maanantai 9. toukokuuta 2016

Lavalta: Wonderland (Teatteri Venus)

Kuva: Stefan Bremer

Teatteri Venuksen kaksikielinen Wonderland on yksi kevätkauden erikoisimmista esityksistä. Transsimaski-metodilla valmistettu, Max Bremerin ohjaama esitys sukeltaa pää edellä jollekin eurooppalaiselle takapihalle, jossa lapset pitävät jöötä, leikkivät leipä vai leikkaus -leikkiään ja huutavat välillä rajat kiinni. Toisissa kohtauksissa ollaan jossain pimeämmässä paikassa, yksin tai yhdessä, mutta ehdottomasti jonkin ulkopuolella.

Esitys alkaa hissin saapuessa aulaan ja kahden kovaäänisen lapsen, siis puolimaskeihin ja kirkasvärisiin vaatteisiin sonnustautuneiden näyttelijöiden, ilmoittaessa että kohta aloitetaan. Kauhealla hässäkällä siirrytään teatterisaliin, liput tarkastetaan ja lopulta päästään istumaan. Alku on kaoottinen, ehkä vähän ahdistavakin kaiken sen mekastuksen myötä. Lapset juttelevat niitä näitä, kysyvät kysymyksiä, luovat omat sääntönsä omalle pihalleen.

Välillä katsotaan liikehdintää ja oloa toisenlaisissa, pelottavissakin maskeissa ja räpytellään kirkkaissa valoissa kuin tutkintahuoneessa olisi. Jos pihaleikeissä on väriä, eloa ja paljon ääntä, kutkuttavat välikohtaukset jotain syvempiä osia aivoista. Tunnelma on itselleni levottomuutta herättävä, tosin heikosti kajastavaa valonlähdettä kantava joukkio eräässä kohtauksessa on myös hyvin kaunis.

Kuva: Stefan Bremer

Mietin kotimatkalla josko maskiteatteri itsessään oli minulle haastavaa katsottavaa, mutta asiaa mietittyäni totesin että haastavuus johtuu pikemminkin pään hitaudesta. Muutokset lapsien meluisista pihaleikeistä unenomaisiin ja sanattomiin hetkiin ja taas takaisin olivat hankalia, kun jäin vielä pohtimaan edellistä kohtausta. Tästä kaksijakoisuudesta kirjoittaa myös Isabella Rothberg Hufvudstadsbladetissa.

Aistien ylikuormitus puskee päälle edelleen, on vaikea kirjoittaa mitään järjellistä. Hienointa esityksessä oli sen visuaalinen näyttävyys ja voimakkuus, kuvat jäävät mieleen pyörimään. Pauliina Lintulan ja Anna Uschanovin valmistavat naamiot olivat myös groteskiudessaan ja pelottavuudessaan tavattoman kiinnostavia.

Vaikka esitys jätti jälkeensä paljon hämmennystä ja tarvetta jonkun kanssa purkamisesta, oli olo miellyttävä. Kävelin läpi Koffin puiston keuhkot täynnä teatterisavua, päässä soi Elviksen Crying in the Chapel ja ajattelin että kyllä tästä vielä maailma saadaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...