Lavalta: Wolfpack (Stoa)

Kuva: Hanna Käyhkö/Kinetic Orchestra

Stoassa oli mahdollisuus nähdä tänä viikonloppuna tanssiryhmä Kinetic Orchestran uusi työ Wolfpack. Lavalla nähdään neljä tanssijaa (kuvassa vasemmalta Anni Koskinen, Jarkko Mandelin, Jyrki Kasper ja Elina Saavalainen) sekä varsin susimainen ja massiivisen kokoinen alaskanmalamuutti Ansa. Esityksessä yhdistellään erilaisia tanssityylejä ja pariakrobatiaa, lisäksi koiran läsnäolo tuo oman lisäpiirteensä teokseen.

Tunnelma on tiivis, eläimellinen. Lavan lattia on musta ja sitä reunustavat metallipalkit, osassa on valoja. Inhimillisyys on kadonnut jonnekin tanssin taakse. Lavalla nähdään upeaa liikehdintää yhdessä ja erikseen. Huomaan yrittäväni tulkita lauman toimintaa. Tässä ehkä metsästetään, seuraavaksi taistellaan, lopulta ollaan taas yhteisymmärryksessä, laumana. Voimasuhteiden tarkastelu on kiinnostavaa, se miten vahvempi voi täysin yllättäen käydä töytäisemässä alemman takaisin ruotuun.

Nykytanssi on kiinnostavuudestaan huolimatta minulle vielä jokseenkin vieras taidemuoto. Eniten siinä ehkä jopa jännittää se, että osaanko minä nyt tulkita tätä oikein. Käsiohjelmassa kerrotaan, kuinka teoksessa käsitellään henkilökohtaisten rajojen hämärtymistä sekä lauman sääntöjen epähumaanisuutta. Tämä tuntuu järkeenkäyvältä, jotain samaa olisin sanonut itsekin, en tosin varmaan yhtä hienosti. Lauman liikekieli ja toiminta joka tapauksessa nousee hienosti esiin. Ja tulipa mieleen sekin, että ehkä se ei ole edes niin vakavaakaan jos nyt ei käytä koko katseluaikaansa siihen, että yrittää kovasti tulkita. Aina voi vain nauttia näkemästään. 

Kuva: Aino Huovio-Airaksinen

Kehonhallinta on nimittäin upeaa, sitä katsoo ilokseen. Kaikki näyttää kevyeltä ja ilmavalta, vaikka huomaakin tanssijoiden kasvoilla virtaavan hien. Huomaan myös miettiväni, että yksi väärä tukiasento, hallitsematon ilmalento, siinä voisi käydä huonosti. Hallitut kaatumiset ja tipahdukset hätkähdyttävät. Erityisesti huomaan ihailevani sitä, kuinka neljä tanssijaa kykenevät toimimaan niin yhtenäisesti, koordinoidusti

On vaikea sanoa kuinka paljon koiran osallistuminen on suunniteltua niissä kohdissa, jolloin se ei ole vapaana lavalla. Niin tai näin, samaan aikaan lempeän ja hurjan Ansan tassuttelut ja ulvonnat sopivat esityksen luonteeseen hyvin. Koiran läsnäolo vahvistaa esityksen tunnelmaa, alkukantaista ulvontaa ei musiikilla voi matkia. Toisaalta Ansa tuo esitykseen myös huumoria ja keveyttä käydessään tervehtimässä eturivissä istujoita ja leikkiessään pallollaan.

Kinetic Orchestran Wolfpack oli kaunis ja voimakas tanssiteos, jota sai katsoa lumoutuneena ja ilahtuneena. Se myös tarjosi mainion kokemuksen tanssiteoksista ja vahvistaa sitä, että pitäisi muistaa tarkastella myös muita kulttuurimuotoja kuin teatteria. Kiitos.

Kiitokset kutsusta esitykseen Jarkko Mandelinille.

