Lavalta: Herra Hakkaraisen Suuri Urheiluesitys (Puotilan kesäteatteri)

Herra Hakkarainen (Karo Lauronen) ja Tarmo Takkula (Mikko Lauronen) valmistautuvat juoksukilpailuun. Kuva: Ingemar Raukola

Paikoillanne, valmiit, teatteriin!

Puotilan kesäteatteri marssittaa jälleen lapsille räätälöityä kesäteatteria Puotilan kartanon mailla. Tällä kertaa lavalla nähdään Herra Hakkaraisen Suuri Urheiluesitys, joka luonnollisesti perustuu Mauri Kunnaksen loistavaan Suuren Urheilukirjaan. Kirjan hengen mukaisesti esityksessä esitellään erilaisia urheilulajeja humoristisella otteella ja puhutaan liikunnan puolesta hymy huulilla.

Herra Hakkarainen saapuu koulun liikunnanopettajan varasijaiseksi ja yrittää innostaa myös Tarmon kiinnostumaan urheilun saloista. Lajeja kokeillaan niin urheilukentällä kuin olohuoneessakin. Eksoottisiin lajeihin tutustutaan myös yöradiohenkisissä lähetyksissä, joissa radiojuontajamme Masa Marsun avustuksella kertoo katsojille muun muassa painista ja suunnistuksesta. Ja nähdään lavalla myös oma lapsuudensuosikkini Heikki Hämähäkki, tosin ei urheilemassa vaan puuhaamassa jotain aivan muuta.

Näyttelijöitä esityksessä on jälleen kaksi eli edellisiltä vuosilta tutut Karo Lauronen ja Mikko Lauronen urheilevat lavalla Samu Loijaksen ohjauksessa. Karo Lauronen on saanut kunnian vetää yllensä Herra Hakkaraisen sinisen yöpuvun ja pukinsarvet, Mikko Lauronen saa puolestaan poukkoilla enemmän roolista toiseen. Draivi on molemmilla hyvä ja myös esiintyjillä tuntuu olevan esityksessä hauskaa. Sählymailakeihäs lentää komeasti ja ainakin näennäisesti raskaat painot nousevat kevyesti.

Juonellisesti Suuri urheiluesitys ei niinkään päätä huimaa, mutta ehkä sen ei tarvitsekaan. Lajiesittelyt ovat hauskoja ja mukaansatempaavia ja myös yleisö pääsee ajoittain osallistumaan. Eniten fiiliksissä vaikuttivat olevan noin eskari-ikäiset katsojat, jotka meinasivat hypätä pois penkeiltään osallistuakseen esitykseen.

Eniten kuitenkin jälleen ihastuin siihen riemuun, jolla Puotilassa tätä lapsille suunnattua kesäteatteria tehdään. Lapsiyleisö otetaan vakavasti ja esitys on laadukas, mutta pilkettä saa silti näkyä silmäkulmassa. Mari Hannin käsialaa olevat lavasteet ja rekvisiitta ovat kieli poskessa väkerrettyjä ja värikkäitä. Ja on siellä hauskaa aikuisellakin, ihan olimme taas katsomossa ilman rekvisiittalapsia ja hyvin viihdyimme.

Suositusikärajaksi esitykselle on lätkäisty 3 vuotta ja kesto on noin 45 minuuttia. Esityksen ehtii vielä nähdä tällä ja ensi viikolla (viimeiset vedot 13.8.), joten kipin kapin teatteriin.

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki #1)

Kallvikin rannoilla merta ja saaristoa katselee myös Kiuru ystävineen.

Flunssapäivätkin sujuvat kevyemmin hyvän kirjan parissa. Sain mahdollisuuden päästä lukemaan Elina Rouhiaisen uuden Väki-sarjan aloitusosaa Muistojenlukija ennakkoon ja kyllä kuulkaas kannatti. Kustantamon urbaaniksi fantasiaksi luokittelema teos vei mukanaan tuttuihin Helsingin maisemiin fantasian lainalaisuuksia hyödyntäen.

