Netta Walldén: Ruben ja ratikkaralli

Pöly ja talviralli.

Netta Walldénin Ruben-kirjat ovat ilahduttaneet meillä jo aiemmin ja kolmasta osaa odotettiin kovasti. Onneksi Sinisen linnan kirjastossa luettiin kirja piakkoin sen ilmestymisen jälkeen ja täten tieto kirjan ilmestymisestä kantautui minullekin, itse kun olen niin kovin huono kirjakatalogeja seuraamaan. Niin lähti siis Ruben ja ratikkaralli (WSOY, 2013) varaukseen kirjastosta. (Sanottakoon tosin, että tämän tekstin julkaisu antoi odottaa itseään ties kuinka kauan.)

Virginia seisoi yhä asemissaan, joten Valdemar hiipi puhelimen luo, valitsi raitiovaunuyhtiön numeron, kävi lyhyen puhelinkeskustelun ja palasi posket punoittaen nojatuoliinsa. Huomenna, hän ajatteli, ja pelkkä ajatus huomisesta sai hänen sydämensä heittämään sarjan innostuneita voltteja, kolmella kierteellä ja kaikkiin ilmansuuntiin kerien.

Saarnilaakson sateista arkea häiritsee kova kolkutus, sillä kaupunkiin ollaan rakentamassa raitiovaunukiskoja. Pinterän perheen naapurissa vaikeroi myös rouva Mallamudin talo, joka on ratkeamaisillaan liitoksistaan sillä talo on aivan täynnä rouva Mallamudin kirjoja eikä luovalle kaudelle tunnu näkyvän loppua. Ruben on jo laatinut laskelmat talon räjähdykselle ja yrittää laatia suunnitelmaa tapahtuman estämiseksi.

Muutoksen tuulet puhaltavat myös Valdeman Pinterän nojatuolin syvyyksiin. Sanomalehtiään rakastava mies kaipaa elämäänsä jotain uutta ja saapuva raitiovaunu saattaa olla juuri sitä mitä tarvitaan. Perheensä ja erityisesti vaimonsa huoleksi Valdemar katoaakin eräänä aamuna ja niinpä Rubenilla on käsissään myös toinen ratkaisuaan vaativa arvoitus.

Ruben ja ratikkaralli oli jälleen kerran ilahduttava ääneenluettava. Sanat soljuivat mukavasti suussa ja luvut olivat sopivan pituisia luettavaksi automatkoilla. Walldénin kieli on kekseliästä ja rikasta, mutta ei kikkaile liikoja. Myös hahmojen nimet ovat hauskoja ja oivaltavia.

Totta puhuen minua hieman jännitti Ratikkarallin aloittaminen, sillä Harman kartano oli ollut kutakuinkin loistavan Mallamudin tapauksen jälkeen pienoinen pettymus. Ilokseni Saarnilaakson uusi seikkailu kuitenkin lunasti odotuksensa vauhdikkailla tapahtumilla, hauskalla menolla ja viisaalla sanomallaan. Mahtavaa!

Ennen kaikkea Ruben ja ratikkaralli on tarina unelmista, niiden täyttämisestä ja välillä siitä kuinka pelottavaa on antaa niiden toteutua. Unelma voi olla pieni tai suuri, mutta se että uskaltaa ottaa sen viimeisen askelen voi olla hyvinkin vaikeaa. Onneksi sen askelen ottaminen voi olla hyvinkin palkitsevaa ja johtaa sellaisiin lopputuloksiin joita ei edes osannut aavistaa.

- Tämä talo räjähtää kahden vuorokauden kuluttua.
Naps?
- Teidän tulee lopettaa välittömästi kirjoittaminen.
Naps-naps-naps-naps. Naps-naps. Naps-naps-naps-naps-naps-naps-naps-naps...
- Kiitos ja näkemiin.
Naps-naps ja poks.

Ruben ja ratikkaralli sopii erinomaisesti sateisia syyspäiviä piristämään, mutta myös tähän talven keskelle.

