Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Kirjabloggaajien keskuudessa virisi haaste lukea sellainen klassikko, johon ei häpeäkseen ole vielä tarttunut. Itse päätin vihdoin lukea Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian, Tuntematon kun oli jo setvitty. 1046 sivun jälkeen jykevän pokkaripainoksen kannet ovat kiinni ja pää on tyhjä.

Pohjantähden alla luotaa Koskeloiden elämää Pentinkulmassa. Alussa on tosiaan se suo, kuokka ja Jussi ja vähitellen suon keskelle nousee torppa peltoineen. Perheeseen syntyy lapsia, suku jatkuu ja toiveissa on saada lopulta maat itselle viljeltäviksi. Samaan aikaan historia kulkee tuttua tietään kohti Suomen itsenäisyyttä, sotia, politiikan kuohuntaa ja yhteiskunnan muutosta moottoriajoneuvoineen ja eduskuntineen. Koskelan väki on tapahtumissa mukana, mutta keskiössä on kuitenkin koko ajan hieman syrjässä oleva tila peltoineen.

Jos tämän tekstin kirjoittamiseen olisi ollut enemmän aikaa, olisin saattanut saada sanottua jotain järkevääkin. Heti lukemisen jälkeen mitään ei kuitenkaan tunnu syntyvän, lukukokemus on sen verran massiivinen. Vietin Koskeloiden parissa useamman kuukauden ja viimeiset kaksi viikkoa hyvinkin intensiivisesti perheen kanssa myötäeläen. Henkilökaarti on laaja, mutta keskeisiin hahmoihin kiintyy ja saattaapa muutamaa tulla vähän ikäväkin.

Hieno trilogiahan tämä on, ei sitä voi kieltää millään. Vireänä tätä toki luki helpommin, väsyneenä pieni teksti vilisi silmissä ja pitkien puheiden aikana keskittyminen herpaantui, mutta kesken ei tehnyt mieli jättää kertaakaan. Jotain komeaa ja samalla vaatimatonta tässä on. Kannatti lukea, en minä muuta osaa nyt sanoa.

Klassikkohaasteen koonti löytyy Reader, why did I marry him? -blogista.

HelMet-haasteesta kuittaan tällä kirjan, jota ystäväsi on suositellut sinulle sillä tämän lukemiseen on kehottanut sekä useampi ystävä että kirjabloggajakollega.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
WSOY. Osat julkaistu 1959, 1960 ja 1962. Luettu yhteispainos vuodelta 1997. 1046 s.
Kansi: Petri Holm ja Heikki Kalliomaa

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Osa Sanna Koiviston Huomaa minut -teoksesta Iin ympäristötaidepuistossa.

Elina Hirvosen Kun aika loppuu (WSOY, 2015) on varmaan yksi kevään kehutuimpia kirjoja. Olen jo kahteen kertaan kuullut Hirvosen puhuvan romaanistaan ja moneen kertaan ajatellut lukemista, tarttuminen tuntuu vaikealta kun odotukset ovat korkealla. Odotukset palkittiin, monin kerroin, ja kirja onnistui vielä yllättämäänkin vaikka luulin tietäväni mistä se kertoo.

"Moni on jo päättänyt, että toivoa ei enää ole", sanon.
"Mutta toivon ylläpitäminen silloin, kun ongelmat näyttävät mahdottomilta, on tärkeintä mitä meillä on."

Noin kaksikymmentä vuotta tulevaisuudessa nuori mies seisoo Lasipalatsin katolla ja alkaa ampua ihmisiä. Tästä lähtökohdasta aloitetaan pureutuminen Anttilan perheen elämään ja ihmiskunnan yhteen mahdolliseen tulevaisuuteen. Laura, perheen äiti, luennoi yliopistolla ilmastonmuutoksesta ja kannustaa opiskelijoita tekemään parempaa tulevaisuutta. Aava, tytär, on lääkärinä Somaliassa ja yrittää auttaa, vaikka voimattomuuden tunne iskee usein työntekijöille tarkoitetun aidatun alueen suojissa. Ja sitten on Aslak, nuori mies joka varastaa aseen ja kaipaa jotain enemmän.

