Marja Björk: Poika

Marja Björkin Poika (Like, 2013) nostaa esiin tärkeän aiheen, transsukupuolisuuden. Itse en muista ainakaan kovin monesta kirjasta lukeneeni mitään transsukupuolisuudesta, joten Björkin kirja on positiivinen yllätys ja kun teos vielä perustuu Björkin oman pojan kokemuksiin on teoksella myös uskottavuutta.

"Katso nyt Marion, Viivilläkin on hame. Ottaisit Viivistä mallia."
"Onko Marion tyttö?" Timo rupesi änkyttämään. "Onko Marion tyttö?"
Sitä se toisteli, kunnes pikkusisko tönäisi.
Timo ei tullut enää ikinä kysymään, voinko olla.

Marion eli Makke tietää jo lapsena olevansa poika. Ei siis haluavansa olla kuin poika, vaan hän kokee olevansa väärässä vartalossa. Lapsena homma vielä sujuu kohtalaisen kivuttomasti, mutta murrosiässä ongelmat kasaantuvat. Kammotut rinnat ja menkat saapuvat, ideaalisidettä kuluu ja ahdistus vie mennessään. Onneksi on myös onnea. Kavereita, jotka kohtelevat jätkänä, ihania tyttöystäviä ja loppupeleissä myös perheen tuki. Rehtori, joka muistaa juhlissa sanoa Makke eikä Marion. Tarinan kaari kulkee lapsuudesta kohti aikuisuutta.

Minulle kirjan alku oli todella koskettavaa luettavaa. Kuvaus lapsuudesta, jossa kaikilla perheenjäsenillä on paha olla, oli repivää. Erityisesti Makken ongelmat tulivat iholle: mitä tehdä kun haluaisi kaverien kohtelevan poikana, tai perheen? Miksi kukaan ei tunnu ymmärtävän, että hän on poika eikä vain leiki sellaista? Miksi ei saisi kirjoittaa rakkauskirjeitä tytöille?

Kirjan loppupuolella tunnelma vaihtui minulle hämmentävän nopeasti. Kaikki tuntui sujuvan liian yksinkertaisesti ja jäin miettimään, käykö se oikeastikin noin helposti. Vaikka mainittiinhan siellä sentään parin kuukauden jonotusajat. Tosin on nyt sanottava, että toivottavasti se oikeasti on noin yksinkertaisen oloista (siis teknisesti, en tarkoita tällä henkistä puolta), sillä pitäisihän sen olla ihmisoikeus saada elää sinä sukupuolena kuin oikealta tuntuu.

Makken tarinan lisäksi kirjassa pureudutaan myös lyhyesti uusioperhe-elämään ja isän kuolemaan. Minulle teemaksi olisi riittänyt pelkkä transsukupuolisuus, johon kirjassa suhtaudutaan ihailtavan, no, Jennin sanoja lainatakseni tavallisesti. Jokainen meistä joutuu jossain määrin pohtimaan omaa identiteettiään elämänsä aikana ja Makkella se avainkysymys oli nyt tämä.

Kansi ei mielestäni vastaa tunnelmaa kovin hyvin. Verinaarmut ilmastointiteipistä ja ahdistavat kaakelit tekevät kirjasta todella angstisen ja epätoivoisen näköisen. Loppupeleissä itse asiassa kansi ahdisti minua mikä harmitti, sillä se teki kirjan lähestymisen minulle hankalaksi vaikka aihe kiinnosti.

Poika on kirja tärkeästä aiheesta ja sen suorasukainen kieli ja nopealukuisuus tehnee siitä helposti lähestyttävän. Hatunnosto siis Björkille kirjan kirjoittamisesta, toivottavasti se antaa monelle uutta tietoa ja ehkä jopa apuakin.