16-vuotias Kiuru on periaatteessa tavallinen tyttö, kirjojen parissa viihtyvä ja rauhallinen. Hänellä on kuitenkin erityinen taito, kyky nähdä toisten ihmisten muistot ilmassa lentävinä lintuina ja tarttua niihin. Ajattelemattoman teon seurauksena tämä kyky johdattaa Kiurun Kallvikin niemeen, jossa hän tutustuu romaniveljeksiin Daihin ja Neluun sekä räiskyväpersoonaiseen Bollywoodiin. Myös kolmikolla on erinäisiä taitoja ja kesästä alkaa tulla jännittävä, etenkin kun Kiurun ystävä ja vähän ihastuskin Samuel palaa reissuiltaan kotiin ja liittyy joukon jatkoksi. Erikoistaitoiset ihmiset kiinnostavat kuitenkin myös muita tahoja ja leppoisa rannalla hengailu muuttuu pian joksikin vakavammaksi.

En ollut tutustunut kirjan maailmaan tai taustoihin sen kummemmin lukemista aloittaessani, joten yllätyksiä tuli monta ja tarinaan pystyi keskittymään ihan eri tavalla. Rouhiainen on kehittynyt kirjoittajana hurjasti, teos imaisi heti mukaansa ja piti otteessaan. Myönnettäköön, että uppoutumisessa auttoivat myös kirjan kovin tutut maisemat. Pääpaikka Vuosaari ei itsessään ole minulle kovin tuttu, mutta mieli matkasi onnellisena Kallvikin rannoille ja piipahtamaan töölöläisessä lempiantikvariaatissani Arkadiassa.

Perusasetelmiltaan Muistojenlukija on aika perinteinen, onhan siinä joukko jollain tavalla yhteensopimattomia nuoria erikoisine kykyineen ja taho, joka näistä kyvyistä on kiinnostunut. Rouhiaisen näkökulma tähän on joka tapauksessa ainakin itselleni tuore ja odotan jatko-osien paljastavan enemmänkin näitä salaisuuksia. Tämän lisäksi kirjaan on nivottu hyviä ajatuksia vähemmistöryhmistä, pääsääntöisesti juuri romaneista joihin Kiurukin äidinpuoleltaan kuuluu, ja esimerkiksi sukupuolen moninaisuudesta.

Pidin myös Rouhiaisen aikaisemmin kirjoittamasta Susiraja-sarjasta, mutta täytyy myöntää että Väki kaahotti sen ohi jo alkumetreillä. Kiurun ja kumppaneiden tarina koukutti mukaansa ja koin samanlaista päänsisäistä kutinaa kuin aikanaan Annukka Salaman Faunoidit-sarjaa lukiessani; nyt on hyvä. Laitoin kirjan luettuani samoin tein muutamalle ystävälle viestin, että tämä kirja kannattaa lukea.

Lämmin kiitos kirjailijalle ja kustantamolle mahdollisuudesta päästä lukemaan ennakkokappaletta! Kirjan virallista julkaisua juhlistetaan ensi viikonloppuna Hel-YA! -festivaalien yhteydessä ja suosittelen teosta oikein lämpimästi laadukkaan (kotimaisen) nuortenkirjallisuuden ystäville!

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki #1)
Tammi, 2017. 320 s.
Kansi: Laura Lyytinen

Lavalta: Hyvät siskot (Lahden Uusi Kesäteatteri)

 Vaivaannuttavat kahvikutsut. Kuva: Laukes

Jos tahto riittää keinot löytyy

Jonkinlaisia kesäteatteriperinteitä sitä on tullut ylläpidettyä ja puoli kesää kestäneen hookaamisen jälkeen lähdettiin lopulta puolispontaanisti katsomaan mitä Lahden Uusi Kesäteatteri oli tällä kertaa kehitellyt. Tänä vuonna esityspaikka oli vaihtunut Messilästä Lahden Katu-klubille ja aihekin oli aikaisempien vuosien parisuhdeiloitteluita painavampi, sillä Hyvät siskot -esityksessä käsiteltiin naisten äänioikeuden saapumista Suomeen.

