tiistai 20. marraskuuta 2012

Maarit Korhonen: Koulun vika?


Maarit Korhosen Koulun vika? -pamfletti (Into, 2012) avaa ovet peruskoulun ala-asteen koululuokkaan, jossa vilskettä ja vilinää riittää. Suuri osa oppilaista on usein niitä tavallisia, jotka pärjäävät suht hyvin eivätkä juuri aiheuta päänvaivaa kenellekään. Harmaita hiuksia aiheuttavat ne ns. hankalat tapaukset: oppimisvaikeuksiset, levottomat, ne joita elämä potkii tai ne joita elämä hellii liiankin kanssa.

Pidän matikan tunnin uudelle kolmosluokalle. Pyydän ottamaan matematiikan kirjat esille.
- EEEIIIII matikkaaaaaaaa! huutaa yksi.
- Onks pakko?
Tuijotan heitä suu auki. Onko tämä vitsi? Naureskellen sanon:
- On aivan pakko.
Puolet ottaa kirjat, toinen puoli heittäytyy rähmälleen pulpetin päälle ja pitää hirveää ulinaa.
- Mä en HALUUUUUU.
Katson esitystä kuin hyvää teatteria ja sanon uudelleen:
- Kuulkaas, nyt on matikan tunti ja nyt otetaan kirjat esille.

Maarit Korhosella on itsellään takana 30 vuoden ura opettajana ja kirjan henkilöt, vaikka kuvitteellisia ovatkin, perustuvat toteen taustamateriaaliin. On rikkaasta perheestä tuleva kovien paineiden alle asetettu Jessica, levottomasta kodista tuleva Kari, Mikko joka osaa matematiikan vaativatkin laskut siinä vaiheessa kun muut harjoittelevat helpoimpia ja monta muuta. Osa oppilaista juoksee puolet viikkotunneista S2-opettajalla, oman kielen opettajalla, eri uskontojen tunneilla ja pienryhmissä. Tutustupa siinä sitten oppilaisiin, saati yritä käydä joskus yhteisiä asioita läpi. Ja entäs ne, jotka osaisivat jo suomea ihan hyvin, ovat syntyneetkin Suomessa ja puhuvat sitä kotona, mutta eivät pääse S2-statuksesta eroon?

Koulun vika? maalaa varsin värikkään kuvan koulun arjesta. Korhonen kuvaa tilanteita napakasti ja varmuudella ja vakavuudella. Ehkä myös väsymyksellä. Opettajan, erityisesti alakoulun opettajan, työpäivä ei lopu silloin kun oppilaat poistuvat. On sähköpostit, Wilma-viestit, tekstarit vanhemmilta, seuraavan päivän tuntien valmistelu. Ja sitten vielä oma elämäkin, ehkä, siinä jossain välissä. Korhonen sanoo loppusanoissaan, että kirjan tarkoitus ei ollut provosoida, mutta jos joku provosoitui niin hyvä niin. En voi itse sanoa varsinaisesti provosoituneeni, mutta ajatuksia tämä herätti, mietintää siitä mitä se koulun arki on ja miten siihen voisi vaikuttaa ja kenen siihen pitäisi puuttua. Kuinka paljon on koulun vikaa ja kuinka paljon niin oppilaan, opettajan kuin vanhemmankin pitäisi katsoa peiliin?

- No ei kai nyt kasi puolesta voi olla vihainen?
Sitten nousee muutamia käsiä:
- Kyl meidänkin isä ja äiti sanoo, et kymppi on tultava.

Muutamassa kohdassa huomaan edustavani eri sukupolven opettajaa kuin Korhonen. Minä en esimerkiksi odota oppilaiden tervehtivän minua käytävällä tai vaikkapa nostavan kirjaa, jos sen tiputan. En sano, että Korhosen ajatusmalli on väärä, se on vain erilainen. Minulle riittää ainakin tässä vaiheessa uraa se, että oppilas käyttäytyy edes suurinpiirtein inhimillisesti minua kohtaan ja muistaa peruskäytöstavat eikä nyt ainakaan näytä keskisormea ohi kulkiessani. Enkä pahastu, jos joku tervehtii. Silloin tervehdin takaisin. Ja joskus saa olla huono päivä, totta kai, ei aina voi mennä ruusuisesti, mutta jos pottumainen käytös tuntuu se myös opettajasta pahalta (meilläkin on katsos tunteet).

