lauantai 21. syyskuuta 2013

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera


Marissa Mehrin esikoisteos Veristen varjojen ooppera (WSOY, 2013) kylmäsi, hämmensi ja kiinnosti. Se kuljetti lukijan hiljaiseen Trupovoon ja kylmään Moskovaan, kaupunkiin joka verhoutuu salaperäisyyksiin.

Tunnustettakoon tässä alussa, että tunnen tai vähintäänkin tiedän kirjailijattaren hänen bloginsa kautta. Olemmepa jossain tilaisuudessa tavanneetkin. En kuitenkaan koe tämän vaikuttavan tekstiini kummemmin. Sen verran se tosin vaikutti, että varasin kirjan kirjastosta lukematta siitä yhtäkään arviota saati takakansitekstiä, utelias kun olin.

Minä voisin jäädä. Niin hän sanoi Dmitrille erään esityksen väliajalla. He olivat pukuhuoneessa, Dmitri vaihtamassa roolivaatteita ja siemailemassa Julietten tarjoilemaa teetä. Juliette istui maskeeraajan tuolissa ja piti sylissään ohjaajalle tarkoitettua kukkakimppua. Hän pisti kätensä johonkin terävään. Sormea kirveli.

Vuosi on 1994. Juliette on matkustanut kaukaiselta tuntuvalle Venäjälle ohjaamaan oopperaa. Työ ei ole sitä mitä piti, mutta pettymystä paikkaa Dmitri, Jevgeni Onegin, karismaattinen baritoni. Alkaa salattu suhde, jota Dmitrin narsismia lähentelevä käytös sekoittaa. Juliette räpistelee romanssinsa kyydissä mukana, ei uskalla päästää irti. Kaiken taustalla on ooppera rakkaustarinoineen, kostoineen, verisine vaatteineen ja aarioineen.

Veristen varjojen ooppera toi mieleen muutaman vuoden takaisen Black Swan -elokuvan, vaikka taidelaji onkin toinen. Molemmissa todellisuus tuntuu häilyvän eikä voi olla aivan varma siitä, mitä tapahtuu. Molemmat myös onnistuvat luomaan hienosti kauhun tunnetta, jopa jonkinlaista avuttomuutta siitä ettei tiedä mihin juoni vie. Eikä silti osaa kääntää katsettaan pois.

Lopussa Veristen varjojen ooppera jätti minuun levottomuuden ja pienen epävamuuden, en ole aivan varma mitä tapahtui. Joudun varmasti prosessoimaan tätä vielä. Toisinaan tällaiset loput ärsyttävät, nyt en ole aivan varma, luulen, että olen tähän tyytyväinen. Mietin asiaa vielä.

Erityiskiitokset haluan vielä antaa kannelle. Martti Ruokosen vanhanaikainen ja klassinen, teoksen tunnelmaan hienosti sopiva kansi on vain hieno.

Joka tapauksessa Veristen varjojen ooppera herättää tunteita, saa ajattelemaan lasinsiruja ja palapelejä, aiheuttaa pieniä vilunväristyksiä kun ikkuna on raollaan ja syystuuli puhaltaa.

Lisää linkkejä sekä kritiikkeihin että blogiteksteihin löytyy täältä, kirjailijan blogista.

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera
WSOY, 2013. 285 s.
Kansi: Martti Ruokonen

8 kommenttia:

  1. Minäkin pidin. Kirja on erikoinen, muttei ärsyttävällä tavalla. Juliette on haastava päähenkilö, sillä en pitänyt hänestä ollenkaan – silti ahmin hänen tarinaansa hullunkiilto silmissä eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, Suketus. Juliettessa oli jotain sellaista, että olisi tehnyt mieli vähän ravistella - ja ei sitten kuitenkaan.

      Poista
    2. sama täällä, ärsytti koko Juliette :) mutta hieno hieno kirja tämä on!

      Poista
  2. Voi miten hieno arvio - ja erityisesti kuva! Vau!

    Minullekin tämä toi mieleen Black Swanin. Molemmissa on tosiaan samaa ahdistusta ja harhaisuutta, ja niitä kauhun elementtejä. Mehrin kirja ei kuitenkaan ole millään lailla kopio elokuvasta, vaan ihan oma hieno tarinansa. Kirja todella herättää ajatuksia ja jää mieleen, ja se lasinsirukohtaus - huh, vieläkin iho nousee kananlihalle. Komea esikoinen, kertakaikkiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Sara! Kuva on tosiaan vanha.. mutta sellainen josta silloin pidin paljon. :)

      Ja ihan totta, ei missään nimessä mikään kopio tämä vaan omansa, Kirjassa oli monia voimakkaita kohtauksia, huh.

      Poista
  3. Hieno kuva, Linnea!

    Tämä koko romaani on niin visuaalinen, että minullekin, tavoistani poiketen, tuli sellainen olo, että olisin halunnut kuvittaa juttua jotenkin enemmän kuin normaalilla kirjankansikuvalla, hieno tosin sekin on!

    Keltaiset lehdet, eikö ne jotenkin mainittukin alussa tai lopussa? Olen jo palauttanut kirjan, en pääse tarkistamaan, mieleen on jäänyt vain, että "ja koko elämä oli väriä". Ihanasti sanottu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, Erja, lehdet pyörivät mukana useampaankin otteeseen. "Maailma oli väriä" taisi tulla useampaan kertaan. Visuaalisuus tässä oli hieno, kuvittelin useasti tätä elokuvana.

      Ja kiitos! Kuva on tosi vanha, joskus teininä otettu, mutta tuli mieleen kun mietin kuvituskuvaa. :)

      Poista
  4. Visuaalisuus tosiaan nousi tässä kirjassa, kuten oopperaan kuuluukin. Ja ne värikkäät lehdet. Kansi on tosiaan kiitokset ansainnut myös, kirjailijan lisäksi. Black Swaniin on viittailtu muuallakin, en ole nähnyt, mutta ilmeisesti pitäisi?

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...