Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni

Orhan Pamuk puhui uusimmasta suomennetusta romaanistaan Kummallinen mieleni (Tammi, 2017) niin viehättävästi kevään Helsinki Litissä ja oli muutenkin niin sympaattinen, että tämäkin kirja oli sittemmin kirjastoon varattava. Lähes kahdeksansataasivuisessa teoksessa pääsee tutustumaan alati laajenevaan Istanbuliin ja jogurttikauppias-Mevlutin ja hänen perheensä elämään muuttuvassa yhteiskunnassa.

Mevlut muuttaa maalta Istanbuliin 12-vuotiaana ja oppii katukaupustelun taidon isältään. Painavissa korennoissa kannetaan päivisin jogurttia ja iltaisin bozaa. Koulujakin käydään jonkin verran, mutta katujen kutsu vie mukanaan. Elämänsä aikana Mevlut myy kannuittain bozaa ja lukuisia lautasellisia pilahvia, rakastuu, epäonnistuu, yrittää aina vain uudelleen. Vaikka ympärillä kuohuu ja muut tekevät rahaa kiinteistökaupoilla sun muilla, on Mevlut tyytyväinen vaatimattomaan elämäänsä eikä juuri viitsi tempoilla elämän heitellessä vaan kulkee virran mukana. Sympaattisesta miehestä on vaikea olla pitämättä, vaikka joskus toivoisin että elämä tai läheiset kohtelisivat häntä hiukan lempeämmin.

Kummallinen mieleni on miellyttävä teos. Loppujen lopuksi kirjassa tapahtuu aika vähän vaikka se sisältääkin useamman elämällisen merkittäviä tapahtumia, mutta kerronta on niin arkipäiväistä että verenpainekin laskee lukiessa. Jostain syystä lukeminen ei myöskään vaadi hurjaa määrää keskittymistä, vaikka kertojia on useita ja aikajänne on pitkä. Tästä todistaa se, että kykenin lukemaan tätä pienissä pätkissä myös sairaalan lapsivuodeosastolla ja mielestäni pysyin varsin hyvin kärryillä.

Turkki on minulle varsin vieras paikka ja täten myös Istanbul, joten oli miellyttävä matkata muuttuvaan ja alati kasvavaan kaupunkiin Pamukin tarinan mukana. Tutuksi tulee niin ruokakulttuuri, poliittinen kähmintä kuin perhesuhteiden hoitokin. Kummallinen mieleni tarjoaa leppoisan kulttuurimatkan ja saa himoitsemaan bozaa kahviherneiden ja kanelin kera.

Mitä muita Pamukin teoksia kannattaisi lukea?

HelMet-haasteesta kuittaan kohdan kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä.

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni (Kafamda Bir Tuhaflik, 2014)
Tammi, 2017. 778 s.
Suomentanut: Tuula Kojo

Lavalta: Neljä (Ylioppilasteatteri)

Kuva: Ylioppilasteatteri

Sirpaleita ja välähdyksiä maskin takaa

Ylioppilasteatteri tuotti kesällä Kesäyön unen ohella myös toisen esityksen, off-produktiona toteutetun Neljän. Neljä on Saban Ramadanin omaelämäkerrallinen esikoisohjaus, joka pureutuu perheen sisäisiin valtasuhteisiin, ulkopuolisuuteen ja meille asetettuihin rooleihin. Tummasävyinen esitys ei päästänyt helpolla, vaan jäi kytemään mielen perukoille.

Neljästä on ollut todella vaikea kirjoittaa ja tämäkin teksti on lojunut luonnoksissa heinäkuun lopusta asti. Osittain tähän vaikuttaa teoksen vahva omaelämäkerrallisuus: miten kommentoida toisen elämää, etenkin kun sattuu tuntemaan ohjaajan? Toisaalta esitys myös tunkeutui ihon alle sanattomana tunteena, jätti hieman epämukavan olon.

Oikeastaan esitys sai minut ajattelemaan muistoja ja sitä, miten omaa elämäämme selostamme tai yritämme jäsentää. Vaatii nähdäkseni erikoislaatuisia aivoja, että voisi kertoa täysin värittymätöntä objektiivista tarinaa elämästään. Kaikki on välähdyksiä ja sirpaleita, muistot vääntyvät ja muuttuvat joksikin muuksi, tarinaksi jonka itse kestämme. Itse ainakin näen itseni äärimmäisen epäluotettavana kertojana omasta elämästäni, vaikka kokemukset itselle ovatkin täyttä totta ja toimivat rakennuspalikoina omaan itseen.