Välillä tuntuu ihan jo omassa ammatissa siltä, että melkein kaikki on koulun vikaa, tai opettajan. Jos lapsi ei opi eikä tee mitään sen eteen, ei edes kysy tunnilla, on se opettajan vika. Tämä siis kärjistetysti sanottuna. Onneksi se ei aina ole totuus, vaan on myös niitä oppilaita, jotka malttavat kysyä ja tehdä töitä koulumenestyksensä eteen ja niitä vanhempia, jotka todella haluavat keskustella hyvässä hengessä siitä, mitä yhdessä voitaisiin heidän lapsensa eteen tehdä. Onneksi. On nimittäin suunnattoman upea juttu, kun näkee jonkun oppilaan todella tekevän parhaansa ja lopulta saavuttavan sillä jotain.

Aina haikeimmiksi eroiksi muodostuvat ne, joiden kanssa on eniten ottanut yhteen tai joiden kanssa on jaettu jotain merkityksellistä. Se poika, jota on joutunut ojentamaan sata kertaa, jolle on joutunut koventamaan ääntään ja jonka osalta on luullut jo viimeisenkin keinon loppuneen, on kuudennen keväällä jo "iso" ja huumorintaju on kehittynyt vitsikkääksi itseironiaksi ja mahtavaksi tilannekomediaksi.

Koulun vika? on mainio pamfletti, vaikkei olekaan sitä nautinnollisinta lukemista. Kärjistetty, kyllä, jossain määrin varmasti, mutta ei sitä keskustelua saada kovin helpolla herätettyä. Oikeudenmukaista ja tasa-arvoista koulutusjärjestelmää odotellessa, tällä puoli vuotta opettajan työtä tehneen hämmentyneellä äänellä lausuttuna. Ja kaikesta tästä pohdinnasta huolimatta väitän silti pitäväni työstäni.

Loppuun vielä sanon: todella arvostan jokaista luokanopettajaa. Minä en siihen työhön pystyisi, pysyn ihan tyytyväisenä täällä yläkoulun ja lukion puolella, ja nostan teille kaikille hattua. Hyvä te. Ja kiitos erityisesti teille kaikille oppilaille ja vanhemmille, jotka kohtelette opettajaa ymmärryksellä: mekin olemme ihmisiä ja itse ainakin pyrin työssäni omaan parhaaseeni.

Kiitos kirjan lainasta Suketukselle, joka on kirjoittanut opuksesta omassa blogissaan myös tällaisen juuri valmistuneen näkökulmasta.

Maarit Korhonen: Koulun vika?
Into, 2012. 128 s.
Kannen kuva: Karstein Volle

6 kommenttia:

  1. Luin tämän myös vähän aikaa sitten, ja musta kirjan kuva koulusta on aika valaiseva. Olen ollut itse jonkun verran yläkoulun puolella töissä, jossa tuntui olevan varsin fiksua porukkaa sekä oppilaissa että vanhemmissa. Opettajissakin tietty. Siellä huomasi sen, että jos vanhemmat eivät ole kiinnostuneet lapsistaan tai eivät halua yhteistyötä opettajan kanssa, niin se ikävä kyllä näkyy lapsissa.

    Itse olen nyt vanhemman roolissa, ja mua jotenkin ärsyttä se rooli, kun näen koko ajan itseni sellaisena ärsyttävänä vanhempana, kun puutun asioihin. No, nyt on tämä s2-asia, joka saa mut kuohuksiin, mutta elän vielä toivossa, että yhteistyö sujuu päiväkodissa, kun nostaa kissan tarpeeksi isosti pöydälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari A., uskon että asiallisella keskustelulla ei saa ärsyttävän vanhemman roolia. Mun mielestä on lähinnä positiivista, jos lapsen oikeuksista jaksetaan vääntää kättä silloin kun siihen on oikeasti aihetta (koska sen verran kuin teidän s2-tilanteesta tiedän niin vääntämisesi vaikuttaa ihan perustellulta). Se on kyllä ihan totta, että vanhempien asenne näkyy joskus myös oppilaissa mikä on harmillista. Itse ainakin tekisin pääsääntöisesti mielelläni yhteistyötä kaikkien kanssa mutta yhteistyössä pitäisi sitten keskustella eikä käskyttää. Tsemppiä s2-asiaan!

      Poista
  2. Katsoin Korhosen haastattelun Seitsemännessä taivaassa, ja luin viime Opettajalehden.

    Olen sitä mieltä, että opiskelijoista (oppilaista) ja vanhemmista suurin osa on fiksuja.

    Opettajia lienee kymmeniätuhansia, suurin Akavan ryhmä, opiskelijoita on vielä paljon enemmän, eli yksittäistapauksista ei voi vetää johtopäätöksiä.

    Salassapidon kannalta opiskelijoiden ja koulun toimintojen käsittely julkisuudessa pitää olla yleisellä tasolla, siitä seuraa, että ulkopuolisen on vaikea seurata keskustelua.

