Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin: Huomata aamulla ikkunasta, kuinka ruusupensas on täynnä kukkia.

Hyvä Mia Kankimäki.

Luin kirjaasi Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin useamman viikon. Siinä kesti niin kauan siksi, että en halunnut lukea sitä hutiloiden. Sinun tekstiäsi halusin lukea niin, että voisin keskittyä ja saada siitä irti kaiken. Rauhoittua ja matkustaa kanssasi Kiotoon, kävellä museoissa, ihailla kirsikankukkia, syödä mereneläviä Thaimaassa. Ja lukea, kun sinä kerrot Sei Shōnagonista.

Arvostan kovasti sitä, kuinka aloitit tämän kirjan kirjoittamisen. Uskalsit jättää päivätyösi, hakea apurahaa ja matkustaa Japaniin etsimään tietoa naisesta, josta tiedetään hyvin vähän. Luit Sein Tyynynaluskirjaa, ihastuit ja halusit tietää lisää. Ja sitten kirjoitit siitä kirjan, se on minusta hienoa.

Minusta oli mukavaa matkustaa kanssasi, vaikka Japani ei koskaan ole ollut minulle se juttu. Pidän kyllä siellä tehdystä taiteesta ja ruoasta, ja kirsikankukista, mutta en ole tuntenut maata kohtaan sen suurempaa paloa. Sinun kauttasi sain tehdä matkan ja kokea sen, mitä kaikkea hienoa matkalla voisi nähdä. Salaperäisiä baareja, luostareita, pyöräretkiä. Talvella kylmät huoneet.

Samalla oli mukavaa oppia kanssasi lisää Seistä, tästä Heian-kauden hovinaisesta, jota pidetään moraalittomana, nenäkkäänä ja jossain määrin huonotapaisena. Naisesta, joka todennäköisesti koki jos jonkinlaista elämänsä aikana, vaikka hovinaisten elämä olikin suljettua ja salaperäistä. Ja siitä, että tästä älykkäästä kirjailijattaresta ei ole säilynyt juuri mitään muistoja. Vain Tyynynaluskirjan jäljennöksiä ja muutama maininta. Sait kaivaa tietoja kivien ja kantojen alta, törmätä umpikujiin ja silti selvitit hurjan paljon.

Nyt minusta tuntuu, etten osaa sanoa kirjastasi paljoakaan. Sen voin tosin sanoa, että sen lukeminen oli äärimmäisen miellyttävää. Pidin siitä, kuinka Sei matkasi kanssasi, kuinka jaoit Tyynynaluskirjan ihastuttavia listoja ja teit omiasi. Sillä minäkin pidän listoista ja nautin kovasti niiden lukemisesta.

Ehkä se mitä haluan tässä sanoa on: kiitos.

Lisäksi: kiitokset Arjalle (joka myös oli kirjoittanut kirjeen kirjailijalle) kirjan minulle lahjoittamisesta. Arvostan tätä todella.

Miellyttäviä asioita:
Kirja, josta pitää hyvin paljon ja joka on täynnä merkintöjä, huomautuksia ja koirankorvia. Erityisen rakkaan kirjan tulee näyttää siltä että sitä on luettu paljon - ei ole mitään syytä käsitellä sitä hellävaroen ja jälkiä jättämättä, päinvastoin. Sen sijaan lainata jollekin siisti kirja ja saada se takaisin luetun ja käytetyn näköisenä on todella ärsyttävää. Lukemisen jäljet ovat ilahduttavia vain silloin ne ovat omia.

***

Liisa ei poistaisi kirjasta mitään, Katja olisi halunnut keskustella lukiessaan Kankimäen kanssa.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Otava, 2013. 380 s.

Lavalta: Liisa Ihmemaassa (Puotilan kesäteatteri)

Kuva: Antti Rahtu

Ajaessamme kohti Puotilaa alkaa sataa. Tiedän, että katsomon yllä on katos, mutta lavasta en ole aivan varma. Saavumme Puotilan kartanolle, jonka remontissa olevan pihan läpi luovimme kohti pientä näyttämöä. Sade ei ole hidastanut muitakaan paikalle tulleita, katsomo on täynnä lapsiperheitä. Alkamassa on Puotilan kesäteatterin ensimmäinen produktio, Liisa Ihmemaassa.