Netta Walldén: Ruben ja ratikkaralli
WSOY, 2013. 160 s.
Kansi ja kuvitus: Laura Valojärvi

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Leena Parkkisen Galtbystä länteen (Teos, 2013) sai olla lukuvuoteni 2013 viimeinen kirja. Lainasin kirjan bestseller-lainana juuri ennen joulunpyhiä ja sain sen luettua uuden vuoden aattona muutamia tunteja ennen vuoden vaihtumista. Sanottakoon heti kättelyssä, että Parkkisen teos viehätti minua heti alusta alkaen ja ihastus säilyi loppuun asti.

On kesäkuu ja harmaiden rantavajojen välissä ui piisami jättäen jälkeensä kuin rasvalla piirretyn vanan.

Vuonna 1947 Fettknoppenin saarella tapahtuu nuoren naisen murha. Syyllisestä tunnutaan olevan yksimielisiä ja Sebastian pidätetään. Kuusikymmentäviisi vuotta myöhemmin Karen matkustaa takaisin lapsuudenkotiinsa, tuuliselle maksaruohon peittämälle saarelle, aikeenaan selvittää kuka rikoksen todella teki. Sillä ei ole enää mitään väliä, että moni on jo kuollut. Karenin mukaan päätyy lähtemään nuori Azar, joka matkustaa toisten menneisyyteen ja pohtii samalla omaa tulevaisuuttaan.

Pidin Karenista heti kirjan alussa. Vanha nainen on itsepäinen ja jopa ilkeä, ehdottomasti, mutta hänessä, luukahvaisessa revolverissa ja päättäväisyydessä on jotain, joka minua viehättää. Myös Azar onnistui tulemaan tutuksi, herättämään kiinnostusta, aiheuttamaan lisää ajatuksia juurista. Henkilöhahmot ovat muutenkin kohdallaan Parkkisen kirjassa, kiinnostavia ja monipuolisia, he osaavat yllättää vielä kirjan loppupuolellakin.

Opuksen mielenmaisema, tuulenpieksämät kalliot ja varautuneet ihmiset, on kiinnostava. Siinä on jollain tavalla samaa kuin Lundbergin Jäässä, samaa saaristolaista itsepäisyyttä ja omalaatuista lämpöä. Itse viihdyin Fetknoppenin sulkeutuneessa yhteisössä, niin synkeänä sota-aikana kuin nykyajassakin jolloin huoneet tuoksuvat kosteilta ja verhot ovat kellastuneet.

Parkkisen tarinasta en oikein osaa sanoa mitään, en ehkä haluakaan. Mieluummin jätän sen koettavaksi, niin että se saa yllättää. Minä yksinkertaisesti pidin tästä kirjasta kovin kovin paljon, sen konstailemattomuudesta ja tarinan monipuolisuudesta, moniäänisyydestä, surusta ja ilon hetkistä.

Kirjan suljin huokaisten, luettuani viimeiset kappaleet useampaan kertaan. En ole vieläkään aivan varma kaikesta, paitsi siitä että pidin kirjasta ja sen merensinisistä sävyistä, vaativuudesta ja samanaikaisesta kotoisuudesta. Galtbystä länteen on hieno tarina perheistä, salaisuuksista, rakkaudesta ja aikuistumisesta.

Erityiskiitokset tahdon vielä antaa Jussi Karjalaisen upealle kannelle, joka sopii kirjaan täydellisesti.

Sara piti kirjaa yhtenä vuoden parhaista, Minnan mukaan tämä olisi täsmälahjasuositus monelle.

***

Kirjan lukemisen lisäksi osallistuin myös Lukukeskuksen järjestämään lukupiiritapahtumaan. Lukupiiri ei ollut aivan tavanomainen, sillä Lukukeskus on aloittamassa palvelua josta kirjailijan voisi kutsua kotiinsa keskustelemaan kirjoistaan. Me kokoonnuimme erään kirjabloggaajan luona ja paikalla olivat lisäksemme Lukukeskuksen edustaja sekä Leena Parkkinen.

