Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Puuseppä

Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puuseppä (Books North, 2014) on ensimmäinen osa Puiden tarinoita -sarjassa. Ehdin lukea blogeista jo paljon kehuja ennen kuin tartuin itse kirjaan, joten odotukset olivat korkealla. Odotuksesta huolimatta kirjan aloittamisessa meni hetki, sillä arvelin sadun vaativan rauhallisen lukuhetken.

- Ei saa rikkoa sellaista mitä ei itse osaa rakentaa.

Keisarillinen puuseppä on kehuttu koko maassa. Hänen työtään arvostetaan laajalti ja puu muotoutuu hänen käsissään vaivattoman oloisesti. Puusepän pojan toteama lause saa kuitenkin puusepän mietteisiin ja työ alkaa takuta. Piristääkseen alaistaan keisari pyytää puuseppää rakentamaan ihan mitä tahansa hän haluaa. Puuseppä tarttuu tarmokkaasti työhön, moninaisin seurauksin.

Küttnerin kirjoittama satu tuntuu perinteiseltä. Se sijoittuu jonnekin kauas, toiseen aikaan. On keisareita, valtakuntia. Puuseppä ei kosiskele lukijaa kirkkailla väreillä ja piinaavan jännittävillä tapahtumilla, vaan se etenee verkkaisesti omaan satumaiseen tahtiinsa. Tunnelmaltaan se on haikea, vähän surullinenkin. Ja toisaalta myös kaunis.

Puiden tarinoita on tarinansa lisäksi kaunis myös kirjana. Pitkänomainen muoto muistuttaa vanhoista satukirjoista, kuten Hanhiemon satuaarteet, ja Ville Tietäväisen kuvistus on miellyttävää katseltavaa. Tummasävyiset kuvat tuovat kirjaan vanhanaikaista ja ehkä paikoin hämärääkin tunnelmaa. Puu herää kirjan sivuilla eloon Tietäväisen käsissä.

Vaikka kyseessä on satukirja, sopii tarina mielestäni erittäin hyvin myös aikuiselle lukijalle. Tarinan syvemmät ulottuvuudet saattavat jopa vaikuttaa enemmän aikuiseen kuin lapseen, mutta voin olla aivan väärässäkin. Ajatuksia tämä joka tapauksessa herättää. Soisin Puiden tarinoille monen monta jatko-osaa.

Mutta puilla on muutama lyhyempikin tarina kerrottavaan, sellainen joka talvella mataa kylmänä mahlana eteenpäin puiden juuria pitkin ja kesän mittaan kiihdyttää reippaaseen vauhtiin niiden tihenevässä lehvästössä. Nämä kertomukset ovat niitä, jotka mekin voimme käsittää, mikäli meiltä löytyy kärsivällisyyttä. Ne nimittäin kertovat meistä ihmisistä, sinusta ja minusta.

Sara kuvaa kirjaa kauniisti ja esittelee myös sen kuvitusta ja Katja pääsi lukemisen jälkeen keskustelemaan teemoista kahdeksanvuotiaansa kanssa.

Kiitokset kustantamolle arvostelukappaleesta.

Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Puuseppä
Books North, 2014. 30 s.
Kansi ja kuvitus: Ville Tietäväinen

Lavalta: Vadelmavenepakolainen (KOM-teatteri)

Mikko Virtanen kaipaa Ruotsiin. Kuva: Laura Malmivaara

Ehdin jo hetkeksi pettyä, kun huomasin että KOM-teatterin kevään esitys oli aikataulusyistä peruttu. Onneksi ei ihan ilman kyseisen puljun teatteria tarvinnut kuitenkaan jäädä, sillä samaan syssyyn ohjelmistoon palautettiin vuonna 2011 ensi-iltansa saanut Vadelmavenepakolainen. Liput hommattiin hetimiten ja ainakin toistaiseksi viimeiseen näytökseen painuimme helatorstaina kirja tuoreena mielessä.

Mikko Virtanen (Juho Milonoff) on tyytymätön elämäänsä. Kouvolalainen mies haluaisi nimittäin olla ruotsalainen. Kansallisuushakemukset kuitenkin torpataan kerta toisensa jälkeen ja tilanne alkaa olla toivoton. Onneksi kohtalo puuttuu peliin ja yllättävä kohtaaminen Tukholmassa antaa Mikolle mahdollisuuden tulla aivan oikeaksi, täysivaltaiseksi kansankodin demokraattiseksi jäseneksi. Tästä alkaa mutkikas tie kohti ruotsalaisuutta.