Kotielämäänsä jo hieman kyllästynyt Ulrika (Anni Kajos) on liittynyt naisaktivistien joukkoon vahvatahtoisen Ellenin (Linda Hämäläinen) esimerkin innoittamana. Helga-sisko (Annamaria Karhulahti) suhtautuu siskonsa uuteen intoon kauhistellen, eihän nyt rauhallista eloa kannata turhaan järkyttää saati sitten että laittaisi jalkaansa housut! Vähitellen aate kuitenkin sytyttää myös rauhallisen Helgan. Aviomiehet (Panu Kangas ja Osku Äirilä) seuraavat vaimojensa puuhia salaa ja vähän kauhistellen, mutta kaipa sitä voi jääräpääkin muuttaa mieltään. Oma osansa tarinassa on myös Ellenin kamppailulla vanhoillista isäänsä vastaan: uskaltaako tytär nousta julkisesti puhumaan aatteensa puolesta, uhmata isää?

Musiikillisesti Hyvät siskot on jälleen taattua Laukes-laatua. Asko Turkian johtama kolmihenkinen bändi huolehtii soitannasta ja kappaleet on tällä kertaa valittu kotimaisten naisartistien tuotannosta. Jo esityksen aloittava Kaija Koon Supernaiset nosti odotukset korkealle, sovitus oli erinomainen ja omansakuuloinen. Hämäläinen veti esityksessä useammankin kappaleen vakuuttavalla raphenkisellä otteella, niistä pidin kovasti, ja pääosin Karhulahden ja Kajoksen vetämä Siskoni-kappale jäi mieleen hienona tulkintana. Miehet jäivät nyt lauluissa hieman taka-alalle, mutta hyvältä kuulostivat hekin.

Naiset ensin! Kuva: Laukes

Viisihenkinen näyttelijäkaarti pelaa hyvin yhteen Tommi Kainulaisen ohjauksessa. Tarina oli hyvällä tavalla asiaansa vakavasti suhtautuva, mutta ei silti sortunut saarnaamiseen vaan tasapainotteli asian esiintuomisen ja huumorin välimaastossa hienosti. Kesäteatterille tyypillinen miehet mekossa -osuuskin käsiteltiin näppärästi siten, että hommasta ei tullut vaivaannuttava vaan myös omalta osaltaan lämminhenkisen kantaaottava. Erästäkin Almaa jää jopa vähän ikävä.

Esityspaikkana Lahden Katu-klubi oli varsin hyvä, sillä jopa viime tingassa saamiltamme takarivipaikoilta näki ja kuuli hyvin. Lavastus oli pelkistetty, mutta eipä siinä kummempia tarvittukaan. Muutamiin yksityiskohtiin, kuten esimerkiksi Ulrikan kodin kukka-asetelmaan, oli kuitenkin kiinnitetty ihailtavan tarkkaa huomiota. Ainoat miinukset keksin muutamassa kohtauksessa nähdyistä valaistusratkaisuista, jotka olisivat sopineet paremmin keikalle kuin 1900-luvun alkuun sijoittuvaan esitykseen. Simppeli toimi tässäkin visuaalisessa elementissä tällä kertaa paremmin.

Kokonaisuus siis ilahdutti, kannatti mennä. Laukesin vahvuus on edelleen laulullisessa monipuolisuudessa ja sujuvassa juonenkuljetuksessa. Kummempia kiemuroita ei tarvita, kun perusosaset ovat priimaa. Seuraavaa Laukesin spektaakkelia saadaan ilmeisesti odottaa vuoteen 2019, toivottavasti silloin luvassa on jotain todella messevää.

Mats Strandberg: Risteily

Nautin tästäkin lähin Itämereni mieluummin rantakallioilta kuin risteilyalukselta käsin.

Minulla on monimutkainen suhde risteilyihin. Lapsena reissut olivat kivoja: tax freestä sai karkkia, laivalla oli jännää ja Tukholmassa oli kiva käydä. Aikuisiällä laivamatkustaminen on alkanut tympiä, sillä ihmismassat ahdistavat ja käytävillä ei jaksa liikkua. Viimeisin muisto on Tukholman reissulta: menomatkalla istuimme hytissä turvassa kaikelta hälinältä ja käytävältä kaikuu kovaääninen huuto "Uusitalo tulee!" johon jupisten vastataan "Ja Jani vaan nukkuu.". Se siitä. Tästä huolimatta tai ehkä siksi Mats Strandbergin Risteily oli tavallaan aika viihdyttävää luettavaa, muuttuuhan siinä risteilylaiva Baltic Charisma jonkinlaiseksi helvetin esikartanoksi.