Yhtä kaikki esitys oli vaikuttava. Nelihenkinen ensemble (Fikrete Miftari, Marius Laiho, Saban Ramadani ja Aliisa Rinne) vakuuttaa intensiivisellä esiintymisellään, Rasmus Strandellin valosuunnittelu rajaa tilaa ja nostaa esiin sutattuja silmiä ja epätoivoisia katseita. Taimi Nevaluoman käsikirjoitus on huokoinen, kohtausten väliin tuntuu mahtuvan paljon sanomatta jäänyttä ja kipeää. Kaikkea ei toisaalta tarvitsekaan selittää, osaan itse täydentää riittävästi ja ehkä on hyväkin että osa jää hämärän peittoon, en voi olla varma mikä on totta.

Kirjoittaminen tästä tuntuu edelleen vaikealta, mutta usean viikon jälkeenkin esityksen herättämä tunnetila on helppo löytää omasta kehosta. Eturivissä oli helppo sukeltaa ihmissuhteiden katalaan verkkoon ja jäädä sinne jumiin, tuijottaa Rinteen hypnoottisia sumusilmiä ja toivoa parempaa ratkaisua jota ei kuitenkaan tunnu olevan näkyvissä. Komea ja rankka, katsomisen arvoinen, kehosta pois ravisteltava.

Lavalta: Nightschool (Esitystaiteen seura / Korjaamo Stage)

Kuva: Otto Donner

Lempeä yökoulu vei muutoksen äärelle

Kävin tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Essi Räisäsen ja kollektiivin järjestämässä yökoulussa, Nightschoolissa. Yö jännitti etukäteen aivan hirvittävästi. En pidä matkoista tai tilanteista, joissa en tiedä mihin olen menossa tai mitään siitä mitä tulee tapahtumaan. Nyt olin saanut vain ohjeet pakata makuupussin, makuualustan ja mukin ja tiedon siitä, että lähtisimme Korjaamon pihalta kello 19 ja palaisimme seuraavana aamuna viimeistään kello 7. Kaiken lisäksi lähdin matkaan ilman seuraa. Ja kaikki tämä oli aivan mahtavaa.

Työryhmä pyysi yön jälkeen, että emme paljastaisi yksityiskohtia matkan määränpäästä tai sinne kulkemisesta ennen esityskauden päättymistä. En siis kerro näistä asioista, mutta sen verran uskaltanen paljastaa että en odottanut päätyväni tähän kyseiseen paikkaan tai nukkuvani pientä osaa yöstäni design-sohvalla saati kuulevani hypnoottista jatkuvaa kohinaa.

Toisaalta tästä esityksestä tai kokemuksesta on ehkä muutenkin vähän vaikeaa kirjoittaa mitään tyhjentävää. Yritin aamulla unenpöpperöisenä selittää puolisolle mitä matkalla oikeastaan tapahtui, mutta sanallistaminen teki kokemuksesta jotenkin epäselvän ja hahmottoman. Yöllä kaikki tuntui loogiselta.

Jonkinlaisen kantavana teemana yökoululle oli muutos, puhuimme paljon siitä ja niistä asioista joita muutokseen ehkä tarvitaan. Spekuloimme myös sitä onko muutos itsessään tärkeää, pitäisikö kuitenkin keskittyä enemmän päämäärään kuin siihen että haluamme muutosta. Itse olen kirjoittanut yöllä reissuvihkooni muun muassa seuraavaa: Tietty epätietoisuus ja uskallus lienee tarpeellista muutokseen, mutta onko hiki pakollista?

Yökoulun rakenteeseen kuului oppitunteja, välitunteja ja ruokahetkiä. Unelmoin vieläkin eväsleivän pestosta ja keskellä yötä syöty koululounas oli miellyttävä tilaisuus. Oppitunnit olivat miellyttäviä, ajatuksia haastavia mutta silti lempeitä. Pääsin myös yön aikana katsomaan tähtiä, ihmettelemään taidetta ja otattamaan itsestäni koulukuvan. Kuvassa näkyy pörrötukkainen ja hämmentynyt, mutta iloisen oloinen tyyppi.

Pahimmista univeloista selvinneenä ja tätä kirjoittaessa alkaa oikeastaan taas vähän itkettää. Osittain ehkä siksi, että olen ylpeä itsestäni: uskalsin lähteä kokemaan tätä ja heittäytyä taide-elämykseen. Toiseksi yöstä jäi paljon hyviä muistoja: pala tähteä, muistikuva lempeästä kosketuksesta, viileä yön pimeys, lämmin viltti ympärillä, ihmiset joita en tunne mutta joiden kanssa oli hyvä keskustella ja kokea. Tällaisia yökouluja soisin kaikille.

Kiitokset koko työryhmälle (Olli Kontulainen, Milla Martikainen, Maija Nurmio, Ulla Raitio, Pauli Riikonen ja Essi Räisänen) loppukesän yön unesta, josta saa voimaa pitkäksi aikaa.