Raflaavasta alusta huolimatta Hirvonen osaa yllättää. Odotin jonkinlaista sisäisen tutkiskelun ahdistusta ja jotain samanlaista sisältä jäytävää tunnetta, kuin Lionel Shriverin Poikani Kevinin kanssa. Sen sijaan sain moneen suuntaan kurkottavan, mutta moniäänisyydestään huolimatta yhtenäisen tarinan huolesta maapallon tilaa kohtaan ja siitä, miten eri tavoin ihmiset reagoivat toivottomuuteen ja ehkä jopa yksinäisyyteen.

Pitkästä aikaa huomaan kirjan lopussa silmien kostuvan. Ei varsinaisesti ehkä surusta, mutta liikutuksesta. Siitä, että joku on näin tarkkanäköisesti osannut kuvata maailmaa ja sitä mitä siitä voisi tulla, tulevaisuutta jossa Pohjoisnavalle voidaan purjehtia ja mitä se tarkoittaa. Tai oikeastaan se maailmankuva on vähän surullinen, se missä on paljon yksinäisiä ihmisiä ylikansoitetulla pallolla, joka kaiken lisäksi voi huonosti.

Minä toivon, että kenenkään ei tarvitsisi kiivetä Lasipalatsin katolle. Ja että Pohjoisnavalle ei voida purjehtia 20 vuoden päästä.

HelMet-haasteesta ruksaan kohdan tulevaisuuteen sijoittuva kirja.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY, 2015. 215 s.
kansi: Ville Tietäväinen

Lavalta: Aarresaari (Turun kesäteatteri)

Pitkä-John Silver ja Jim Hawkins. Kuva: Mikko Vihervaara

Sosiaalinen media rummutti Turun kesäteatterin Aarresaaren puolesta niin vakuuttavasti, että ostimme miehen kanssa liput sen kummempia miettimättä ja lähdimme päiväretkelle aurinkoiseen Turkuun. Epävakaa sää muuttui päivän edetessä lempeäksi auringonpaisteeksi ja sehän sopi, sillä vaikka Vartiovuoren katsomo on katettu, ovat näyttelijät lavalla enemmän tai vähemmän sään armoilla.

Juha-Pekka Mikkola on dramatisoinut Robert Louis Stevensonin teoksesta lavalle koko perheelle sopivan musiikillisen seikkailunäytelmän. Äitinsä kanssa majataloa pyörittävä nuori Jim Hawkins (Hannes Mikkelson) saa käsiinsä merirosvo Billy Bonesin matka-arkusta vanhan kartan, joka johdattaa kuulun kapteeni Flintin satumaisen aarteen luokse. Matka tulee olemaan täynnä vaaroja, mutta yhdessä luotettavan tohtori Liveseyn (Thomas Dellinger) ja pompöösin patruuna Trelawneyn (Samu Loijas) kanssa kootaan kokoon kapteeni Smolletin (Sami Saikkonen) johtama miehistö ja lähdetään kohti seikkailua. Laivakokki Pitkä-John Silverillä (Jukka Leisti) ei vain taida olla aivan kunniallisia ajatuksia ja koko miehistö vaikuttaa inasen epäilyttävältä, joten pitkä merimatka ei taida olla ainoa haaste aarteen yhyttämisessä.

Ensimmäisen puoliajan alussa olen vielä vähän epävarma. Osa vitseistä tuntuu alleviivatuilta ja turhan kesäteatterimaisilta. Kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun lavalle saavutaan montypython-vaikutteisella hevosella, annan periksi ja heittäydyn mukaan aarteenetsintään. Hauskaa on katsomossa muillakin. Pääosin huumorin slap stick -henkinen osuus tuntuu iskevän alakouluikäiseen kansaan ja erinäiset viittaukset elokuviin ja musiikkiin naurattavat aikuiskatsojia. Huumoria ei myöskään tehdä juonenkuljetuksen kustannuksella, vaan vitsit murjaistaan kaiken muun ohella.

Kohti Aarresaarta! Kuva: Mikko Vihervaara

Toisen puoliajan aikana seikkailullisuus korostuu, kun Hispaniola-laiva on saavuttanut Aarresaaren. Jännitys tiivistyy, tussarit paukkuvat ja lavalla nähdään taitavaa akrobatiaa erityisesti Hannes Mikkelsonin ja Iiro Heikkilän, joka on suunnitellut taistelukoreografiat, toimesta. Taitava akrobatia saa aina minut puolelleen, joten mastoissa vilistäminen ja vetreä kalpojen kalistelu oli erityisesti mieleeni.