Marja Björk: Poika
Like, 2013. 215 s.
Kansi: Tommi Tukiainen
Kannen kuva: Ville Juurikkala

Tony Danza: I'd Like to Apologize to Every Teacher I Ever Had

Nyrkkeilijästä näyttelijäksi siirtynyt Tony Danza päätyi vuonna 2009 vaihtamaan uraa jälleen kerran. Danzan oma puheohjelma lopetettiin ja tulevaisuus näytti epävarmalta, kunnes hän alkoi pohtia opettajan uraa. Danzalla nimittäin on taskussaan historian opettajan paperit ja kun herra vielä sattui mainitsemaan ideastaan eräälle tuottajalle, joka halusi tehdä aiheesta tosi-tv-sarjan alkoi asia olla selvä. Byrokraattisen pyörittelyn ja säätämisen jälkeen Danza saa äidinkielen opettajan pestin Northeastin koulussa. Tästä vuodesta kertoo I'd Like to Apologize to Every Teacher I Ever Had: My Year as a Rookie Teacher at Northeast High (Crown Archetype, 2012).

So maybe I deserve it when a girl in the back pipes up.
"Are you nervous?"
I breathe a sigh of relief and admit: "I'm terrified!"
Then comes her punch line: "Because your shirt is totally soaked."

Tv-sarja Teach (2010) lopetettiin melko pian, kun tekijät eivät kokeneet saavansa riittävän kiinnostavaa materiaalia nauhalle, mutta Danza jatkoi pestiään vuoden loppuun saakka. Danza siis aloittaa työnsä optimistisena ja innokkaana tavoitteenaan saada oppilaat todella osallistumaan opetukseen. Voinette siis arvata, että ensimmäinen tunti on melkoinen sillisalaatti eikä homma suju muutenkaan kovin ruusuisesti. Vastoinkäymisiä tulee niin oppilaiden kuin muun henkilökunnankin kanssa, mutta Danza on päättänyt opettaa vuoden loppuun saakka.

Itse olen juuri vetämässä nippuun ensimmäistä lukuvuottani ja pystyin monessa kohdassa samaistumaan Danzan kokemuksiin. Esimerkiksi ensimmäisessä lainauksessa mainittu hikoilu on erittäin tuttua, kutsun sitä itse sijaishikoiluksi joka tapahtuu aivan varmasti silloin kun et ole ihan 100% varma siitä mitä teet. Lisäksi opettajien tulisi aina testata käyttämänsä paidat että näkyykö niissä jos hikoilee. Osa paidoista on armollisempia kuin toiset.

Danza myös elää ensimmäistä vuottaan kuin tunteiden vuoristoradassa. Onnistumiset tuntuvat suurilta voitoilta, epäonnistumiset vievät maanrakoon. Rehellisen oloisesti Danza kuvailee useampaakin tilannetta, jolloin kyynelkanavat ovat auenneet ja itkusta ei tule loppua. Kuulostaa ehkä melodramaattiselta, mutta näin se menee. Ainakin minulla. Joskus sitä kokee tehneensä kaikkensa ja ei silti saa oppilaisiin kontaktia ja se tuntuu kauhealta. Enkä väitä että se on oppilaiden vika, hyvänen aika, teineillä saa olla huonoja päiviä ja aina ei tarvitse jaksaa. Mutta opettajatkin ovat ihmisiä, inhimillisiä.

I flee the office, and David follows. He stops me in the hallway, but all he does is pat my shoulder. It's hard to see through the flood. Is he surprised, or annoyed? "I'm sorry," I blubber. "I can't believe how it affects you when you try so hard and get nowhere."
He hands me a Kleenex. "I remember one of the guys I started with would close his door every day after school and cry at his desk. They can reduce the best of us to tears. It comes with the territory."

Eivätkä tunnekuohut johdu pelkästään opetuksesta, vaan Danza myös samaistuu paljon oppilaidensa elämiin ja on heistä huolissaan. Tämänkin ymmärrän. Kun yhtä ryhmää opettaa pitempään (kuten Danza, jolla ei ollut vuoden aikana kuin tämä yksi opetusryhmä) oppilaisiin kiintyy ja jos huomaa jollain olevan jotain ongelmia niitä tulee lähes väistämättä mietittyä. Että mitä minä voisin tehdä vai voinko mitään. Danza kertoo kirjassaan perustamastaan half-sandwich-clubista, jossa kuka tahansa oppilaista voi tulla viettämään aikaa hänen luokkaansa silloin kun heillä ei ole tunteja. Kuulostaa sympaattiselta.