Käsittääkseni perjantain ja lauantain esityksiin mahtuu vielä mukaan, suosittelen.

Musta keho, vapaata riistaa? - The Hate U Give ja Between the World and Me

Minun ei varsinaisesti ollut tarkoitus kirjoittaa näistä kirjoista yhteispostausta, mutta näin vain kävi. Luin Ta-Nehisi Coatesin omaelämäkerrallisen ja jossain määrin kirjemuotoisen teoksen pojalleen toukokuussa ja Angie Thomasin The Hate U Given (suomennettu juuri nimellä Viha jonka kylvät) kesäkuussa. Pohtiessani tätä postausta aloin lukea Coatesin teosta uudelleen ja se avautui minulle uudella tavalla, joten tuntui loogiselta laittaa nämä samaan.

Angie Thomasin The Hate U Give on upea nuorille suunnattu kirja ihmisarvosta ja kehon koskemattomuudesta. Teoksen keskiössä on kuusitoistavuotias Starr Carter, joka tasapainoilee kahden maailmansa välillä. Kotona köyhässä naapurustossa Starr tietää, miten eri jengit tunnistetaan ja miten on käyttäydyttävä, jos poliisi pysäyttää. Yläluokkaisessa koulussa on puolestaan huolehdittava siitä, että kukaan ei pidä tätä tietynlaisena kiintiömustana. Maailmat törmäävät, kun Starr viettää aikaa lapsuudenystävänsä Khalilin kanssa ja joutuu todistamaan ystävänsä kuoleman poliisin luodista. Kuolema nousee isoksi uutisaiheeksi ja Starrin on valittava puhuako ääneen illan tapahtumista vai vaientaako omantunnon ääni ja jatkaa vain elämäänsä.

Thomas kirjoittaa mielettömän vahvasti ja tarttuvasti. En oikeastaan osaa kuvailla tätä kokemusta kuin voimakkaaksi. Pitkästä aikaa ahmin kirjan. Järkytyin, koukutuin. Valkoihoisena suomalaisena voi olla, on, vaikea ymmärtää sitä kaikkea painolastia mitä musta keho voi tuoda. Thomas tuo kokemuksen lähelle, saa ymmärtämään enemmän. Loppuvaiheessa kirja tuntuu menevän jo aikamoiseksi mediasirkukseksi, mutta en uskalla väittää sen liioittelevan. Maa on eri, samoin tilanne. Black Lives Matter -uutiset lyönevät Suomeen vain haljuina aaltoina siitä, mitä ne lähtöpaikalla ovat. Joka tapauksessa tämä on aivan hemmetin hyvä kirja uskalluksesta, joukkoon kuulumisen tarpeesta, ylpeydestä omista juurista, lukekaa.

Ja tästä päästään sitten Coatesin kirjaan, joka on oikeastaan kirje hänen teini-ikäiselle pojalleen. Kirjeessään hän käsittelee sitä, millaista on olla musta Yhdysvalloissa silloin kun hän oli nuori, millaista se on nyt. Ensimmäisellä lukukerralla luin kirjaa aikamoisessa laina-ajanpäättymispaineessa ja kirja tuntui kauhean etäiseltä ja vähän vaikealtakin. Thomasin kirjan lukemisen jälkeen homma kuitenkin aukesi ihan uudella tavalla, asiat tuntuivat helpommilta ymmärtää ja sisäistää. Samat historialliset henkilöt ja asiat toistuivat molemmissa teksteissä, nyt ne sai sijoitettua järkevästi jonnekin.

Oikeastaan tämä järjestys lukea nämä teokset oli lopulta parempi. The Hate U Given pystyi ensin edes jossain määrin ajattelemaan fiktiona, mutta Between the World and Me sijoitti sen todellisuuteen. Miksi ihmeessä pitäisi vaatia ihmistä olemaan tuplasti parempi vain ihonvärin perusteella, miten voi olla mahdollista, että autoa ajaessasi on todella paljon todennäköisempää tulla pysäytetyksi ja kaltoinkohdelluksi vain sen perusteella mitä näytät?

Molemmat teokset ovat siis ehdottomasti lukemisen arvoisia ja aiheuttavat sopivasti aivomyrskyä, suosittelen. Coatesin kirjaa ei valitettavasti saa suomeksi, mutta ainakin HelMetin valikoimista sitä saa englanninkielisenä sekä paperisena että e-versiona.

 Between the World and Me sijoittuu HelMet-haasteessa kohtaan kirjablogissa kehuttu kirja (kiitokset Ompulle, joka kirjoitti tästä teoksesta todella hienosti), The Hate U Give puolestaan täyttää kohdan kirjan nimessä on tunne.