Lewis Carrollin Liisa-tarinat ovat eittämättä jo klassikoita. Pieni, utelias tyttö putoaa kaninkoloon ja päätyy Ihmemaahan, paikkaan jossa kaikki tuntuu olevan hieman kummallista. On hulluja hatuntekijöitä, irvikissoja, kaalimatoja, äksyjä kuningattaria. Ja aivan näytelmän alussa on Lewis Carroll, joka kovasti haluaisi ottaa Liisasta hyvän valokuvan. Tyttö ei kuitenkaan pysy paikallaan, ellei Carroll kerro hänelle sitä tarinaa, jossa on jänis jolla on valkoiset hansikkaat.

Kathryn Schultz Millerin näytelmäsovitus taipuu oivallisesti kahden näyttelijän esitykseksi Samu Loijaksen ohjauksessa. Henna Tanskanen on oivallinen, hauska ja itsetietoinen Liisa. Karo Lauronen esittääkin sitten kaikki muut roolit, Carrollin, jäniksen, hatuntekijän ja kumppanit. Esitys on hyväntuulinen ja energinen, näyttelijöistä ei edes huomaa että ulkona sade jatkuu.

Pääasiallinen kohderyhmä, lapset, myös otetaan hienosti huomioon. Lapset saavat kommentoida ja auttaa, saattavat he hieman myös juksata Liisaa etsivää Carrollia. Yleisössä istuneet lapset myös tuntuivat pitävän esityksestä kovasti, mutta niin pidimme mekin. Miehen purskahtaessa äänekkääseen nauruun kaalimadon puhallellessa saippuakuplia, kääntyivät lapsikatsojat hämmentyneinä katsomaan hohottavaa aikuista.

Ja vaikka tämä teksti on jo varsin hehkuttava, niin nostan vielä kerran hattua Tanskaselle ja Lauroselle. Näytelmän hahmot on tehty viimeisen päälle, eivätkä he hämmenny edes ulkoisista häiriötekijöistä. Esityksen alussa pään yläpuolella lepattava helikopteri otetaan vaivatta mukaan esitykseen. Osa kiitoksista täytyy toki antaa myös työryhmän muille osapuolille. Aukeavan kirjan kaltainen näyttämölavaste on oivaltava ja myös lavastuksellisesti ja puvustuksellisesti on tehty nerokkaita ratkaisuja. Esimerkiksi klassiset flamingo-krokettimailat ovat juuri sen näköisiä kuin pitääkin. Muut hienoudet jätän teille itse havaittavaksi.

Vaikka myös Ryhmäteatteri esittää tänä kesänä myös Liisaa Ihmemaassa, en epäile laisinkaan etteikö Helsinkiin mahtuisi kahta Liisaa. Produktiot ovat sen verran erilaisia. Sen kuitenkin sanon, että rima Liisoille on korkealla tämän mainion esityksen jälkeen. Oli nimittäin mahtavaa katsoa lastenteatteria, jossa kohdeyleisöä ei aliarvioida ja kaiken lisäksi esityksessä viihtyvät erinomaisesti myös aikuiset. Tällaista kesäteatteria katsoisin mielelläni lisää.

Esityksiä on koko kesäkuun ja katsojaksi pääsee 3-vuotiaasta ylöspäin. Esityksen ja teatterin kuulumisia voi seurata myös facebookin kautta.

Lämmin kiitos tuotannolle kutsusta esitykseen.

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu

Susanna Alakoski lienee monille tuttu Sikalat-kirjasta ja siitä tehdystä elokuvasta Sovinto. Sikalat odottelee minua kotihyllyssä, on odottanut jo jonkin aikaa, mutta tulin kuitenkin tarttuneeksi ensin Köyhän lokakuu. Päiväkirja -teokseen (Schildts & Söderströms, 2013). Yhden lokakuun aikana kirjoitetussa päiväkirjassaan Alakoski käsittelee omaa historiaansa, köyhyytä ja kodittomuutta, kaiken muun muassa.