Lisäksi nostan hattua Danzan käyttämille monipuolisille opetusmenetelmille. Kokeeseen kertaus aarteenmetsästyksen muodossa on varmasti ollut oppilaista hauskaa ja runo-Idolskin vaikuttaa mainiolta. Toki mietin, että kuinka mahdollista tällaisten suunnitteleminen ja toteutus olisi, jos ryhmiä olisi enemmän kuin se yksi kuten Danzalla. Aikaa sellainen joka tapauksessa vie ja aikaa ei aina ole vaikka kuinka niin haluaisi.

Kulmiani puolestaan kohotan muutamille Danzan tekemille mokille. Miten on esimerkiksi mahdollista, että joku hälytyskello ei soi kun mies menee luokkaretkellä piipahtamaan ravintolan tiskille ja tilaa martinin? Siis silloin kun on oppilaiden kanssa syömässä? Virheitä toki tekevät kaikki, itsekin olen säätänyt jos jonkinlaista tämän vuoden aikana. Onneksi kaikki on aina lopulta mennyt parhain päin ja uskallan vielä jatkaa tämän uravalinnan parissa myös ensi vuonna.

Koulumaailma Philadelphiassa ei vastaa täysin Suomen olosuhteita. Tai ainakaan yhdessäkään koulussa, jossa itse olen joko opiskellut tai työskennellyt , ei ole ollut metallinpaljastimia eikä oppilaita laitettu käsirautoihin. Muutenkin opetus ja opetussuunnitelma varmasti poikkeaa totutusta. Opettajan arjen kuvaus puolestaan tuntuu tutulta. Puhe ajautuu helposti kollegoiden kanssa työasioihin, vuorokauden tunnit eivät tunnu riittävän ja tuntisuunnitelmien kanssa saisi aikaa kulumaan loputtomasti, ainakin näin ensimmäisinä vuosina.

Danzan omaelämäkerrallinen kertomus koulumaailmasta on helppoa ja viihdyttävää luettavaa. Se toivottavasti onnistuu herättämään ajatuksia lukijoissa, myös heissä jotka eivät ole opettajia, ja valottaa ehkä jotain uutta opettajan työnkuvasta. Ei siis lainkaan pöllömpi kirja.

Törmäsin kirjaan alunperin Norkun Nenä kirjassa -blogissa ja kun Norkku vielä vaikutti pitävän kirjasta päätyi se myös minun luettavakseni. Kirja on saatavilla ainakin Helmet-kirjastoissa Overdrive-palvelun kautta e-kirjana.

ps. Ja oikeasti opettajan työ on tosi mahtavaa. On niitä huonojakin hetkiä, mutta ne hetket kun onnistuu ja saa jotain aikaiseksi, voi jestas se on siistiä.

Tony Danza: I'd Like to Apologize to Every Teacher I Ever Had: My Year as a Rookie Teacher at Northeast High
Crown Archetype, 2012. 272 s.
Kannen suunnittelu: Nupoor Gordon
Kannen kuva: ThinkFactory Media / Barbara Johnston

Lavalta: Lähtö (Kansallisteatteri)

Kuva : Tom Hakala / Kansallisteatteri

Tällä viikolla Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä oli vierailulla visuaalisen teatterin ryhmä WHS esityksellään Lähtö. Kuulin esityksen tiimoilta ennakkokuhinaa ja kun esityksiäkin oli kaiken lisäksi vain neljä totesin, että tämä on nähtävä.

Lähdössä on pariskunta, toisistaan vieraantunut. Mies (Kalle Nio) ja nainen (Vera Selene Tegerman) istuvat syömässä. Molemmat tekevät lähtöä, fyysisesti ja henkisesti. Lähtöä tehdään useamman kerran, kohtaus toistuu samanlaisena kunnes vähitellen kuin upotaan jonnekin. Jonnekin, missä todellisuus on varjokuva ja illuusiot ja näyt ovat totta.