Parkkinen oli suunnattoman ystävällinen ja mukavan oloinen. Itseäni tilaisuus vähän jännitti, mutta keskustelu sujui mukavasti ja Parkkinen tuntui kertovan mielellään siitä miten hän kirjoittaa ja avaavan hieman teostensa taustoja. Jutustelimme Parkkisen kanssa noin tunnin ajan ja kaikki saivat esittää kysymyksiä.

Omasta mielestäni Lukukeskuksen idea on hauska ja toivonkin sen saavan ilmaa siipiensä alle. Kiitokset Leena Parkkiselle ja Lukukeskukselle!

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Teos, 2013. 339 s.
Ulkoasu: Jussi Karjalainen

Kevään tärpit - kulttuuria kiitos!

Kipin kapin lippuja hankkimaan!

Viime syksynä tein itselleni tärppilistan syksyn teatterijutuista. Listan tekeminen selvästi auttoi, sillä onnistuin pinkomaan sen kokonaan läpi ja nyt lienee paikallaan kahlata läpi myös kevään tarjonta. Tällä kertaa tosin ajattelin laajentaa valikoimaani myös teatterista muihinkin esittävän taiteen muotoihin, hui! Seuraavassa siis Kujerruksien kevään 2014 tärppilista!

Sikäli mikäli ehdin näitä katsomaan niin katsomisen jälkeen linkkiä ilmestyy vinkin perään. Ja sanottakoon tähän alkuun vielä se, että on aika ihanaa olla ilmoittautuneena teatterien tiedotuslistoille kun kevätkauden lehdet tulevat postissa kotiin.

Cirko

Laitan Cirkon tähän nyt ihan vain yleisesti ottaen koska siellä on vaikka mitä kiinnostavaa! Keväällä on paljon erilaisia esityksiä ja toukokuussa järjestetään Cirko-festivaali. Cirko-festivaalin tiimoilta ostimme jo meille liput kanadalaisen The 7 Fingers -ryhmän Traces-esitykseen.

Isänmaallinen messu - Halleluja perkele! / KOM-teatteri

Esityksen nimen nähtyäni mietin vähän että oisko tää nyt tärppi vai ei, mutta kuvauksen luettuani totesin että joo. Suomalaiset eturivin kirjoittajat puhuvat suunsa puhtaaksi ja pohtivat kansakunnan tilaa, lavalla KOM-ensemble. Luvassa on kuulemma laulua, pelastautumissuunnitelmaa ja saarnaa. Esitys vedetty ohjelmistosta liian tiukan aikataulun vuoksi.

Jekyll ja Hyde / Turun kaupunginteatteri

Harmitti, kun en syksyllä ehtinyt katsomaan mutta tämähän menee vielä keväälläkin! Klassikkotarina Jekyll ja Hyde on puettu Turun kaupunginteatterissa musikaalimuotoon, pääroolissa häärii Riku Nieminen. Kavereilta tuli vielä kaiken lisäksi sen verran hyvät suositukset, että nähtävä on. - nähty 5.4.2014

Järki ja tunteet / HKT

HKT tuo lavalle keväällä Austen-klassikon. Klassikoiden lavalle tuomisessa on omasta mielestäni aina haasteensa, mutta parhaimmillaan se voi onnistua erittäin hyvin. Päätän tällä kertaa laskea toivoni pääosakaksikon, Sara Mellerin ja Kreeta Salmisen varaan.

Kaspar Hauser / Q-teatteri

Q-teatterin kevään uutuus lupaa kertoa Y-sukupolven tarinan. Itselleni alkaa olla Q-teatterin suhteen sellainen fiilis, että en hirveästi tutustu mitä siellä näytetään vaan menen vaan. Ensinnäkin siellä on hyviä näyttelijöitä ja toisaalta sieltä ei tule ainakaan lähdettyä ihanhyväkolmekauttaviis-meiningillä. Lisäksi kuulin satunnaisen kohtaamisen aikana Eero Ritalalta että tästä on tulossa aika hyvä. - nähty 19.3.