Veljeni kävi läpi vankilan, ensihoidon, jatkohoidon, seurannan. Hän sai tukiasunnon. Hoito kesti kaksi vuotta. Sen jälkeen yhteiskunta kustansi hänelle C-hepatiittia estävän interferonihoidon. Myös ennen sitä hän oli tullut kalliiksi, vaikka oli tehnyt pitkää päivää sokerijuurikaspellolla ja elintarviketeollisuudessa. Maahanmuuton kustannuksista keskustellaan nykyään vilkkaasti. Minut pitäisi karkottaa maasta veljeni kanssa.

Sirpaleiseen tekstiin tottuminen kestää hetken. Katkelmat ovat usein lyhyitä, ajatuksia ja muisteloita tai lainauksia romaaneista ja virallisista lausunnoista. Toisesta hypätään toiseen vain pienen erottavan viivan kautta, nopeassa tahdissa. Kun tyyliin tottuu, alkaa kokonaisuus kuitenkin hahmottua ja lukurytmi kehittyy.

Teosta voi kutsua omaelämäkerralliseksi, mutta Alakoski kirjoittaa enemmän ajatuksistaan ja nykyhetkestään kuin menneisyydestä. Elämä ruotsinsuomalaisena maahanmuuttajana köyhässä perheessä vaikuttaa kuitenkin koko ajan taustalla, niin Alakosken tekstissä kuin sosiaaliviraston lausunnoissa. Äidin kuolema, veljen kuivillepääsy, pikkusisar josta ei sanota juuri mitään. Vahvana näkyy elämä kirjailijana, kirjoittaminen ja materiaalin kerääminen, luennointi, jatkuva matkustaminen. Mahakatarri, joka vaivaa ja estää kahvinjuonnin.

Köyhänä oleminen maksaa. 
Köyhä ostaa silloin kun hänellä on rahaa. Rikas silloin kun on alennusmyynti, sanoo appiukkoni.

Köyhyyden rinnalle tärkeäksi teemaksi nostetaan kodittomuus. Se, kuinka ihmisiä kuolee kaduilla, nukkuu porttikongeissa. Ihmiset, jotka on ehkä häädetty kodeistaan. Alakoski puhuu myös paljon siitä, kuinka se ei välttämättä ole ihmisen itsensä vika. Kaikkia meitä ei ole varustettu samanlaisilla selviytymismekanismeilla ja jos taakka kasvaa liian suureksi, voi palautuminen olla hankalaa tai jopa mahdotonta. Ainakin ilman apua.

Köyhän lokakuu on eittämättä tärkeä kirja. Se kertoo siitä, millaista on olla köyhä vaikka tekee paljon töitä. Häpeästä, yksinäisyydestä ja perheen rikkonaisuudesta. Myös kodittomuus on tärkeä asia, se sellainen josta ei välttämättä niin paljon tiedetä vaikka asiasta ollaan virallisesti montaa mieltä.

En kuitenkaan pidä teosta masentavana. Se luo uskoa ihmisyyteen, uskoa siihen että jotain voi vielä tehdä.

Meidän on autettava toisiamme.
Emme saa lakata auttamasta toisiamme.

Köyhän lokakuun löysin, kun luin Hannan oivallisen kirjoituksen siitä. Omppu puolestaan toteaa Alakosken kirjoittavan vimmalla.

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu. Päiväkirja. (Oktober i Fattigsverige, 2012)
Schildts & Söderströms, 2013.
Suomentanut: Katriina Huttunen
Kansi: Emma Strömberg

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti

Jhumpa Lahirin Suomen-vierailun aktivoimana (toukokuussa) tajusin, että en ole tältäkään kirjailijalta lukenut yhtikäs mitään. Niinpä ensisijaisesti suositusten ja toissijaisesti kirjaston hyllytilanteen pohjalta päädyin aloittamaan tutustumisen Lahirin esikoisnovellikokoelmasta Tämä siunattu koti (Tammi, 2001; Interpreter of Maladies, 1999).