Pariskunta kohtaa toisensa uudelleen ja uudelleen, yrittää ja epäonnistuu. Yleinen tunnelma on toivoton, aivan kuin oltaisiin viimeisellä rannalla. Ja toisaalta myös kaunis, aaltoineen, peileineen ja varjoineen. Huumoriakaan ei ole unohdettu, se pilkistää toisinaan kohtausten välistä ja pääsee jopa kerran estradille silitystä vastustavan paidan muodossa. Esitys yhdistää taikuutta, sirkusta ja visuaalista teatteria.

Illuusiot saivat ajatukset nyrjähtämään. Huomasin etsiväni naruja, köysiä, kiinnityslaitteita löytämättä niitä. Toteutus oli huikean kaunis. Viinilasit valuvat alas pöydiltä, meri raivoaa ja mies ja nainen kamppailevat oman elämänsä kurimuksissa.

Kuva : Tom Hakala / Kansallisteatteri

Katsoin sanatonta esitystä kuin hypnotisoituna. Unenomaista tunnelmaa lisäsivät esityksen harmaat ja hailakan siniset sävyt, muita värejä vain harkitusti ja harvoin. Esitys tuntuu ranskalaiselta, hämyiseltä ja tupakansavuntuoksuiselta. Ja toisaalla raivoava meri ja märkä hiekka, kastuneet vaatteet ja tyhjät katseet.

Jos vastaan tulee mahdollisuus päästä katsomaan WHS:n esityksiä uudelleen menen kyselemättä.

Kurkkaa myös Hesarin kritiikki ja WHS:n omat kotisivut.

William Gibson: Neurovelho + Lukudiplomin koonti

William Gibsonin Neurovelho (WSOY, 1991) tituleerataan kirjan takakannessa kyberpunk-tyylisuuntauksen aloittajaksi. Genreä suht huonosti tuntevana vaikkakin siitä pitävänä en osaa väitettä sen kummemmin kommentoida. Sitä en kuitenkaan ihmettele, että teos on aikanaan palkittu kolmella arvostetulla palkinnolla eli Nebula-, Philip K. Dick -ja Hugo-palkinnoilla. Oli nimittäin aika hyvä.

"No mitä sinä sitten haluat?" Case nojasi rennosti luukkuun.

"Sinut. Elävän ruumiin, jossa on vielä jotenkin toimivat aivot. Molly. Minun nimeni on Molly. Minä vien sinut työnantajani luo. Se haluaa vain puhua, ei muuta. Kukaan ei yritä teloa sinua."

"Hyvä juttu."

Palkkasoturina toiminut Case on valunut pohjalle. Aikaisempi työ matriisien cowboyna on vaihtunut alhaisen palkkamurhaajan ja narkkarin elämään. Kuvaan kuitenkin astuu mystinen työnantaja Armitage, joka haluaa tarjota Caselle uuden mahdollisuuden. Kyseessä on huikean vaikea hakkerointi, temppu, johon kuka tahansa ei pysty. Casen partnerina toimii Molly, kyberneettisillä osilla kuten heijastelasisilmillä varustettu nainen. Alkaa kilpajuoksu lomittuvien juonenpäiden sokkelossa, jossa ei voi olla varma kuka on kenenkin asialla ja miksi. 

Nopeatempoisessa romaanissa liikutaan vaihtelevissa maisemissa. Toisaalla on likainen Ninsei, rähjäinen paikka jonne ei mennä kuin pakosta tai laittomien huvien toivossa. On myös mystinen matriisi, jonne Case jakkailee, viruksineen ja rikottavine jäineen. (Tuomas ystävällisesti selitti minulle kaikki tietotekniikkaan liittyvät termit, joita en tajunnut.) Avaruusalukset, painoton tila ja keinotodellisuudet tuovat oman lisänsä kirjan maisemiin. Taustalla häilyvät illuusiot, kyberneettiset viritykset, köyhyys ja vallanhimo.