Kaunotar ja Hirviö / Kansallisbaletti

Innostuin taas kun tajusin että kappas, sen lisäksi että räpellän sunnuntaisin balettitunneilla sitä voi ihan oikeasti myös mennä katsomaan. Kansallisbaletti tarjoilee keväälle klassikkosadun lumottuine prinsseineen ja rakkaustarinoineen.

Kokoteatterin improklubit

Koko-teatteri tarjoilee kevätkaudella improklubeja kaksin kappalein. Joka kuukauden toisena maanantaina Koko Jazz Clubin lavalla nähdään Totuus vs. tarina eli sinne ja takaisin jossa julkkisvieraan kertomasta tarinasta näyttelijät improvisoivat jotain uutta. Joka kuun viimeisenä maanantaina puolestaan päästään kokemaan Riskiryhmän improklubi teatterisalissa. Näihin haluaisin päästä edes kerran.

Luolasto / Kansallisteatteri

Syyksi melkein riittäisi, että näytelmässä esiintyy eräs suosikeistani eli Martti Suosalo. Tämän lisäksi näytelmän idea kuulostaa kiinnostavalta. Tutkimusryhmä seikkailee maan uumenissa etsien kristallijärven rannalta löytyviä maalauksia ja kohtaa luolastossa jotain kummallista. - nähty 1.4.

Nätti tyttö, vähän pehmee / Ryhmäteatteri

Nätti tyttö, vähän pehmee lupailee kuplivaa kerrontaa, pohdintaa olemassaolosta sekä Suomineidon vahvuudesta. En tiedä yhtään mitä odottaa, mutta myönnän tässä että nyt menen ensisijaisesti siksi että tykkään Ryhmiksen meiningistä ja en halua jättää näitä väliin. Sieltä saa aina jotain ajateltavaa, vähintään. - nähty 6.2.2014

Ovista ja ikkunoista / Kansallisteatteri

Oivallinen ranskalaiskomedia pyörii vielä kevätkaudella Pienellä näyttämöllä. Olin ilahtunut, koska kerrankin komediana mainostettu esitys nauratti ihan aidosti. Kristo Salminen ja Katariina Kaitue esittävät hienosti lopulta hermoromahduksen partaalle joutuvaa pariskuntaa, jonka kotiin alkaa yhtäkkiä ilmestyä kasoittain rahaa. Oma juttuni esityksestä täällä.

Sormet hunajapurkissa / Ryhmäteatteri

Jostain syystä tämä keväinen tärppilistani on kauhean näyttelijävetoinen, mutta entäs sitten. Ryhmäteatterin kevään toisessa ensi-illassa on pääosassa Sanna-Kaisa Palo, josta pidän aivan hirvittävästi. Ihmissuhteiden törmäyttäminen myös kiinnostaa mukavalta tai vähintäänkin kiinnostavalta.

Tohtori Zivago / HKT

Meinasin viime syksynä, että en nyt mene katsomaan tätä HKT:n (silloin) uutta musikaalia koska se ei lähtökohtaisesti oikein sytyttänyt. Tämän jälkeen olen monelta taholta kuullut, että kannattaisi ehkä sittenkin. Edes Antti Timosen vuoksi, joka on kuulemma tässä tosi hyvä pahis.

Mainiota kulttuurikevättä kaikille!

ps. Palaan myös aiheeseen Avoin kirje teatterikävijöille. Innostutaan ja fiilistellään, mutta höpötetään vasta esityksen jälkeen!

Lavalta: Lumikuningatar (Kansallisooppera)

Kuva: Sakari Viika

Äiti oli taikonut jostain liput tammikuiseen Lumikuningattaren esitykseen. Olen käynyt baletissa viimeksi joskus vuosikausia sitten katsomassa Pähkinänsärkijää, mutta nyt balettiharrastuksen myötä on kiinnostukseni tähän taidemuotoon kasvanut. Siispä mekko päälle ja Oopperalle!