Charlaine Harris: Dead Until Dark (Sookie Stackhouse #1)

True Blood -tv-sarjan rantautuessa Suomeen katselin lähes koko ensimmäisen kauden, mutta jätin sen sittemmin sikseen huomatessani oikeastaan pitäväni sarjaa turhan kammottavana ja ahdistavana. Minulle kuitenkin vakuuteltiin, että kirjat ovat ihan mukiinmeneviä joten pitihän tätäkin sitten kokeilla ja lainata ystävältä sarjan ensimmäinen osa Dead Until Dark (2001).

And he sat at one of my tables - the vampire.
I knew immediately what he was. It amazed me when no one else turned around to stare. They couldn't tell! But to me, his skin had a little glow, and I just knew.

Sookie Stackhouse työskentelee tarjoilijana jossain Louisianan perukoilla ja odottelee jotain jännittävää tapahtuvaksi. Jännitystä tarjoaa Bill, paikkakunnalle muuttava vampyyri, johon Sookie tykästyy lähes välittömästi. Kaikki eivät orastavasta romanssista kuitenkaan perusta, etenkään Sookien veli saati hänen työnantajansa Sam. Samaan aikaan seudulla alkaa tapahtua murhia, joiden uhreina ovat fang-bangereina, siis vampyyrien heiloina, tunnettuja naisia. Vähitellen hommasta kehittyy melkoinen soppa ja samalla kun Sookie opettelee vampyyri-parisuhteiden saloja yrittää hän telepatiavoimillaan selvitellä kuka mahtaa olla hurjien murhien takana.

Dead Until Dark tarjoili varsin kevyttä tarinaa luettavaksi ja kirja pyörikin minulla pääsääntöisesti yöpöytäkirjana. Kirja oli tosiaan vähemmän ahdistava kuin sarja, mutta ei se minua pyörryksiin saanut. Vampyyriromanssi ei jaksanut pahemmin innostaa ja seksikohtaukset puuduttivat, vaikka eivät toki olleet niitä kamalimpia lukemiani. Mieluummin olisin selvitellyt sitä murhaa ja vaikka lukenut enemmän vampyyriyhteiskunnasta. En sitten tiedä mikä siinä mätti. Vampyyrit eivät tosin ole lähtökohtaisesti suurimpia suosikkejani ja kun en tuosta Sookiestakaan oikein pitänyt, hän oli mielestäni hieman rasittava.

Loppupeleissä sinnittelin kirjan loppuun asti vain siksi, kun halusin tietää murhaajan ja mielestäni en ollut sitä tv-sarjasta selvittänyt. Viimeisen viideosan tienoilla sitten muistin syyllisen kuitenkin ja kahlasin kirjan loppuun hieman hampaitani kiristellen, koska en enää viitsinyt jättää sitä kesken (enkä muutenkaan kyllä osaa, siis jättää kirjaa kesken, pitäisi varmaan opetella).

Olihan se sitten kaiken kaikkiaan ihan viihdyttävä opus, teksti rullasi ihan kivasti ja lopussa oli kiinnostavia cliffhangereita, mutta miettinen silti vielä hetken ennen kuin tartun sarjan seuraavaan kirjaan. Toki otan mielelläni vastaan vakuutteluja ja rohkaisuja, jos sarjan seuraavat osat ovat lukemisen arvoisia. Muutoin taidan seuraavaksi vampyyrikirjakseni ottaa suosiolla jonkin Jaz Parksin.

Charlaine Harris: Dead Until Dark (Sookie Stackhouse #1)
Gollancz, 2009; alkup. julkaistu 2001. 326 s.
Kannen suunnittelu: Nick Castle

Lavalta: Pop Slut (KokoTeatteri)

Kuva: Emilia Raunio

KokoTeatterin syksyn toinen näytelmä purjehti harmikseni ohitse, mutta Sara Mellerin esikoisohjaukseen Pop Slutiin sentään ehdin. Ja siihenkin täpärästi. Esitykset olivat yhtäkkiä loppuunmyytyjä tai -varattuja ja hätä alkoi olla kädessä. Minä haluan nähdä tämän. Pommitin teatterin varauspuolta sekä sähköpostilla että puhelimitse ja onnistuin saamaan liput tiistaille.

