keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Liikkuvaa kuvaa: Grease sing-along (Orion)


Tällä kertaa esitys ei ollut virallisesti dress-along, mutta kuinka usein sitä pääsee käyttämään punaista nahkatakkia?

Grease on yksi niistä musikaaleista, joihin rakastuin palavasti ollessani yläasteella ja eläessäni ensimmäistä musikaalihuumaani. Tarttuvat biisit ja elokuvan estetiikka miellyttivät ja musikaali onkin tullut vuosien saatossa katsottua useamman kerran. Mahdollisuutta nähdä elokuva valkokankaalla ja kaiken lisäksi sing-along versiona ei siis voinut sivuuttaa.

1950-luvun amerikkalaiseen lukioon sijoittuvan musikaalin juoni lienee monelle tuttu. Danny (John Travolta) ja Sandy (Olivia Newton-John) viettävät romanttisen kesän yhdessä, mutta tiet eroavat syksyn koittaessa. Sattumoisin Sandy kuitenkin muuttaa samaan kaupunkiin ja yllätys on suuri kun nuoret törmäävät koulussa. Danny ei kuitenkaan voi tipauttaa kovan jätkän rooliaan kavereiden edessä ja rakkauteen tulee ryppyjä. Kaikenmoista sutinaa ja säätöä on myös kaveripiirin parissa.

Huomasinpa taas, että musikaalien juonien kirjoittaminen on joskus ihan hirveän vaikeaa koska kaikki kuulostaa kököltä! Esimerkiksi Wikipedian juonikatsaus on aika hulvaton. Pointtina kuitenkin on, että musikaalin myötä käydään läpi teinien ylä- ja alamäkiä ja lopulta kaikki on tietysti hyvin.

Orionissa näyttettiin Greasesta erityistä sing-along-versiota, jossa tekstitykset olivat ainoastaan lauluissa. Yleisön innostamiseksi paikalla oli pestettu laulunjohtajiksi Sampo Marjomaa ja Molly Moonstone, mutta hirveästi ylimääräistä innostusta ei oikeastaan edes tarvittu. Laulu nimittäin raikasi kovaa ja innostunut yleisö antoi itselleen aplodit jokaisen biisin jälkeen. Täytyy sanoa, että se oli aika mahtavaa.

Rasvismies mukana.

Kokonaisuutena sing-along-reissu oli ilahduttava. Porukka oli innolla mukana laulamassa, moni oli pukeutunut elokuvan tyyliin sopivasti ja tunnelma oli hyvä. Ainoan miinuksen antaisin itse elokuvakopion valmistajille, sillä laulujen tekstittäjät olivat selvästi innostuneet hieman liikaa käytetyn ohjelman erikoisominaisuuksista ja valkokankaalla nähtiin biisien aikana mystisiä sydämiä, puhekuplia ja vaikka mitä. Ihan tavallinen teksti ja pomppiva pallo olisivat riittäneet meikäläiselle, mutta saatiinpahan siitä ylimääräistä huumoria.

Kiitos siis Orion taas mahtavan tapahtuman järjestämisestä! Innolla odotamme marraskuuta ja Pienen merenneidon sing-along-esitystä.

Vuoden kolmas Grease sing-along on Orionissa la 28.11.

Marraskuun sing-along-esitys on jo loppuunmyyty, mutta lippuja halajavien kannattaa kärkkyä facebookin tapahtumasivulla. Yleensä hajalippuja vapautuu myyntiin esityspäivänä tai sen lähettyvillä. Orion myös selvittää lisänäytöksen mahdollisuutta, joten kannattaa olla kuulolla muutenkin!

maanantai 14. syyskuuta 2015

Lauren Graham: Someday, someday, maybe


Tykkään ihan hirveästi Lauren Grahamista. Suurin osasyyllinen tähän lienee Gilmoren tytöt, jossa Graham ihastutti nopeapuheisena ja kofeiiniaddiktoituneena Lorelaina. Vuonna 2013 mainio näyttelijä meni sitten julkaisemaan kirjan Someday, someday, maybe (Random House Audio, 2013) ja minulla kesti näinkin kauan tajuta, että silloin Suomesta hankalasti löydettävän teoksen sai kauhean kätevästi itselleen Audiblesta äänikirjana ja kaiken lisäksi Grahamin itsensä lukemana.