Kansallisoopperan Lumikuningatar perustuu H.C.Andersenin samannimiseen satuun, mutta on muokattu suomalaiseen asuun. Esityksen on dramatisoinut baletin koreografi Kenneth Greve Pirjo Toikan kanssa. Lyhykäisyydessään kerrottakoon, että ystävykset Kerttu ja Kai asuvat Helsingissä ja Lumikuningattaren peili on matkannut sinne isoäidin (kertojana toimiva Minna Haapkylä) mukana Lapin markkinoilta. Kun Lumikuningatar yrittää saada peilinsä takaisin apureidensa avulla, rikkoutuu peili ja sen siru lentää Kain silmään. Kai kaapataan korjaamaan peiliä ja Kerttu lähtee pitkälle matkalle etsimään rakasta ystäväänsä. Matkallaan hän kohtaa paljon erilaisia ihmisiä ja jännittäviä olentoja ja oppii uutta maailmasta.

Ensimmäinen puoliaika vei minut heti mukanaan ja katselin vain onnessani taitavia tanssijoita ja upeaa lavastusta. Esityksen Helsinki on kaunis ja tunnelmallinen, lapsitanssijat sympaattisia. Kain saatua sirpaleen silmäänsä tanssijat vaihtuvat aikuisiksi, Kain roolia tanssi Johan Pakkanen ja Kertun suloinen Linda Haakana. Toisella puoliajalla pidin kovasti Kertun matkojen aikana esitetyistä maakohtaisista tansseista. Oma suosikkini oli ilahduttava japanilainen tanssi, mutta myös persialainen tanssi väriloistossaan ja iloisuudessaan viehätti silmää. Lopun jännittävät kohtaukset olivat myös melkoista visuaalista ilotulitusta, nautin kovasti erityisesti Lapin velhon (hurmaava Tuukka Piitulainen) mainion joukkion liikehdinnästä.

Itse Lumikuningatar oli äärimmäisen vaikuttava kylmyydessään ja taitavuudessaan. Mai Komorin jäätävä katse ja jotenkin Black Swan -elokuvasta muistuttava maskeeraus toivat hahmoon ovelaa pahuuden tuntua. Sirot Lumihiutaleet olivat viehättävä "armeija" tälle viileälle kuningattarelle, noidat kiljahduksineen veivät ajatukset synkemmille poluille. Tosin myönnettäköön, että hieman hihittelin sisäisesti ensimmäisellä puoliskolla kuningattaren glitteröidylle segwaylle. Se ei ihan mielestäni sopinut esitykseen.

 Kuva: Sakari Viika

Aivan lopussa katsoja yllätetään vielä kerran ja esitys loppuu yllättävän hämyisiin tunnelmiin. Minä tosin tiesin, mikä se lopun yllätys on, mutta hieman se hämmensi. Äidin kanssa spekuloimme asiaa kotimatkalla ja löysimme lopulta onneksi tyydyttävän selityksen joten loppu saa hyväksymis-merkinnän.

Baletin musiikin on säveltänyt Tuomas Kantelinen. Musiikki soi jylhästi ja esitykseen sopivasti. Etenkin Lumikuningattaren kohtauksiin oli saatu upeaa jännitystä niin, että itse ainakin kökötin eturivin penkissäni kuin liimattuna. Myös lavastukseen ja puvustukseen on panostettu, erityiskiitokset Lumikuningattaren ja lumihiutaleiden puvuille sekä Manta-patsaalle.

Miinusta annan kyllä siitä, että Kertun auttamiseen tarkoitettuja taikasauvoja annettiin väliajan jälkeen vain lapsille. Kyllä tällainen päälle kaksikymppinen lapsikin olisi mielellään avustanut Kerttua ja Lapin seitaa. Huokaus.