Neurovelho oli huikaiseva, jopa hengästyttävä lukukokemus. Varsinkin lopun tapahtumat, jotka etenivät kuin höyryjuna, saiva Loppu oli myös elokuvallisen oloinen. Tiedättehän, leikkaus siitä kun toiminta loppuu johonkin tulevaisuuteen, jossa asiat ovat toisin. Päähenkilö pohtii elämäänsä, tekee ratkaisun, tekee jotain muuta. Myös muuten tarina oli hieno ja toteutti takakannen lupauksen kaleidoskooppisesta menosta.

Kirja toi mieleen Matrixin (joka on tainnut pihistää opukselta melko paljon juttuja), Blade Runnerin ja Johnny Mnemonicin. Tehdessäni hieman hakuja kirjan lukemisen jälkeen tulikin sitten todettua, että Mnemonic on Gibsonin kirjoittama lyhyttarina johon elokuva perustuu. Lisäksi elokuvasta löytyy yksi Neurovelhon hahmoista, Molly nimittäin. Muistelen, että elokuva oli hyvä ja nyt tekisi mieli katsoa se uudelleen.

Neurovelho oli ehdottomasti lukemisen arvoinen opus. Tarina on huikea eikä sen tekniikka tunnu vanhanaikaiselta, ainakaan minusta. Myös hahmot ovat kiinnostavia, rikkinäisiä, heihin kiintyy. Pidin kovasti, suosittelen.

Lukudiplomitehtävä (Tulevaisuuden taruja): Tee kirjasta houkutteleva mainos.

William Gibson: Neurovelho (Neuromancer, 1984)

WSOY, 1991. 279 s.

Suomentanut: Arto Häilä

Kansi: Heikki Kalliomaa

***

Deadlinea hipoen sain myös koko lukudiplomin kasaan. Projekti oli hauska ja sain luettua useamman lukulistalla jo keikkuneen kirjan. Suurimmaksi suosikikseni diplomikirjojen joukosta valikoitui haikean kaunis Leijat Helsingin yllä, hauskin diplomitehtävä puolestaan tuli tehtyä Tainaronin kohdalla.

Loput diplomisuoritukset löytyvät alla olevista linkeistä.


* Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää (Jännitystä)
* Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä (Menneisyyden tarinoita)
William Gibson: Neurovelho (Tulevaisuuden taruja)
* Leena Krohn: Tainaron (Fantasiaa)
* William Golding: Kärpästen herra (Ihmisiä)
* Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen (Matkalla)
* Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia (Luontotarinoita)
* Miika Nousiainen: Metsäjätti (Huumoria)
* Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (Lyhytproosaa)
* Henrik Ibsen: Nukkekoti (Runoja, näytelmiä)

Susan Cain: Quiet: The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking (suom. Hiljaiset - introverttien manifesti)

Olen jotenkin aina ajatellut olevani ekstrovertti. Susan Cainin opuksesta Quiet: The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking (Viking, 2012) löytyvien testien perusteella kallistun kuitenkin introvertimpaan suuntaan. Lisäksi luonnehdinnat introverttien tyyppiominaisuuksista (kärjistetysti) ja toimintamalleista tuntuivat kovin tutuilta. Tuntui mukavalta. Siltä, että minun ei ehkä tarvitsisi tuntea syyllisyyttä siitä, jos haluaisin viettää aikaa rauhassa kotona menemättä mihinkään.

Our lives are shaped as profoundly by personality as by gender or race. And the single most important aspect of personality -- the "north and south of temperament", as one scientist puts it -- is where we fall on the introvert-extrovert spectrum. Our place on this continuum influences our choice of friends and mates, and how we make conversation, resolve differences and show love. It affects the careers we choose and whether or not we succeed at them. --- It's reflected on our brain pathways, neurotransmitters, and remote corners of our nervous system. Today introversion and extroversion are two of the most exhaustively researched subjects in personality psychology, arousing the curiosity of hundreds of scientists.