"Niin", vastasi rouva Sen. Sanan lausuminen näytti kirvoittavan hänessä jotakin. Hän kohensi sarin reunaa joka kulki vinottain rinnan poikki. Hänkin katsoi ympärilleen ikään kuin näkisi lampunvarjostimissa, teekannussa ja lattiaan jähmettyneissä varjoissa jotakin mitä muut eivät nähneet. "Kaikki on siellä." (novellista Senin täti)

Yhdeksästä novellista koostuva kokoelma kertoo intialaisista Intiassa ja muualla, poismuuttaneista, kotiinkaipaavista, uutta elämää aloittavista. Arkisuus on vahvasti läsnä, pienet asiat muuttuvat Lahirin novelleissa suuriksi. Tunnelma on usein surumielinen, mutta ei masentava.

Jo ensimmäinen novelli, Väliaikainen järjestely, antaa esimaun siitä mitä kokoelma pitää sisällään. Toisistaan vieraantunut pariskunta kykenee keskustelemaan keskenään vain, kun sähkökatkos saa valot sammumaan koko kaupunginosasta. Samaa vaikenemista, kertomatta jättämistä, on myös muualla.

Kun lukemisesta on jo viikko, tuntuu vaikealta kirjoittaa mitään tyhjentävää. Novellien tunnelma on kuitenkin jäänyt mieleen, se haikeus ja kaiken hauraus, vaikka ihmiset yrittävät olla vahvoja. Kuten novellissa Senin täti, jossa kotimaahansa kaipaava intialaisrouva yrittää opetella ajamaan autoa.

Hassua muuten, että novellin nimeksi on suomennoksessa valittu eri novellin nimi. Englanninkielistä nimeä vastaisi Tuskien tulkki, mutta nimeksi on silti otettu Tämä siunattu koti. Eipä sillä, jälkimmäinen on kyllä yksi suosikeitani tässä kokoelmassa. Siinä nuori pari alkaa löytää uudesta kodistaan piilotettuja, kitchmäisiä kristinuskon symboleita.

Tämä siunattu koti vakuutti minut siitä, että Lahiri voisi hyvinkin olla minun kirjailijani. Seuraavaksi ajattelin ottaa luvun alle esikoisromaanin Kaima vaikka myös se uusin, Tulvaniitty, kiinnostaisi myös.

Mikä on sinun Lahiri-suosikkisi?

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti
Tammi (Keltainen pokkari), 2010. 221 s.
Suomentanut: Kersti Juva

Ursula Poznanski: Viisi (Beatrice Kaspary #1)

Geokätkö Nuuksiossa.

Tajusin viimein kiinnostua Ursula Poznanskin trilleristä Viisi (Atena, 2013) luettuani siitä Kirsin kirjanurkasta. Rikoskirjoja luen nykyään harvakseltaan, mutta kun kehuttuun kirjaan vielä ympätään uusin harrastukseni geokätköily ei opusta tietenkään voinut jättää väliin. Kun opus sitten tuli kirjaston suositushyllyssä vielä vastaan, niin homma oli selvä.

N47°46.605
E013°21.718
Kaava vaikutti hänestä tutulta, mutta hän ei tiennyt mistä. Sillä ei ollut mitään tekemistä tietokoneiden kanssa, eikä puhelinnumeroiden. Hemmetti sentään. "Minun pitäisi tietää tämä", hän mumisi, enemmän itsekseen kuin teknisille tutkijoille.
"No todellakin", Drasche sanoi suusuojansa takaa. "Jos lupaat olla sen jälkeen häiritsemättä, niin minä voin vähän avittaa."
"Sovittu."
"Syötäpä nuo navigaattoriisi. Ne ovat nimittäin koordinaatteja."