Loistonpäivänsä jo vuosia sitten nähnyt risteilyalus on taas kerran lähdössä Tukholmasta kohti Turkua vatsassaan sekalainen seurakunta risteilymatkustajia. Lapsiperheitä on vähemmistö, vanhalle laivalle tullaan lähinnä halvan viinan ja satunnaisen seuran toivossa. Harva on lähtenyt matkalle ilosta ja riemusta, suurinta osaa kirjan kertojahenkilöitä vaivaa jonkinlainen henkilökohtaisen elämän kriisi johon etsitään edes väliaikaista helpotusta. Melko alussa selviää myös se, että kaikki matkustajat eivät ole tulleet bilettämään vaan joukosta löytyy myös heitä joilla verenhimo on suuri ja kiinnostus muiden elämänjatkumiseen hyvin pieni.

Vampyyrejä siis, risteilyaluksella. Täytyy myöntää, että tämä ulottuvuus teoksessa oli se täky jolla minä tähän tartuin, muutoin olisi suljetun tilan verilöyly jäänyt lukematta. Nytkin tosin arkailin, kauhu ei ole minun lajini ja ensimmäisenä iltana tätä lukiessa jouduin lopettamaan ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen ja lukemaan hetken lastenkirjaa uskaltaakseni nukahtaa.

Jatkoin kirjaa seuraavana aamuna kirkkaassa auringonpaisteessa ja loppujen lopuksi kahlasin noin 500-sivuisen teoksen loppuun samaisena päivänä, vaikka kello taisikin jo virallisesti siirtyä seuraavan vuorokauden puolelle. Verilöylyn muuttuessa yhä kaaoottisemmaksi pelko väheni, sitä vain huomasi toteavansa tuonkin tutun hahmon kuolevan (tai "kuolevan") ja käänsi sivua. Kenties huolestuttavaa, mutta joka tapauksessa kirjan lukeminen sujui siis sutjakasti.

Stella Vuoman käännös on mainio ja teksti rullaa kovaa vauhtia eteenpäin. Muutamalle suomalaisuutta korostaville käännöksille, kuten Pohjanmaan kautta skoolaaville ruotsalaisille kohottelin tosin hieman kulmiani, mutta muutoin lähinnä vain kääntelin sivuja tiuhaan tahtiin eteenpäin. Useamman kertojan voimin kuljetettu tarina jaksaa pitää otteessaan ja yllätyksekseni kirja ei myöskään tuntunut liian pitkältä vaikka välillä jäljellä olevien sivujen määrä epäilyttikin. Suurta kiintymystä en osannut kuitenkaan hahmoihin kehittää vaikka muutaman selviämisestä iloinen olinkin ja ehkä hyvä niin, veri kun lensi niin tiuhaan ja lihaa revittiin sen verran monesta tyypistä.

Positiivinen yllätys siis sinänsä, mutten silti aio eksyä entistä useammin kauhuhyllylle. Odotan nimittäin vielä jännityksellä tulevatko alitajuntaan siirtyneet mielikuvat uniin viiveellä. Todettakoon joka tapauksessa että nössölukijakin selvisi tästä hengissä ja huomasi viihtyvänsä.

Mats Strandberg: Risteily (Färjan, 2015)
Like, 2016. s.
Suomentanut: Stella Vuoma
Kansi: Kim Petersen

Lavalta: Kesäyön uni (Ylioppilasteatteri)

Puckit juonimassa. Kuva: Veera Konsti

Voiko kesäyö olla muuta kuin levoton

Ylioppilasteatteri tarjoilee tänä kesänä teatteria lähes koko Mustikkamaan mitalta, kun Shakespearen Kesäyön uni levittyy lavalta läheisille kallioille ja rannoille. Keijukuningas Oberonin juonet saavat sekaisin niin miehet kuin naiset, kun rakastavaiset etsivät toisiaan, rakastuvat ensisilmäyksellä aivan satunnaisiin hahmoihin ja kamppailevat halujensa kanssa. Immersiivistä teatteria ja tanssia yhdistelevä esitys kutsuu myös katsojat astumaan sisään himolta löyhyävään metsään.