    Opettaja on virkamies, ja koulu on julkista toimintaa, josta osa on julkista vallankäyttöä. Tästä seuraa, että moni asia on naulattu jo perustuslakiin, vaikka sitä kaikki eivät mielläkään, mutta niin se on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Deekoo.

      Ihan totta, suurin osa oppilaista ja opiskelijoista sekä niistä vanhemmista on fiksuja. Tässäkin keskustelussa käy usein niin, että ne harvat jotka sitä päänvaivaa (positiivisesti tai negatiivisesti) aiheuttavat, pääsevät keskiöön ja vievät huomiota.

      Yleisen tason keskustelu on hankalaa, koska aina tosiaan joudutaan puhumaan kierrellen. Itsekin yritin tätä tekstiä kirjoittaa kieli keskellä suuta, etten vahingossa sanoisi jotain joka voitaisiin ymmärtää väärin tai etten viittaisi suoraan mihinkään omassa työssäni tapahtuneeseen.

      Opettaja on virkamies, kyllä, ja opettaja on myös ihminen. Kaikki tekevät joskus virheitä ja mielestäni on hyvä, että asioita kysytään ja nostetaan keskusteluun. Opettajilla on omat oikeutensa ja velvollisuutensa, osa löytyy eri laeista ja osa on sitten terveen järven sanelemaa. Avoimuutta kyllä kuulutan kouluissa siihen, että arviointiperusteet ovat selkeät ja että ne pyydettäessä esitetään. Itse ainakin vielä pidän työstäni todella paljon ja toivon, että osaisin olla oikeudenmukainen opettaja niin oppilaille kuin vanhemmillekin.

      Poista
  3. Minun tekisi mieli lukea tämä kirja, mutta katsotaan.

    Lapset ovat aika arka aihe puhua, sillä tuntuu, että aina joku loukkaantuu. Sanoisin kuitenkin, että kyllä nykyajan lapset ovat eri puusta kuin vaikka mitä itse. Kun minä olin vielä ala-asteella, niin tunneilla oli hiljaista ja opettaja selvä auktoriteetti. Nyt kun itse on jo vanhempi ja kuuntelee joidenkin opettajien juttuja, niin huh. Opettajille haistatellaan päin naamaa ja opettajia kyseenalaistaa niin aikuiset kuin lapsetkin. Mitä ihmettä? Ei minun lapsuudessani. (Ja MINÄ siis itsekin kyseenalaistan auktoriteettejä tietyssä mielessä, mutta jossain menee kyllä se raja.)

    Tosin valitettavaa on, että tiettyjen osalla tämä näkyy jo päiväkodissa. Kun minut opetettiin kohteliaaksi, kiltiksi ja kunnioittamaan vanhempia, niin nykyään päiväkodissa jo näytettään aikuiselle kieltä tai nimitellään. Itsekin olen siitä osani saanut ja joskus ajattelin sen johtuvan siitä, että olen niin nuori tai taitamaton, kunnes tajusin, että ihan yhtä lailla ne 20 vuotta työtä tehneet joutuivat siihen. Mutta missä vika? Omalla kohdallani katson toki peiliin, koska en ole mikään ammattilainen, mutta siinä kohtaa kun taitava monta vuotta työtä tehnyt saa saman kohtelun, niin ei vika enää voi olla henkilökunnassa. Siinä kohtaa katsoisin vanhempia.

    No, itse en enää haaveile luokanopettajuudesta. Hyvä niin. Se on tärkeä työ ja nostan jokaiselle opettajalle hattua, mutta minusta siihen ei ole. Ehkä olisin voinut olla opettaja 20 vuotta sitten, mutta en tässä päivässä. Ja se on surullista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katri, ainakin on nopeasti luettu jos haluat tämän lukea, kirja kun on kivan tiivis.

      Ja ihan totta, kun puhutaan oppilaista, opiskelijoista, lapsista niin aina on joku joka on eri mieltä ja se on periaatteessa ihan ok. Eihän sitä muuten synny keskusteluakaan.

      Minäkin välillä mietin, että mikä tässä maailmassa on muuttunut noin 20 vuodessa. Paljonkin, mutta miksi niin että ihan kasvatuksellisestikin? Ei siinä mitään, muutosta saa olla. Kuulin, että Suosikin Eki oli eräässä vanhempainillassa puhuessaan sanonut, että olkaa lapsille vanhempia, älkää kavereita. Se on ehkä se juttu joidenkin kohdalla. Mutta mikäpä minä olen sanomaan kenenkään kasvatusmenetelmistä mitään kun ei omia lapsia ole, ehkä tyydyn vain huutelemaan täältä sivusta.

      Kiitos pitkästä kommentista!

      Poista

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...