #3-4

The Goonin kahden ensimmäisen albumin yllätettyä tämän lukijan niin positiivisesti oli luonnollisena jatkumona tietysti varattava seuraavat kaksi lärpäkettä kirjastosta (myös siksi, että mies käski). Eikä tarvinnut tälläkään kertaa harmitella: jo useamman Eisner-pystin sarjakuvallaan haalinut Eric Powell tekee hämmentävää ja omaperäistä sarjakuvaa raikkaalla tyylillä.

Jos nyt jollekulle on jäänyt vielä epäselväksi, niin The Goon kertoo jykeväleukaisesta korstosta nimeltä Goon, joka pitää kylän kadut siistinä niin velallisistaan kuin zombeistakin, joita zombiepappi sinnikkäästä tehtailee lisää Lonely Streetillä. Apunaan Goonilla on kiukkuinen pieni mies, Frankie, jolle ei kannata mennä ryppyilemään ellei ole aivan pakko.

The Goon #3 Heaps of Ruination


Kolmososassa päästään nauttimaan neljästä tarinasta. Ensimmäisessä tutustutaan lisää traagiseen Buzzardin hahmoon, joka tavattiin muistaakseni kakkosalbumissa. Lisäksi puikkoihin pääsee myös Dr. Alloy (joka tällä kertaa jopa onnistuu auttamishaluissaan) ja tavataanpa yhdessä tarinassa vampyyreitakin, jotka ovat nykypäivänä niin kovin trendikkäitä. Parasta tässä albumissa taisi kuitenkin olla tarina, jossa vierailee Mike Mignolan hieno Hellboy-hahmo (myös Hellboyt ovat muuten varsin pätevää luettavaa, suosittelen, Mignolalla on mahtava kulmikas tyyli).

The Goon #4 Virtue and the grim consequences thereof


Nelososassa perustetaan jalkapallojoukkue, päästään tutustumaan varsin väritettyyn versioon Dickensin A Christmas Carolista (tämä sarjis piirretty aivan upealla lyijykynätekniikalla), pelastetaan Dr. Alloy tuhoutumiselta matkaamalla toiseen ulottuvuuteen ja joudutaan vankilaan.

Kuva: Eric Powell (The Goon-lehti nro 10)

Lisäksi molemmissa albumeissa on tarinoiden välissä lyhyitä mystisiä ministrippejä kuten edellisissäkin osissa. Nämä minisarjat taitavat olla niitä ainoita näissä, joissa minäkin vähän nostelen kulmakarvojani mutta toisaalta kaikki paheksuttava on viety niin överiksi että ei tästä oikein voi loukkaantuakaan.

Mies jo taisi hätyytellä että milloinkas ne seuraavat osat eli pitänee taas käydä Helmetissä vierailulla kun oman kirjaston valikoimasta löytyvät vain kaksi ensimmäistä.