Pop Slut on yökerho, unelmien estradi. Siellä tullaan nähdyiksi, esiinnytään yleisölle, tanssitaan ja kerrotaan siitä miten omaa naiseutta voi käyttää olematta seksiobjekti. Lavalle astelevat korkeissa koroissaan malli Octavia (Annika Poijärvi), Beyoncé (Heidi Kirves), Madonna (Kreeta Salminen), Rihanna (Rosanna Kemppi) sekä Britney (Iina Kuustonen). Tekoripset räpsyvät, diskopallo pyörii ja takamusta sheikataan oikein urakalla.

Millaisia ovat nämä naispuoliset popikonit, suuria sankareita vai traagisia hahmoja? Oman itsensä valtiaita? Sitä pohditaan Pop Slutissa, mutta puheelle annetaan vain vähän sijaa. Estradin valtaavat mainiot tanssi- ja laulunumerot, joita ei voi kuin katsoa ihaillen. Ja samalla vähän naurattaa ja surettaa, sillä koreografiat on ammennettu musiikkivideoiden maailmasta eivätkä ne ole välttämättä naisille ystävällisiä paikkoja.

Mies kiitteli kovasti visuaalisuutta ja koreografioita. Iskut osuivat kohdalleen, jalat nousivat ja homma oli hallussa, harjoiteltu on selvästi paljon. Hänen mielestään on tosin surullista, että tämä aihe, siis naisen alistettu rooli popkulttuurissa, ei sinänsä ole itsestäänselvyys jo kaikille vaan siitä pitää edelleen herättää keskustelua sen sijaan että päästäisiin jo korjaamaan asiaa. Tästä huolimatta esitys oli silti todella hieno ja siitä pidettiin kovasti.

Kuva: Emilia Raunio

Kaiken glitterin, hauskanpidon ja kantaaottavuuden alta löytyy timanttisia hetkiä. Madonna romahtaa lavalle ja Annika Poijärvi vaihtaa naisellisuutensa hetkeksi miehisyydeksi ja laulaa siitä miten tahtoo nähdä niitä alusvaatteita. Musiikkinumeroihin on tehty myös oivallisia käännöksiä suomeksi, esimerkiksi Destiny's Childin Independent Woman pt. 1 taipuu messeviin mittoihin. Vaikuttavimmaksi hetkeksi minulle nousi kuitenkin Iina Kuustosen Britneyn viimeinen yksinlaulu. Se oli hieno hetki.

Erityishatunnosto annetaan tällä kertaa Heidi Kirveelle, joka selkävammastaan huolimatta esiintyi ja oli vakuuttava Beyoncéna. Itse asiassa valtaistuimella poseeraava tähti loi hyvää kontrastia lavalla kieppuville ja temppuileville kilpasiskoilleen.

Loppupeleissä Pop Slut tarjoili minulle sopivasti pureskeltavaa. Vaikka asia ei varsinaisesti ollut uutta, tuli se sen verran nätissä paketissa että kelpasi katsoa, kokea, nauraa ja sen jälkeen aloittaa pohtiminen että niin hei, mites tää.

Eoin Colfer: The Reluctant Assassin (W.A.R.P. #1)

Lontoossa sataa niin viktoriaanisessa kuin nykyajassakin.

Eoin Colferin Artemis Fowl -kirjat kuuluivat ilmestyessään lempilukemistooni ja kun nyt herralta sattui ilmestymään uusi nuortenkirja piti se tietysti hetimiten varata kirjastosta. The Reluctant Assassin (Puffin, 2013), W.A.R.P.-sarjan ensimmäinen kolahti nopeasti varauslaatikkoon ja pääsikin sitten heti lukuun.

Chevie on alaikäinen FBI:n agentti, joka on passitettu Lontooseen pieleen menneen tehtävän jälkeen piilottelemaan. Hommaksi annetaan kumman kellarissa kököttävän kapistuksen vahtiminen. Samaan aikaan viktoriaanisessa Lontoossa Riley-poikaa vihitään salamurhauksen saloihin hänen oppi-isänsä, murhanhimoisen ja taitavan Albert Garrickin toimesta. Murhayritys kuitenkin epäonnistuu, tavallaan, ja Riley päätyy madonreiän kautta nykyaikaan.