Näytelmän onnistumiseksi tarvitaan tietysti myös hyvät näyttelijät ja tässä Turun kesäteatteri on mielestäni erityisen onnistunut. Mikkelson on kirkkaiden silmiensä ja valloittavan karismansa vuoksi loistava Hawkins ja omaksi ilokseni Sami Saikkonen vakuutti vakavailmeisenä kapteeni Smolletina. Samu Loijas on kerrassaan hurmaava patruuna ja on tietysti mainittava myös Jukka Leistin oivallinen Pitkä-John Silver, joka punoo juoniaan ranskaksi ja valmistaa mainioita munkkeja. Silverin merirosvokööri on myös hauska ja osaava, tästä kiitos Veera Degerholm, Jarkko Kallionpää, Antton Kainulainen, Viljami Hotanen ja jo aiemmin mainittu Heikkilä. Musiikki oli puolestaan tuotu lavalle osittain livemuusikoiden avulla, viulua soittava Petra Wahlsten on taitava ja näyttävä merirosvoprinsessa ja Valtteri Lipasti hurmaa haitarinsa kanssa.

Merirosvot ja viulisti Petra Wahlsten. Kuva: Mikko Vihervaara

Turun kesäteatteri vakuutti vauhdikkaalla meiningillään ja iloisella otteellaan ja on hyvinkin todennäköistä, että suuntaamme katsomoon myös ensi kesänä. Esitys pyörii Vartiovuorella vielä muutaman viikon, joten laittakaahan merirosvohuivit otsalle ja painelkaa Turkuun!

Esityksen laadusta kertoo myös se, että katsomossa oli sattumalta samaan aikaan sekä Pilkkuun asti -blogin Isa ja Ja kaikkea muuta -blogin Minna. Lukuisat kiitokset myös Some Superfluous Opinions -blogin Siirille ja One Night in Theatre -blogin Lauralle, joiden ansiosta esitykseen lähdimme. Käykäähän kurkkaamassa myös näiden bloggaajien tunnelmat esityksestä!

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta

Kesällä ehtii ja uskaltaa hamstrata hyllystä bestseller-lainoja. Tällä kertaa kynsiin joutui Jari Järvelän Tyttö ja rotta (Tammi, 2015), jossa seurataan jälleen Metron edesottamuksia graffititaiteilijoiden maailmassa.

Metro on vaihtanut maisemaa Kotkasta Berliiniin. Joukko graffititaiteilijoita, Jäärotat, punkkaa purku-uhan alla olevan kerrostalon vintillä ja iskee aika ajoin Kielletyn johdolla erilaisiin kohteisiin kaupungissa. Vintin seinää koristaa upea Banksyn maalaama muraali, jonka arvo on huikean suuri. Tapahtumat lähtevät rytinällä käyntiin, kun yksi Jäärottien iskuista päättyy täpärästi ja Metro loukkaantuu. Palatessaan takaisin majapaikkaan huomaa Metro kaiken muuttuneen pahempaan suuntaan. Lopulta joudutaan palaamaan takaisin Kotkaan välienselvittelyä varten. Romaanin synkkä tunnelma asetetaan jo sen ensimmäisessä kappaleessa:

S-Bahnin kolisevassa vaunussa matkasi kanssani neljä parasta ystävääni. Ainoaa ystävääni. Kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä meistä olisi kaksi kuollut ja kolmas makaisi asfaltilla jalka paskana. Se kolmas olisin minä.

Jos on edes mahdollista oli Tyttö ja rotta jopa vastenmielisempi kuin edeltäjänsä. Kehoja murjotaan tarinan edetessä kuin nyrkkeilysäkkejä, välillä jopa hampain ja teräasein. Väkivalta puskee läpi jatkuvasti ja lukemista ei voi kokea miellyttäväksi. Silti Metron tarina on luettava loppuun. Edellisen teoksen koston kierre on myös tuntunut vaihtuvan johonkin synkempään ja raskaampaan, paikoin mielettömään väkivaltaan ja ahneuteen.

Jotain kiehtovaa tässä kuitenkin on. Aina välillä teoksen suvantokohdissa paistaa läpi käsittämätöntä hyvyyttä ja se on se, mikä saa jatkamaan. Että jossain vaiheessa sitä olisi enemmän. Järvelä vakuuttaa minua kirjailijana edelleen, seuraavaksi aion tutustua miehen vanhempaan tuotantoon.