Franny Banks on puolen vuoden päässä asettamastaan kolmen vuoden deadlinesta. New Yorkiin muuttanut nuori nainen on päättänyt, että jos menestystä näyttelijän ammatissa ei tässä ajassa tapahdu saa koko haave jäädä ikiajoiksi. Tähän mennessä saavutuksina on kuitenkin vain kimppakämppä Brooklynissa, tarjoilijan työ ja muutama satunnainen ostoskanavan mainos. Onneksi sentään ne kämppikset, Jane ja Dan, ovat huippuja kavereita ja näyttelijäkurssilla tavattu miekkonen tuntuu osoittavan kiinnostusta. Nähtäväksi siis jää saako Franny tehtyä läpimurron Broadwayllä ja löytyykö rakkaus sittenkään sieltä mistä luulee.

Vuoden 1995 tienoille sijoittuva tarina on tavattoman symppis ja toteuttaa ehdottomasti lupauksen siitä että se on hurmaava. Elämässään kipuilevan näyttelijän kokemukset ovat oletettavasti saaneet kimmoketta Grahamin omasta elämästä ja tyylillisesti humoristinen hupsuttelu jaksaa viihdyttää. Päähenkilö Franny on huonoine hiuspäivineen ja epävarmuuksineen hellyttävä muttei kuitenkaan täysi lapanen ja sivuhahmot, etenkin scifi-kirjoja kirjoittava Dan ja lähinnä vastaajaviestien muodossa kuultava isä, ovat hauskoja.

Todennäköisesti tämä teos toimii kuitenkin paremmin äänikirjana kuin luettuna, sillä paperilla käsissä lienee melkoisen tavallinen ja ennustettava chick lit. Grahamin omalla äänellä luettuna tarina kuitenkin jaksaa kantaa ja kiinnostaa, sillä esitys on vakuuttava ja Franny on juuri niin hurmaava kuin voisi olettaa. Lisäksi jään kaipamaan Grahamin versiota puhelinvastaajan beeeep-äänestä.

Itse hankin tämän kirjan Audiblesta, mutta näemmä teos on lisätty myös HelMet Overdriven kokoelmiin joten siitä vaan lainaamaan!

Lauren Graham: Someday, someday, maybe
Random House Audio, 2013. 8 h 27 min.
Lukija: Lauren Graham

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Kerry Greenwood: Phryne Fisher Mystery #4 ja #5


En varmasti ole ainut, joka tämän vuoden aikana on ihastunut Yleltäkin näkyneeseen Miss Fisher's Murder Mysteries -sarjaan. Sen innoittamana oli toki kokeiltava, onko ihastuttava naisetsivä yhtä viehkeä paperilla kuin tv-ruudulla. Varausjonojen vuoksi sain ensimmäiseksi luettavakseni sarjan osat neljä ja viisi ja numerojärjestysobsessioni ohittaen tartuin tuumasta toimeen. Lukiessa tuli ymmärrettävästi myös vertailtua teoksia tv-sarjan vastaaviin jaksoihin.

Death at Victoria Dock alkaa vauhdikkaasti särkyvään auton etulasiin. Phryne sattuu joutumaan keskelle murhapaikkaa satama-alueella eikä voi tietenkään jättää nuoren komean miehen kuolemaa tutkimatta. Samanaikaisesti naisetsivämme selvittää myös kotoansa kadonneen neiti Waddington-Forsythen tapausta. The Green Mill Murderissa puolestaan seikkaillaan savuisissa jazz-paikoissa, selvitetään tanssilavalla tapahtunutta murhaa ja jäljitetään sodan jälkeen hiljaisuutta kaipaavan miehen olinpaikkaa perintökiistan vuoksi.