KOMin esitys on varsin uskollinen kirjalle, mutta se mikä minua häiritsi kirjassa on nyt kadonnut. Teksti on käytännössä samaa kuin Nousiaisen teoksessa, toki valikoiden otettuna. Milonoff on mainio Virtasena, fanaattinen muttei ahdistava. Humoristinen, kyllä, mutta ehkä myös hiukan surullinen ja yksinäinen hahmo.

Milonoffin kanssa lavalla nähdään Niko Saarela ja Eeva Soivio, jotka esittävät kaksin kaikki muut roolit. Kulissien takana käydään vaihtamassa vaatteet moneen otteeseen. On hienoa katsoa, miten muuntautumiskykyisiä kaksi näyttelijää voivat olla: roolit vaihtuvat nykytanssijoista idyllisiin ruotsalaispariskuntiin, taksikuskeihin ja alkoholisoituneisiin opettajiin. Mieleen jäivät hyvin myös muun muassa ruotsalaisen yrityksen kokoustajat ja Saarelan oiva Bo Kasper.

Perhematka Ruotsiin (Saarela, Milonoff ja Soivio). Kuva: Laura Malmivaara

Vaikka päähenkilö ihannoikin Ruotsia ja ruotsalaisuutta, annetaan molemmista samalla myös varsin humoristinen kuva. Idylliseksi kansa näyttäytyy lähinnä Virtasen ruusunpunaisten lasien läpi, kun taas katsoja osaa jo aavistaa ehkä jotain siitä mitä tulee tapahtuvan. Toisaalta hymistellään siellä myös suomalaisille stereotypisoiden, joten siinä mielessä esitys on myös mukavan tasapuolinen.

KOM-teatterin versio eroaa kirjasta lähinnä loppunsa suhteen, tosin siinäkin on vain pienehkö ero. Itse en osaa nyt sitten kuitenkaan sanoa että kumpi mahtoi olla parempi. Saattaa jopa olla niin, että pidin kirjan lopusta inasen enemmän mutta esitys vie silti enemmän tykkäyspisteitä kotiin.

Viimeisen esityksen kunniaksi katsomossa istui myös kirjailija itse, jolle myös annettiin kumarruksien yhteydessä raikuvat ja ansaitut aplodit. Vaikka kirjasta tosiaan hieman nihkeilin, oli näyttämöversio oikein mainio ja viihdyttävä kokonaisuus. Viimeisestä esityksestä johtui ehkä myös ensimmäisen puoliajan lopulla nähty todistuksenjaon jälkeinen putoilu, mutta se oli kyllä jo itsessäänkin niin hauskaa katsottavaa että esitys ei siitä kärsinyt.

Kiitos siis KOM-teatterille oivasta Vadelmavenepakolaisesta! Kyl vaan Suomessa osataan, ja varmaan osataan siellä Ruotsissakin.

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Ei ollut vadelmaveneitä kuvausrekvisiitaksi, oli vaan Gott&Blandatia. Pölyn mielestä idea on typerä.

Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen (Otava, 2007) on keikkunut lukulistalla jo jonkin aikaa. Priorisointi nousi huomattavasti, kun menin hankkimaan liput KOM-teatterin samaiseen esitykseen ja varovasti suositeltiin, että kirja voisi olla ihan hyvä lukea siihen pohjille. Ei kun hommiin siis.

Olen tarkkaillut ruotsalaisia eri etäisyyksiltä koko ikäni. Etäisyys on vaihdellut, intensiteetti ei. Ruotsi on minulle rakkaus, ruotsalaisuus haave. Ruotsin kansalaiset, tavallisimmatkin ja varsinkin he, ovat esikuviani. Minulla on vakaa tieto siitä, minne oikeasti kuulun. Se paikka on Suomesta länteen.

Mikko Virtanen kokee olevansa kansallisuustransu, suomalainen ruotsalaisen ruumiissa. Kun kotialttari, kalaasit ja joulut Thaimaassa ruotsalaisperheiden seurassa eivät riitä, muuttaa Mikko kokonaisuudessaan Ruotsiin. Erinäisten sattumien kautta Mikko alkaa muuttaa identiteettiään göteborgilaiseksi Mikael Anderssoniksi, mutta ruotsalaisuuteen asettuminen ei olekaan niin helppo nakki kuin miltä se aiemmin tuntui. Mikko joutuu tekemään vaikeita ratkaisuja saavuttaakseen unelmansa elämästä sosiaalidemokraattisessa ja kaikin puolin täydellisessä Ruotsissa.