Etsivä Beatrice Kaspary joutuu varsinaiseen soppaan, kun pellolta löytyy kuollut nainen. Murhassa itsessään ei tunnu olevan sinänsä mitään tavallisuudesta poikkeavaa, kunnes silmiin osuu uhrin jalkapohjiin tatuoituun numerosarjaan, tarkemmin sanottuna koordinaatteihin. Koordinaatit vievät Beatricen työparinsa Florinin kanssa etsimään tavallisuudesta poikkeavaa geokätköä, sillä muovirasiasta ei löydykään lokikirjaa vaan ruumiinosa. Eikä kätkö suinkaan ole viimeinen laatuaan.

Aivan ensimmäiseksi täytyy antaa kiitosta kirjan geokätköily-kuvauksille. Laji selitetään kirjan päähenkilöille melko aikaisessa vaiheessa, mutta ei kuitenkaan liian seikkaperäisesti sillä jaksoin myös lajia tuntevana lukea koko homman. Nostan hattua myös suomentaja Anne Mäkelälle, joka oli geojästinä käynyt suomentamisen aikana kokeilemassa kätköilyä, hienoa! Omistautuminen mielestäni näkyy ja kuuluu. Karmivista kätköistä huolimatta kirja myös mielestäni onnistuu innostamaan lukijaa kätköilyyn, tai olisi varmasti innostanut jos en jo kätköilisi. Ja oppi tässä kuulkaa uuttakin. Yhtäkään yökätköä en ollut vielä tavannut, mutta kirjan luettuani onnistuin löytämään sellaisen melko läheltä kotia ja sitä olisi tarkoitus lähteä hakemaan mahdollisimman pian. Jännittävää!

No, kätköilyasia hetkeksi sivuun. Myös näin muuten Viisi onnistui olemaan oikein mainio trilleri. Tapahtumia on mukavan paljon, selvittelyyn käytetään mielestäni sopivasti aikaa ja poliisiaseman työntekijöiden dynamiikka on kiinnostavaa (vaikka roolit ovatkin jossain määrin aika, no, perinteiset). Pidin esimerkiksi kovasti Beatricen nuoremmasta kollegasta Stefanista, joka muuten on se tyyppi joka kätköilystä niin hienosti ylemmilleen kertoo. (tosin harmi, että Stefan ei heti päässyt tutkimuspaikoille apuun, nyt minä jouduin huutelemaan Beatricelle mistä etsiä!)

Viisi oli myös hurjan jännittävä ja iltaluvut taisivatkin tämän kanssa jäädä vähemmälle. Mitenkään erityisen raakana tätä en kuitenkaan pitänyt, vaikka uhrien kohtalot pedanttisesti selvitetäänkin. Kuvotusreaktioilta kuitenkin välttyi (tai sitten olen vain katsonut liikaa Bones-sarjaa ja turtunut). Jotain samaa tässä joka tapauksessa oli kuin David Fincherin Seitsemän -elokuvassa (ja se on muuten hyvä elokuva se).

Oikeastaan ainoan miinuksen kirjalle annan Beatricen kotielämästä, siis riitaisasta erosta ja jatkuvasta kiistasta lapsista. Rajoittuneella trillerikokemuksellani tuntuu, että miesetsivillä on "aina" alkoholiongelma ja naisetsivillä riitaisia parisuhteita. Beatricen menneisyyden tonkiminen tässä kirjassa puolestaan oli varsin kiinnostavaa. Eli oikein mainio lukukokemus tämä Viisi, kyllä kannatti lukea.

Thank you for the hunt!

Vaikka seuraavassa Beatrice Kaspary -kirjassa ei enää geokätköily pääroolissa olekaan, menee Sokeat linnut (ilmestyy kesäkuussa) silti lukuun mahdollisimman pian.

ps. Kanssakätköilijät! Meitsin ja siipan geokätköilytilin löytää täältä, saa pyytää toveriksi! Ja jos geokätköily ei vielä ole tuttua, suosittelen erittäin lämpimästi kokeilemaan (paitsi että siihen kyllä jää sitten koukkuun).

Ursula Poznanski: Viisi (Beatrice Kaspary #1, Fünf, 2012)
Atena, 2014. 426 s.
Suomentanut: Anne Mäkelä
Kansi: ?