Lumikuningatar oli ehdottomasti näkemisen arvoinen balettiesitys. Esityksen ulkonäkö niin lavastuksen kuin puvustuksen suhteen oli huikea, tanssijat upeita ja tunnelma taianomainen. Ensimmäisen puoliajan aikana ihan liikutuin siitä, että on se ihmiskeho hieno systeemi ja kuinka jotkut osaavat sitä käyttää niin hienosti. Lisää balettia, kiitos!

Jussi Siirilä: Barrikadikesä

Kuva meidän barrikadikesältämme 2012.

Jussi Siirilän Barrikadikesä (Gummerus, 2013) oli hilpeä ja kevyt luettava syyskuisen hääviikon säädön keskellä. Nuortenkirjat tuppaavat tällä hetkellä olevan minun omaa rentoutumislukemistani ja Barrikadikesä sopi tähän kategoriaan kuin nenä päähän. Kaiken lisäksi sain suosituksen lukea kirjan eräältä tutultani, joten homma oli siinä.

Tsädäm, ihmiset. Tsä-däm!
Jotenkin olin tämän aavistanut mutta en ollut antanut itselleni lupaa uskoa siihen. Se oli niin älytöntä. Hirvittävän, puistattavan, hiuksiaraastavan älytöntä. 
Isä ja äiti aikoivat hakea Raaka remontti-ohjelmaan.

13-vuotias Maya painiskelee ongelmien kanssa. Kotitalo pitäisi remontoida, mutta isä sai potkut ja äidin taiteilijuus ei tuo paljoa tuloja tuo. Vanhemmat keksivät ratkaisun, josta Maya ei innostu: he ilmoittautuvat television uuteen remonttisarjaan. Maya neuvottelee itsensä hässäkän tieltä Lappiin pikkuserkkunsa Nooran luo, mutta perillä odottavat uudet ongelmat. On nimittäin hankalaa nuorta miestä ja kaiken lisäksi vielä sellutehtaan lakkautusuhka. Toimintaa siis riittää ja kaiken lisäksi vielä mummo heiluu barrikadeilla ja unohtaa ostaa jääkappiin ruokaa.

Barrikadikesä, sen lisäksi että se on oikein viihdyttävä opus, kommentoi hauskasti tosi-tv:n sisäisiä hupaisuuksia ja pohdiskelee samalla vakavampia irtisanomisten ja työttömyyden parissa. Pääpiirteiltään kirja on joka tapauksessa humoristinen ja ilahduttava sekä helposti luettavissa. Lisäksi Siirilä saa Mayan kritisoimaan hauskasti suosittuja vampyyrikirjoja, joka itseäni lähinnä hihitytti mutta saattaa saada (nuoremmat) vannoutuneet fanit varpaisilleen.

Nostan hattua Siirilälle myös teini-ikäisen tytön maailmaan pääsemisestä. Tunteet heiluvat laidasta laitaan, asiat ovat täynnä draamaa ja isot jutut kerrotaan pelaamalla pullonpyöritystä. Hyvin kuvataan myös ystävyyden problematiikkaa. Maya joutuu useammankin kerran pohtimaan toveruuden vahvuutta säilyttäessään salaisuuksia ja pohtiessaan niiden seurauksia.

Harmittaa, että sain kirjoitettua tämän jutun loppuun vasta niin kauan kirjan lukemisen jälkeen, sillä muistikuvat ovat jo ehtineet haalistua. Kirja on kuitenkin jäänyt positiivisesti mieleen ja muistan nauttineeni sen lukemisesta kovasti. Siirilän teksti oli mukavaa lukea, Mayan seikkailut sopivan tavallisia mutta kuitenkin riittävän draamalla höystettyjä ollakseen kiinnostavia ja kirja itsessään hyväntuulinen ja hyvää tarkoittava. Suosittelen siis lämpimästi.

Kirja on saatu kustantamolta arvostelukappaleena, tosin ei varsinaisesti blogiin vaan erääseen toiseen projektiin, joka toivottavasti käynnistyy kevään aikana.

Jussi Siirilä: Barrikadikesä
Gummerus, 2013. 301 s.
Kansi: Emmi Kyytsönen