Näin siis sankarimme kohtaavat, varsin räjähtävissä merkeissä. Rauhaa ei kuitenkaan tipu, sillä Riley tietää hurjistuneen Garrickin tulevan hänen perässään tavalla tai toisella. Samaan aikaan kun nuoret yrittävät päästä toisistaan selville täytyy juosta karkuun niin demonimaista Garrickia kuin agenttejakin.

The Reluctant Assassin tarjoaa siis aikamoisen kattauksen kiinnostavia elementtejä. On agentteja, taikureita, aikamatkustusta, salamurhaajia, huijareita ja veijareita. Hahmot osaavat eksoottisia taistelulajeja, ampuvat konekivääreillä ja kiemurtelevat tiukoista paikoista. Menoa ja meininkiä riittää ja näiltä osin opus onkin oikein viihdyttävä.

Kirja oli kuitenkin jollain tavalla liian, no, söpö. Elementit olivat kohdallaan, oli kivaa että päähenkilönä olivat suhteellisen tasaveroiset tyttö ja poika ja vihulainen oli kiinnostava. Ehkä kaikki oli liiankin kohdallaan, ajateltu että tästä kaikesta ne teinit tykkää ja ai että. Ja varmaan tästä olisin itsekin teininä innostunut enemmän, mutta nyt aloin vähän nihkeillä.

Luen kyllä seuraavankin osan jos sen vain sitten ilmestyessään bongaan, sillä Colferilla on joka tapauksessa taito viihdyttää. Ehkäpä luen tässä odotellessa Artemiksia uudelleen.

ps. Unohdin ottaa lainauksen kun oli muka kiire palauttaa.

Eoin Colfer: The Reluctant Assassin (W.A.R.P. #1)
Puffin, 2013. 321 s.
Kansi: Tyler Nevins

Lavalta: Martin Alvarado & Mikko Helenius (Mathildedal)

Ruukkialue löytyy Ruukinrannantieltä, tämä on uimarannan osoite.

Eilen matkasimme siipan kanssa Mathildedalin Ruukkialueelle Salon liepeille kuulemaan argentiinalaista tangoa Martin Alvaradon esittämänä Mikko Heleniuksen säestäessä. Konsertti järjestettiin Ruukin Kankirautavarastossa, eräänlaisessa kokoustilassa, jonne oli rennosti aseteltu pitkiä pöytiä joissa istuttiin luovassa sekajärjestyksessä.

Konserttiin kuului kaksi settiä, yhteispituus taukoineen oli hieman yli kaksi tuntia. Musiikki oli pääasiassa espanjaksi, mutta muutamia pätkiä kuultiin - kuulijoiden riemastukseksi - myös suomeksi. Laulujen sanoista en ymmärtänyt juuri mitään ja englanninkielisistä selostuksistakin vain vähän, mutta tunnelma oli joka tapauksessa kohdallaan. Tunnelma oli tangon ja muutamien muidenkin musiikkilajien pyörteissä pääosin surullinen tai intohimoinen, oikein sopivaa kyytipoikaa hämärään iltaan.

Alvarado itse oli varsin sympaattinen persoonallisine lauluäänineen ja hauskahkoine välispiikkeineen. Show'n tosin varasti Mikko Helenius lakonisella olemuksellaan ja upealla soitollaan. Enpä ole aiemmin nähnyt kenenkään soittavan yhtä aikaa koskettimia sekä bandoneonia. Oli melkoisen hienon kuuloista, kelpasi ihastella.

Lipun hintaan kuuluivat myös glögi sekä pöytiin tuodut pikkusuolaiset eli oliivit, foccacciat sekä hummus. Kyllä kelpasi nauttia musiikista ja ruoasta! Vapaamuotoinen tilaisuus oli myös siinä mielessä, että halutessaan paikalle sai tuoda omia viinipulloja ja nauttia pikkujoulutunnelmasta.

Samalla reissulla yövyimme Ruukkialueelle kesällä avatussa Ruukin majatalossa. Hotellina erittäin viehättävä, sänky pohjattoman mukava ja lähiruoasta koostuva aamiainen erinomainen. Suosittelen myös sitä lämpimästi.

(Kiitos äidille konserttilipuista ja hotellista!)