Molemmat teokset olivat juonen osalta pääpiirteissään tuttuja tv-sarjan myötä, mutta ilokseni käsikirjoituksessa oli otettu jonkinmoisia vapauksia ja siten kirjoja sai lukea myös paikoin yllättyen. Hahmokavalkadi on myös alkuperäisesti hieman tv-sarjaa laajempi (itse hämmennyin muun muassa rouva Butlerin olemassaolosta kovasti!), mutta tutuksi tulleet perusluonteet olivat onnekseni kohdillaan. Tunnelma on joka tapauksessa ehdottomasti kohdallaan: 1920-luvun Australia on tavattoman viehättävä miljöö, Hispano-Suizan moottori ärjyy ja Phryne on käytöksellään juuri niin virkistävä ja omapäinen kuin toivoikin. Kirjaa kiitellessä ei voi välttyä myöskään kiittelemästä tv-version oivallisia roolittajia, sillä Essie Davis on esikuvansa ruumiillistuma.

Järkälemäisten kirjojen viidakossa on myös kiiteltävä teosten pituutta. Molemmat osat ovat sivumitaltaan alle kahtasataa ja siitäkin huolimatta asiat käsitellään perinpohjin. Tyhjäkäyntiä ei ole ja silti aikaa on esimerkiksi kuvailla Phrynen asuvalinnat, herra Butlerin cocktailit ja käytetyt kylpytuoksut. Ei ihme, että Greenwoodille on myönnetty Australian rikoskirjailijoiden Lifetime Achievement Award vuonna 2003. Ainut valituksen aiheeni tällä hetkellä on se, että suosikkiani Jack Robinsonia ei juuri kuultu Death at Victoria Dockissa, mutta onneksi asia korjattiin Green Millin puitteissa.

Parasta tässä hommassa on toki se, että Phryne Fisher -teoksia on julkaistu huikeat 20 kappaletta eli tästä herkusta pääsee vielä nauttimaan lisää. Suosittelen näitä lämpimästi kaikille historiallisten rikoskirjojen ystäville, jotka eivät kaipaa graafista gorea vaan viihtyvät kauniisti sisustetuissa salongeissa ja arvostavat vikkeläkielistä naisetsivää.

Kiitokset myös mainiolle Espoon kirjastojen aineistohankintaporukalle, jotka vastasivat tavattoman nopeasti epätoivoiseen Twitter-huutoon ja hankkivat näitä teoksia HelMet-alueelle!

HelMet-haasteesta ruksaan kohdan kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta.

Kerry Greenwood: Death at Victoria Dock (Phryne Fisher #4)
Poisoned Pen Press, 2007. Alunperin julkaistu 1992. 164 s.
Kansi: ?









Kerry Greenwood: The Green Mill Murder (Phryne Fisher #5)
Poisoned Pen Press, 2007. Alunperin julkaistu 1993. 192 s.
Kansi: ?

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Lavalta: Rakkauspuhebrunssi (PuheNyt / Mad House)

Rakkauspuheen kylkeen sopii vohveli.

Jos nukkuu yöllä vähän, kannattaa seuraavan päivän menot valita tarkkaan. Onneksi PuheNytin Rakkauspuhebrunssilla sai vain istua ja syödä ja kuunnella lempeää rakkauspuhetta. Ihan vaaleanpunaiseksi pumpuliksi ei kuitenkaan mennyt, vaan rakkaudessa oli myös sisältöä.

PuheNytin Rakkauspuhetta-tapahtuman tavoitteena oli toimia vastapainona vihapuheelle. Saunavuorojen, rakkauspuhebrunssin, myytinmurto-työpajan ja puhekaraoken kautta haluttiin puhua rakkaudesta ja rakastumisesta, lisätä suvaitsevuutta ja ymmärrystä, keskustella. Brunssilla puhujina kuultiin kirjailija Elina Hirvosta, kansalaisaktivisti Maryan Abdulkarimia, Ujuni Ahmedia, äänitaiteilija Juha Valkeapäätä, Puistofilosofia-tapahtuman Antti Sorria, toimittaja-muusikko Mari Vesalaa sekä neljää mainiota nuorta Kallion ilmaisutaidon lukiosta.