Kirjassaan Susan Cain kertoo yhteiskunnassa vallitsevasta ekstrovertismi-ideaalista ja pohtii intro- ja ekstroverttien yhtäläisyyksiä ja eroja. Opuksessa käytetään paljon case-esimerkkejä ja siteerataan tutkimuksia, käydään erilaisissa konferensseissa ja jutustellaan ummet ja lammet ihmisten perusluonteesta sekä luonteenpiirteisiin liittyvistä perusolettamuksista, jotka eivät välttämättä pidä paikkaansa.

Cain kertoo aiheesta monipuolisesti ja perustellen käyttäen paljon esimerkkejä. Aina toisinaan aloin tuntea pahaa mieltä ekstroverttien puolesta kun tuntui, että he olisivat introverttien rinnalla jotenkin huonompia mutta aina silloin Cain ehätti hätiin ja esitteli asiasta myös toisen puolen. Molemmanlaisia ihmisiä tarvitaan, jotta tämä maailma pyörisi nätisti eteenpäin. Hatunnosto tästä.

Quiet on myös hyvin amerikkalaisen oloinen kirja. Se esittelee useita "selviytymistarinoita", kertomuksia joissa väärinymmärretyt introvertit löytävät kutsumuksensa ja tasapainon elämässään. Tarinoissa vilahtelee aivan tavallisia ihmisiä ja sitten sellaisia tyyppejä kuten Gandhi. Mukaan on myös ympätty paljon ohjeita esimerkiksi vanhemmille siitä, kuinka introverttia lasta tulisi kannustaa ja "kouluttaa" kohtaamaan uusia asioita. Osa neuvoista on mielestäni varsin järkeviäkin, osa jutuista hieman kummallisia.

Lisäksi noin puolivälissä kirjaa tuskastuin Cainin tapaan kuvailla jokaikistä henkilöä, jonka kanssa hän kirjassa puhui. Kerrottiin hiusten värit, kävelytyylit ja kasvonpiirteet. En tiedä olisiko tämä asia häirinnyt minua niin paljon, ellei Liisa olisi ottanut sitä esiin, mutta niin tai näin oli tämä piirre tekstissä varsin ärsyttävä. Minä olisin ihan mielelläni pysynyt asiassa, siis käsitteiden määrittelyssä ja tutkimusten perkaamisessa sekä vaikka niissä konferenssikuvauksissa. 

Parasta antia minulle kirjassa siis olivat kuvaukset erilaisista tutkimuksista, joita temperamentista ja tietyistä luonteenpiirteistä on tehty. Cain kirjoittaa ymmärrettävästi ja selkeästi, mielestäni suurin osa termeistäkin selitettiin jos niitä siellä olikaan. Minusta on myös ihailtavaa, kuinka laajasti näitä luonteenpiirteitä on tutkittu ja tutkitaan ja toivoisin muistavani pysyä kartalla jos jotain uutta ja jännittävää löydetään vaikkapa aivojen rakenteesta suhteessa aiheeseen.

Ei siis lainkaan pöllömpi kirja, vaikka Cainin jutustelu välillä tuskastuttikin. Ja jos tämä saa edes yhden (ekstovertin) vanhemman ymmärtämään paremmin introverttia lastaan (tai puolisoaan tai ystäväänsä tai kollegaansa tai..) niin eiköhän kirja perustele olemassaolonsa jo sillä. Ja kun nyt tätä loppulauselmaa kirjoitan, niin oikeastaan kirja oli oikein mainio aiheeltaan ja esitystavaltaan vaikkei nyt mikään kirjallisuuden helmi tekstillisesti olisikaan.

Liisa koki oppineensa kirjan luettuaan myös jotain ekstroverteistä ja Liina löysi samaistumispintoja.

Susan Cain: Quiet: The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking

Viking, 2012. 333 s. 

Suomennettu nimellä Hiljaiset - Introverttien manifesti (Avain, 2012).