Angie Thomas: The Hate U Give
Walker Books, 2017. 438 s.

Ta-Nehisi Coates: Between the World and me
The Text Publishing Company, 2015. 152 s.

Lavalta: Vixen (Silent Opera/Koominen Ooppera)

Kuva: Silent Opera

Kujakettujen laulu

Helsingin Juhlaviikot ovat taas täällä monipuolisen ohjelmansa kanssa. Ensimmäisen päivän ohjelmistossa nähtiin muun muassa lontoolaisen Silent Operan esitys Vixen, joka on tuotu Suomeen yhteistuotantona Koomisen Oopperan kanssa. Leoš Janáčekin oopperaan Ovela kettu perustuva esitys tuo metsän eläimet ihmisinä Lontoon kurjille kaduille etsimään rakkautta ja omaa paikkaansa. 

Kotoaan karannut nuori tyttö Vixen (ihastuttava sopraano Rosie Lomas) kulkee kaduilla kerjäten ja varastaen, kunnes mies (Ivan Ludlow) mahdollisesti hyvine ajatuksineen yrittää pelastaa tämän. Vixen ei kuitenkaan taivu rauhalliseen eloon vaan pakenee ja yrittää löytää paikan itselleen, paikan jossa saisi olla oma itsensä. Vaikka matkan varrella kohdataan myös onnea ja iloa, ei selviytyminen omillaan ole helppoa.

Esityksen ensemble on yksinkertaisesti todella hyvä. Edellä mainittujen lisäksi Timothy Dickinson, Robin Bailey, Rosanna Ter-Berg, Jessie Grimes ja Phillip Granell vastaavat niin laulusta kuin soittamisestakin. Osa vaihtaa esityksen kuluessa myös rooleja vaivattoman oloisesti. Yleisön lomassa liikkuminen on luontevaa ja esiintyminen vilpitöntä.

Immersiivisyys esityksessä on puolestaan kevyttä ja turvallista. Katsojia lähinnä opastetaan paikasta toiseen, vapaata liikkumista tai valinnanvaraa ei käytännössä ole. Onnekkaimmat saattavat kuitenkin saada jotain tarjottavaa, siippa esimerkiksi sattui olemaan hyvässä asemassa ja sai itselleen oluen. Näin suurella katsojajoukolla immersiivisyyttä hieman rikkovat siirtymät, sillä toki ison ihmismassan liikkumisessa kestää ja silloin omakin keskittyminen hieman herpaantuu.

Tarinassa oli helppo pysyä mukana vaikka Janáčekin alkuperäisooppera ei tuttu ollutkaan, ainoastaan aivan lopussa hieman tipahdin nyansseista kärryiltä. Kestoltaan noin puolitoistatuntinen esitys on kuitenkin ehjä ja hyvin kasassa pysyvä, eikä käytä turhaa aikaa oopperoille minun mielestäni tyypilliseen asioiden loputtomaan toistamiseen. Esityksen englanti on selkeää ja äänentoisto on sen verran tasapainoista, että sanoista on helppo saada selvää.

Visuaalisesti Vixen oli viehättävää katsottavaa. Konepajan Brunon rosoinen miljöö ja sinne tuodut lavasteet luovat illuusion kovista kaduista ja selviytymistaistelusta, pienet yksityiskohdat hymyilyttävät. Puvustus viehättää silmää, erityisesti Vixenin kettumaisuus on saatu hyvin esiin katujen kasvatille sopivilla ratkaisuilla. Hyvänä vastapainona rosolle ovat laulajien kuulaat äänet ja paikoittain kuultu livemusiikki. Muutenkin äänimaisema oli hyvin tasapainossa tapahtumien kanssa ja kuulokkeista tulviva miksattu ääni toimi yllättävän näppärästi hetkessä tuotettavan äänen kanssa.

Oopperan ystäville Vixen tarjonnee hieman erilaisen elämyksen mahdollisesti tutusta musiikista ja tarinasta, tällaiselle noviisimmalle katsojalle kokemus on varmasti erilainen. Ilahduttavasti vaikutti joka tapauksessa siltä, että katsomoon oli tullut omaan silmääni monipuolisesti katsojia muun muassa eri ikäryhmistä.

Vaikka en aivan täysin lumoutunut, on myönnettävä että konsepti on onnistunut ja esitys itsessään erittäin hyvä. Oopperamusiikki pääsee oikeuksiinsa myös poikkeavassa tilassa ja Daisy Evansin ohjaus on harkittu ja toimiva. Esitys oli viihdyttävä, kaunis ja tunteisiin vetoava, mutta olisi saanut tulla iholle vielä tiukemmin.

Kiitokset Koomiselle Oopperalle kutsusta esitykseen.