Puhujien moninaisuudesta voi päätellä, että myös näkökulmat vaihtelivat vaikka taustalla vilkkuikin ajatus rakkaudesta. Lavalla puhuttiin muun muassa rakkaudesta ruokaan, oman itsensä rakastamisen tärkeydestä, kohtaamisista, joissa on saanut yllättyä, kaipuusta, uskalluksesta kokeilla ja tehdä asioita joita rakastaa, toisten ihmisten hädän ymmärtämisestä, rakkaudesta maaseutuun ja paljosta muusta. Brunssin ääressä oli hyvä jäädä pohtimaan ja omaksumaan kuulemaansa ja likimain viisi tuntia kului yllättävän nopeasti.

Koska keskityin kuuntelemisen lisäksi lähinnä syömiseen ja neljään kupilliseen kahvia, en tehnyt lainkaan muistiinpanoja. Mieleen jäivät kuitenkin esimerkiksi mainio kalliolainen nuori mies (olit mainio, vaikket päässytkään vetämään leukoja ennen esitystä!), Mari Vesalan kuvaus vangoghinkeltaisesta maisemasta maaseudulla, osittainen paluu Juha Valkeapää 50 yrs -esityksen tunnelmiin, ajatus siitä että sunnuntaikin on päivä, toive siitä että ihmiset uskaltaisivat enemmän ja että muistaisi olla avoin yllättäville kohtaamisille.

Kiitos PuheNyt, Mad House ja ravintola Lämpö. Jatkakaamme tästä.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet...


Joskus on ihan hyvä kuulla näin aikuisikäisenäkin positiivisia asioita itsestään. Jenni Pääskysaaren Tyttö sinä olet... (Otava, 2015) haluaa kertoa kaikenikäisille tytöille mitä kaikkea olet ja voit olla, jos vain haluat ja uskallat. Esipuheessa nämä kohteena olevat tytöt voivat olla vaikka 10- tai 17-vuotiaita, mutta kyllä tällanen kohta 27-vuotias tyttökin tuli tästä kirjasta hyvälle tuulelle.

Kirja on jaoteltu lyhyisiin osioihin, jossa kerrotaan miten jo on tai voisi olla vaikkapa rakastettava, älykäs, vahva, luotettava tai supersankari. Lukijaa puhutellen Pääskysaari kannustaa uskomaan itseensä ja omiin kykyihinsä, etsimään lähelleen sellaisia ihmisiä jotka tuovat hyvää mieltä ja käyttäytymään niin, että muillakin olisi hyvä olla. Teos ei välttämättä tarjoa mitään uutta tai ihmeellistä, mutta se sanallistaa kuitenkin paljon hyviä asioita ja ajatuksia. Vaikkapa omana itsenä kelpaaminen ja oman itsemääräämisoikeuden tajuaminen ovat sellaisia asioita, joita ei voine toistaa liian montaa kertaa.

Pääskysaaren ajatusten lisäksi kirjassa esitellään lukuisia maailman menoon vaikuttaneita tyttöjä (tai naisia) ja haastatellaan useita suomalaisia naisia näyttelijöistä urheilijoihin. Pidin myös näistä pätkistä, sillä erityisesti haastattelupätkät tauottivat hyvin muita kirjan kappaleita ja toivat niiden ideoita ns. reaalimaailmaan.

Tyttö sinä olet... on lempeä, suorasanainen, ystävällinen ja kannustava pieni suuri kirja. Parhaimmillaan se voinee luoda itseluottamusta ja varmuutta, uskoa siihen että kyllä minä pärjään juuri sellaisena kuin olen ja voin saavuttaa niitä asioita joista unelmoin, jos vain teen niiden eteen töitä. Minulle tämä teos saattaisi toimia parhaiten sieltä täältä silloin tällöin luettuna, mutta myös putkeen luettuna tästä tuli kovasti hyvä mieli.

(On tosin paha sanoa, että mitä mieltä tästä olisi silloin teini-ikäisenä ollut, mutta eiköhän tästä olisi jotain tarttunut. Toivottavasti.)

Kristan(kin) mielestä tämä sopii kaikenikäisille, Kia puolestaan luki kirjan pienistä ennakkoluuloista huolimatta.

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet...
Otava, 2015. 140 s.
Kuvitus: Nana Sjöblom
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...