Olen lukenut Nousiaiselta aiemmin Maaninkavaaran ja Metsäjätin, molemmista pidin. Nousiaisen kirjoitustyyli on pääosin naseva ja mukavasti luettava, paikoin hauska. Vadelmavenepakolaisessa tyyli oli tallella, mutta jokin mätti. Jotenkin Virtasen fanaattinen pyrkimys ruotsalaisuuteen ja ruotsalaisuuden ihannointi oli turhan vaivaannuttavaa, ehkä siksi että siihen vedettiin mukaan kaikki mahdollinen tsunameista lähtien.

Vadelmavenepakolainen vaikuttaa myös olevan sellainen opus, joka jakaa railakkaasti mielipiteitä. Esimerkiksi GoodReadsissa tähtiä on kertynyt välillä 1-5 melko tasaisesti. Ei tämä huono kirja ollut, mutta jotenkin sen pakkomielteisyys oli niin surullista ja toisaalta kovin yksinäistä jotta sen sisään olisin kunnolla päässyt. Ruotsalaisuuden ja suomalaisuuden syvimpään olemukseen pureutuessaan Nousiainen oli minulle tässä parhaimmillaan.

Muutamassa kohdassa myönnän kyllä hymisseeni, osaa se Nousiainen tehdä myös erittäin tarkkanäköisiä ja osuvia huomioita. Jos samaa asiaa kuitenkin toistetaan liian monta kertaa, alkaa se pänniä. Absurdi huumori myös yleensä toimii minulle, mutta Virtasen tapauksessa homma meni ehkä minulle hieman yli. Lopun tapahtumat näin kuitenkin, kaikesta huolimatta, jokseenkin lohdullisina ja tasapainottavina.

Illalla nähdään, miten tämä vakuuttaa lavaversiona.

Elinalle kirja oli hauska alusta loppuun, Salla koki sen toimivan omassa lajissaan mainiosti.

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Otava, 2007. 269 s.
Kansi: Rasmus Snabb / Muotohiomo

Lavalta: The Curious Incident of the Dog in the Night-Time (NT Live)

Luke Treadaway. Kuva: Manuel Harlan

Ensimmäisestä NT live -kokemuksesta innostuneina haalimme liput myös toiseen esitykseen. Kevään näytännöistä Mark Haddonin samannimiseen kirjaan perustuva The Curious Incident of the Dog in the Night-Time vaikutti kiinnostavimmalta, joten sinne sitten. Lähtötiedot olivat esityksen suhteen melko nollissa lukuunottamatta sitä, että juuri tätä versiota oli minulle kehuttu.

Tarina alkaa, kun 15-vuotias Christopher löytää naapurin pihalta kuolleen koiran. Christopher päättää selvittää, kuka tappoi koiran, ja alkaa opettajansa Siobhanin kannustamana kirjoittaa tapauksesta kirjaa. Christopherin isä tuntuu vain olevan jostain syystä tutkimuksia vastaan, ja mitä enemmän Christopher saa selville sitä vastahankaisemmaksi isä muuttuu. Juoni tuntuu hyvin tavalliselta, kunnes lisätään se että tapahtumat nähdään Christopherin kautta. Christopherin, joka on matemaattisesti äärimmäisen lahjakas, mutta jolle ihmisten tunteiden tulkitseminen on vaikeaa ja ympäristön viestit huumaavia.

Eniten kiitosta näyttelijöistä saa ehdottomasti pääosaa, Christopheria, esittänyt Luke Treadaway. Treadaway oli niin uskottava, että ei tuntenut katsovansa näyteltyä roolia. Autistisen pojan mielenmaisema tuntuu tulevan käsinkoskeltavaksi ja arvostan kovasti työtä, jota roolia varten oli selvästi tehty.

Roolitus oli muutenkin kaikin puolin mainio. Näyttelijät muuntuivat luontevasti roolista toiseen ja koreografiat olivat hallittuja ja näyttäviä. Erityisesti toisen puoliajan alussa olevat tapahtumat Lontoon rautatie- ja metroasemilla ihastuttivat.

Koko homma ei toki toimisi ilman nerokasta lava-, valo- ja äänisuunnittelua. Esiintymistilan muodostava kehikko ja sen lattia muuttuvat niin liukuportaiksi kuin erilaisiksi asunnoiksi. Christopherin mielenmaisema herää eloon äänin, kuvin ja numeroin. Oivallista. Täytyy myös kehua elokuvateatteriversion leikkausta: kohtauksista sai hyvän kokonaiskuvan ja huomio tuntui kiinnittyvän oikeisiin asioihin ja vaikka kuvakulma vaihtui en tuntenut olevani elokuvissa vaan nimenomaan teatterissa. Ilmeisesti vaikutelma välittyi myös muihin katsojiin, sillä esityksen loppuessa myös Maximin salissa taputettiin.