Mustikkamaalle keskiöön on nostettu neljän nuoren (Lysander, Hermia, Demetrius ja Helena) seikkailu öisessä metsässä. Oberonin ja Puckin aiheuttama neliödraama saa aikaan kiukkua, intohimoa ja epäluuloja. Toisaalla teatteriseurue harjoittelee upeaa esitystään suomalaisesta rakkaudesta, mutta tässäkään ryhmässä intressit eivät aivan kohtaa. Ehkä juoni ja sen orjallinen seuraaminen eivät ole kuitenkaan ne olennaisimmat asiat tässä tulkinnassa, jossa pohditaan rakkautta ja haluamista monelta kantilta.

Immersiivisyyden lisäys esitykseen teki siitä automaattisesti kiinnostavamman. Pelkkänä näyttämöllä esitettynä teoksena tämä ei olisi minua tällä kertaa houkuttanut, mutta esitykseen maailmaan heittäytyminen kiinnosti sitäkin enemmän. Osittain immersiossa oli onnistuttu oikein hyvin. Hahmojen mukana oli kiinnostavaa liikkua ja jonkin verran pystyi myös itse vaikuttamaan mitä katsoi. Laajalti Mustikkamaalle levittäytyvät kohtaukset aiheuttivat kuitenkin sen, että kynnys lähteä etsimään toista kohtausta oli turhan suuri ja pääosa ajasta tuli kuljettua varsin ison katsojamassan mukana.

Jotenkin onnistuin myös välttämään suoran kontaktin näyttelijöiden kanssa täysin, vaikka sitä ympärilläni tapahtuikin. Olisin mieluusti lähtenyt ajelulle Oberonin autolla ja ties mitä muita salaisuuksia esitys piti sisällään. Itse olisin siis suonut lisää suoraa kontaktia ja ehkä myös suuntamerkkejä siitä missä kaikkialla nähtävää oli. Nyt muutama etsintäretkeni tuli tehtyä vain satunnaisten kuulohavaintojen perusteella.

Näyttelijäkaarti ansaitsee joka tapauksessa kehut. Roolit on pidettävä yllä koko ajan, sillä koskaan ei voi tietää mistä pusikosta mahdollinen katsoja saattaa saapua. Erityisesti tuplamiehityksellä toiminut eksyneiden nuorten joukkio ihastutti verevällä heittäytymisellään ja Puck-kolmikko hoiti peikkohommansa oivallisesti. Näyttelijäseurueen riveissä puolestaan nähtiin mainioita tulkintoja tyypillisistä nuorista näyttelijäkliseistä.

Titaniat ja näyttelijäseurueen jäseniä. Kuva: Veera Konsti

Tuleville katsojille annan vinkiksi joka tapauksessa laittaa jalkaan hyvät kengät, sillä Mustikkamaan maasto on vaihtelevaa ja kävelymatkaa tulee varsin reippaasti. Itse asiassa osasyy siihen, että vietin toisen puoliajan katsomassa teatteriseurueen "avoimia harjoituksia", piili siinä että tämänhetkisessä kunnossani en tohtinut lähteä enää kallioille rämpimään.

Varsinaiselle näyttämölle sijoittuva loppukohtaus jätti minut hieman kylmäksi. Maria Säkön arviota lukiessani tajusin, että minulta ilmeisesti meni nyt tyylikkäästi ohi viittauksia Ylioppilasteatterin näyttämöteosten historiaan. Se vähän harmitti, tarttumapinta kun katosi ja samalla ote esitykseen.

Teemoiltaan ja ajankohtaisuudeltaan Ylioppilasteatterin versio oli kuitenkin kiinnostava. Rakkaus ja himo olivat kiinnostavia näkökulmia, esityksen levittäytyminen alueelle oli virkistävää ja näyttelijäseurueen historiaa luotaava näytelmäkimara olisi ollut kiinnostava nähdä kokonaan. Toivokaamme hyviä säitä esityspäiville, niin yleisö uskaltautuu katsomon suojista metsän siimekseen näkemään yhteisiä unia.

Unimaailmaan ehtii astua 19.8. asti, ohjelmassa myös muutama klo 22 alkava yönäytös.

Kiitokset Ylioppilasteatterille lipusta esitykseen.