torstai 2. marraskuuta 2017

Lavalta: Mästaren och Margarita (Teatteri Viirus)

Kuva: Jonatan Sundström

Harmaa ja kakofoninen Moskova

Siitä on jo vuosia kun luin Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, mutta rakastuin tähän klassikkojärkäleeseen silloin palavasti. Niinpä tällä hetkellä molemmat Helsingissä pyörivät tulkinnat kiinnostavat kosolti ja ensimmäisenä ehdin tutustumaan Teatteri Viiruksen versioon Mästaren och Margarita. Uusissa Jätkäsaaren tiloissa esitettävä Egill Pálssonin ohjaus juhlistaa samalla teatterin 30-vuotista taivalta ja tuo lavalle näyttelijöitä Viiruksen eri vaiheilta.

Teatterisaliin astellaan työmaan jyrinää kuunnellen, sillä lavalla on jo täysi tohina päällä. Näiden työhaalaristen henkilöiden tarkoitus jäi minulle loppujen lopuksi hieman avoimeksi, mutta heidän keskustelustaan päästään joka tapauksessa varsinaiseen tarinaan. Moniaalle rönsyilevässä kertomuksessa seurataan niin professori Wolandin eli Saatanan ja tämän kätyreiden edesottamuksia Moskovan kaduilla, Pontius Pilateksen tuskaisia päiviä paahtavassa Jerusalemissa ja lopulta Mestarin ja Margaritan rajoja rikkovaa rakkaustarinaa. Kolmituntiseksi venyvä esitys ei valikoi kolmen tarinan välillä, vaan kuljettaa vahvasti mukana niistä jokaista.

Tekstin määrä esityksessä on puuduttava ja osa siitä hautautuu äänimassan alle niin, että en aivan ehtinyt mukaan. Tekstityslaitteen käyttö olisi sinänsä saattanut toki helpottaa asiaa, mutta silloin ei välttämättä olisi ehtinyt katsella esitystä ollenkaan, joten ehkä parempi näin. Joka tapauksessa olisin toivonut jotain muuta ratkaisua kertojanäänen runsaalle käytölle, sillä se teki tunnelmasta pysähtyneen ja katsomisesta suoraan sanottuna paikoin tylsää.

Näyttelijät suoriutuvat joka tapauksessa oivallisesti. Maria Ahlrothin katse viehättää, hänen Wolandinsa on kipakka ja herttaisen pikkumainen. Toisella puoliajalla show'n varastaa puolestaan Minna Haapkylä, hänen Margaritassaan on lihaa luiden ympärillä ja lento yli Moskovan on kaunista katsottavaa. Martin Bahne, Robert Enckell, Iida Kuningas ja Tobias Zilliacus tekevät kaikki vakaata näyttelijäntyötä. Viehättävin taisi silti olla musiikista vastaavan Ville Kabrellin kissanhahmoinen Begemot viiksineen, vaikka tällä ei repliikkejä olekaan. Kuten edellä kuitenkin totesin, olisin nimenomaan mieluummin katsellut enemmän näyttelemistä kuin kuunnellut pelkkää puhetta. Radioteatterina tämä muuten olisi varmaan toiminut hyvin, sillä kyllähän nämä näyttelijät osaavat lausua elävästi.

Visuaalisesti esitys jätti myös ristiriitaisen olon. Milja Salovaaran rakennustyömaahenkinen lavastus, jonka keskellä kohoavat kaivinkoneiden kaulat, on kauttaaltaan harmaa ja tuntuu, että henkilöt hukkuvat kaikkeen siihen pölyiseen värittömyyteen. Toisaalta tasaisen väriselle pinnalle saa loihdittua häikäisevän upean ja konkreettisesti pyörryttävän valoshow'n Wolandin juhlien aikana. Lauri Lundahlin valosuunnittelu oli muutenkin kiinnostava ja monipuolinen, sitä katsoi siis ihan ilokseen vaikka välillä häikäisikin.

Kakofoninen työmaaksi muutettu Moskova tuntui hieman keskeneräiseltä, mutta loppujen lopuksi olen kuitenkin esityksen kokemisesta tyytyväinen. Tiivistäminen ja tekstin karsiminen olisi varmaankin tuonut esitykselle lisää ryhtiä, silti saatanalliset juhlat valoineen ilahduttivat verkkokalvojani niin paljon että jo sen takia kannatti.

Kiitokset kutsuvieraslipusta Viirukselle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...