Paul Ritter ja Luke Treadaway. Kuva: Manuel Harlan

Jossain määrin odotin ehkä jotain komediallisempaa, kuten mieskin, mutta tämä odotus joutui pian romukoppaan. Ensimmäisestä kuvasta, jossa nähdään kaikesta alkanut kuollut koira, alkaen ensimmäinen puoliaika tuntuu kulkevan koko ajan kohti synkempiä vesiä. Näytelmä kuitenkin tasapainottelee oivallisesti humoristisen ja vakavan välimaastossa kertoen samalla jotain tärkeää. Lyhyesti sanottuna voisin kuvata näytelmää erinomaiseksi nykyteatteriksi, josta jää hyvä mieli.

Mark Haddonin kirja menee myös pikapikaa lukulistalle. Teatterikokemus oli upea, nyt haluan tietää millainen oli alkuperäinen teksti.

Eveliina Lundqvist: Salainen päiväkirja eläintiloilta

Eveliina Lundqvistin Salainen päiväkirja eläintiloilta (Into, 2014) osui kirjastoreissulla näkökenttään ja poimiutui herätelainana mukaan. Takakansitekstin silmäilyn perusteella kirja vaikutti hyvältä jatkolta Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetuille. Ja jonkinlaista jatkoa se sille olikin, subjektiivisemmasta näkökulmasta.

Olen kuullut usealta koe-eläinhoitajalta, että he tekevät työtään siksi, että joku muu heidän tilallaan kohtelisi kuitenkin eläimiä huonommin. Tunsin itseni samanlaisen perustelun vangiksi. Hataraa, mutta ehkä tämän avulla kestäisin nämä kuukaudet. Minulla ei nimittäin ole tapana luovuttaa.

Lundqvistin teos perustuu hänen vuonna 2011-2012 suorittamiensa opiskelujen aikana tekemiin päiväkirjamerkintöihin. Lundqvist opiskeli eläintenhoitajaksi ja päätyi opintojakson aikana työharjoitteluun muun muassa sikalaan ja broileritilalle. Erityisesti häntä kiinnostivat eläinten olot ja kohtelu tuotanto-olosuhteissa. Vajaan vuoden ajalle jakautuvissa päiväkirjamerkinnöissä koetaan ahdistusta, onnistumisen iloa, surua ja turtumista.

Todettakoon näin alkuun, että olen monesta asiasta Lundqvistin kanssa samaa mieltä. Eläinten kohteluun olisi syytä kiinnittää enemmän huomiota, etenkin tuotantopuolella, ja tiettyjä kriteerejä tiukentaa jotta olot saataisiin kuntoon. Hyvällä asialla siis ollaan.

Mistä sen sijaan en niinkään pitänyt oli se, että lukiessani minusta tuntui kuin minua yritettäisiin manipuloida ajattelemaan tietyllä tavalla. Toki kirja saakin vaikuttaa ja herättää ajatuksia, mutta johtopäätökset tekisin mieluusti itse. Nyt koin, että tunteisiini vetoamalla minua yritetään jotenkin käännyttää ja se ei omalla kohdallani toiminut. Lundqvist myös kirjoittaa hyvin arvolatautuneesti eläinten oikeuksien ja kasvissyönnin puolestapuhujan näkövinkkelistä.

Toki Lundqvistin tekstityyli puoltaa voimakkaan subjektiivista näkemystä, koostuuhan kirja päiväkirjamerkinnöistä ja Lundqvist toteaa näkemystensä ja havaintojensa olevan hänen omiaan, hänen tulkitsemiaan. Itse olisin silti tullut toimeen näin lukijan näkökulmasta vähemmällä dramatiikalla ja tapahtumien tulkinnalla, kaipasin tilaa tehdä itse omat johtopäätökseni tilanteista vaikken Lundqvistin näkökulmaa tässä vääräksi väitäkään. Kaikesta tästä huolimatta teksti on kuitenkin sujuvaa luettavaa ja teos oli kahlattu läpi muutaman päivän bussi- ja junamatkojen aikana.

Jos tuotantotilojen oloista yleisesti ottaen pitäisi suositella kirjaa, suosittelisin edelleen mieluummin Lappalaisen versiota. Lappalaisen kirja kuitenkin keskittyy selvästi kuvaamaan tuotantoprosesseja, kun taas Lundqvistin painopiste on selkeämmin nimenomaan eläinten kohtelussa. Lundqvistin kirja ansaitsee kuitenkin paikkansa, jos se saa jonkun ajattelemaan esimerkiksi kuluttajavalintojaan hieman kriittisemmässä valossa.

Teos on luettu myös Kirjavinkeissä.

Eveliina Lundqvist: Salainen päiväkirja eläintiloilta
Into, 2014. s.
Kansi: Ninni Kairisalo