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta
Tammi, 2015. 249 s.
Kansi: Jussi Kaakinen

Lavalta: Valheet ja viettelijät (Ryhmäteatteri)

Kuva: Ilkka Saastamoinen

Kesäperinteen mukaisesti suuntasimme heinäkuun puolivälissä Suomenlinnaan katsastamaan Ryhmäteatterin uusinta tuotantoa. Tänä kesänä lavalla nähdään edellisvuosista poiketen aikuisille suunnattu klassikko, Pierre Cloderlos de Loclos's kirjeromaanista dramatisoitu Valheet ja viettelijät - Erään rakkauden muotokuva. Ennakkopöhinä näytelmästä oli omassa kuplassani jokseenkin vaisua, joten painelimme Suomenlinnaan kevein odotuksin. Ja ehkä hyvä niin, sillä näytelmä pääsi yllättämään erittäin positiivisesti.

1700-luvun Ranskassa aatelisto elää rappiollista elämää romahtamaisillaan olevan valta-asetelman huipulla. Huvituksenaan aateliset juonittelevat ja viettelevät toisiaan käyttäen mitä monimutkaisimpia kuvioita. Kaiken keskiössä ovat markiisitar de Merteuil ja kreivi de Valmont. He käyvät omaa valtataisteluaan lyöden vetoa ja kilpaillen toisiaan vastaan, kun eivät oikein muuten tunnu osaavan olla toistensa seurassa.

Minna Suuronen on upea tuimasilmäisenä markiisittarena eikä vastaparina näyttelevä Antti Virmavirta kreivin roolissa jää paljoa jälkeen. Parivaljakko punoo sellaista juonittelujen ja petosten verkkoa, että heikompaa hirvittää ja vaarana on jatkuvasti kompastua myös omiin lankoihinsa. Itselleni alkuperäisteksti ei ollut tuttu minkäänlaisena versiona, nimeltä vain, joten katsomossa sai myös jännittää suunnitelmien kudelman pyörteissä.

Merteuilin ja Valmontin juonittelujen välikappaleksi joutuvat hyveellinen madame de Tourvel (Saija Lentonen), aristokratiassaan raskas madame Rosamonde (Eeva-Maija Haukinen), käärmeenkielinen madame de Volange (Tarja Heinula) ja hänen kömpelö mutta suloinen tyttärensä Cécile (Sonja Salminen) sekä kirkasotsainen ritari Danceny (Paavo Kinnunen). Juonittelussa auttavat ansiokkaasti välillä sen jalkoihin jääden palvelijat Sofie (Laura Sorvari) ja Azolan (Juha Pulli). Lavalla nähdään myös neljä tanssijaa, taitavat Karoliina Kauhanen, Laura Sorvari, Johannes Hiltunen ja Justus Pienmunne, jotka tuovat apokalyptista otetta näytelmän teemoihin puuteriperuukeissaan ja korseteissaan.

Kuva: Ilkka Saastamoinen

Vajaa kolmituntinen pukudraama ei tylsistytä ja kelikin helli sen verran että kiviseinäisessä Hyvän Omantunnon linnakkeessa ei tarvinnut palella. Näytelmän ote pitää tiukasti otteessaan ja hyvä niin, sillä ranskankieliset nimet vilisevät puheessa paikoin sellaista vauhtia että heikompaa hirvittää.

Valheet ja viettelijät onnistui mielestäni parhaiten oivallisessa roolituksessa ja komeassa puvustuksen visuaalisuudessa. Etenkin naisten puvut ovat hengästyttävän upeita, samoin hiuslaitteet. Suurosen komean kampauksen kannattelu on taitolaji jo itsessään ja on huikeaa katsoa, miten kuninkaallisesti siitä selvitään. Ainoan miinuksen annan kreivi de Valmontin housuista, sillä vaikka jotenkin renttumainen olemus hahmolle sopiikin olivat valkoiset lököfarkut mielestäni pienoinen rimanalitus. Housujen sijaan oli kuitenkin mahdollista katsella villejä silkkipaitoja ja mielikuvituksellisia takkeja.

Lopullisuudessaan Valheet ja viettelijät ei ole mikään hyvän tuulen kesäteatterinäytelmä, mutta tyylipuhdasta puheteatteria se sen sijaan on. Lavalle tuodut raikkaat tanssilliset elementit ja Apocalyptican musiikki nostavat toteutuksen pompöösistä pönötyksestä toiselle tasolle. Kolea tunnelma, intensiiviset katseet ja rappiota enteilevän loistokkaat puvut jäävät vahvasti mieleen tästä esityksestä.