George Orwell: Vuonna 1984

Pikkukoira valvoo sinua.

Kaikkihan sen tietää, tämän kirjan, siis George Orwellin Vuonna 1984 (WSOY, 2008). En ollut, syystä tai toisesta, lukenut sitä vielä mutta kun satuin unohtamaan laukkukirjani (sattumoisin Teurastamo 5) eräänä päivänä kotiin oli täysin välttämätöntä käydä työpaikan kirjastosta lainaamassa jotain. Ihastuttava kirjastolaisemme auttoi minua kaivamaan hyllyjen kätköstä Orwellin ja niinpä viimeistelin opuksen jouluaaton aikana.

Huoneisto oli seitsemännessä kerroksessa, ja kolmekymmentäyhdeksänvuotias Winston, jolla oli oikean nilkkansa yläpuolella säärihaava, kulki verkkaista tahtia ja lepäsi monta kertaa matkalla. Joka porrastasanteella häntä tuijottivat hissikuilun vastakkaisesta seinästä julisteen jättiläiskasvot. Se oli kuva, jonka katse tuntui seuraavan kulkijan liikkeitä. ISOVELI VALVOO SINUA luki alla.

Winston Smith työskentelee totuusministeriössä Lontoossa, Oseanian pääkaupungissa. Hänen tehtävänään on korjata historiaa niin, että se vastaisi puolueen tavoitteita. Aamuisin hän herää teleruudussa näkyvään venyttelytuokioon. Oseania on vuorotellen sodassa Itä-Aasiaa ja Euraasiaa vastaan. Omien ajatusten esittäminen on tuomittavaa. Kaikesta huolimatta Winston on varma siitä, että salainen Veljeskunta, vastarintaliike, on olemassa. Tai sitten hän on vain hullu. Mutta joka tapauksessa Winston toivoo, yrittää salata ajatuksensa puolueelta, tekee työnsä ja vielä kaiken kukkuraksi rakastuu, vaikka sitäkin pidetään kerrassaan pöyristyttävänä. Puoluetta vastaan on kuitenkin kapinoitava, edes omassa mielessä.

Orwellin luoma tulevaisuudenkuva on synkkä ja harmaa. Ihmiset on valjastettu poliittisen koneiston osiksi. Talous pidetään kurissa tuottamalla mahdollisimman paljon sotaan liittyviä tarvikkeita, kulutustavaroista on jatkuva pula. Vain puolueen sisäpiirin jäsenillä on erikoisoikeuksia. Prolejen, puolueeseen kuulumattomien, elämäntapaa paheksutaan. Kaikkia valvotaan. Kapinoivat viedään rakkausministeriöön tai sitten he vain katoavat. Yhteiskunta ei ole kaunis paikka elää.

1984 pujottelee politiikan syövereissä, nostaa eteeni mätiä päätöksiä ja kiemuraisia päättäjiä. Se näyttää yhden ihmisen vastarinnan mahdotonta vastustajaa vastaan. Tekee mieli heiluttaa lippua Smithin puolesta, vaikka tuntuukin siltä että minua tarkkaillaan. Pienet rauhanhetket suojassa teleruuduilta tuntuvat myös minusta autuaallisilta.

Tuntuu siis kurittomalta sanoa, että olin jotenkin hämmentynyt kirjan lopussa. Mies kielsi tosin minua kirjoittamasta että miksi ja se on ehkä ihan hyväkin, enemmän olisin ollut itse kiukkuinen siitä jos olisin osannut odottaa mitä tapahtuu. Että siinä mielessä kyllä aika hyvin, että en ole onnistunut saamaan selville tästä kirjasta vuosien saatossa oikeastaan mitään muuta kuin että Isoveli valvoo.

Ja vaikka tuossa nyt jupisinkin, niin onhan tämä oivallinen kirja kertakaikkiaan. En olisi uskonut jaksavani lukea montaa sivua poliittista propagandaa, mutta niinpä jaksoin. Orwell on mainio kirjoittaja, jolla on taito hyppysissään. Klassikon maine myönnettäköön ilolla tälle opukselle.

George Orwell: Vuonna 1984 (Nineteen Eighty-Four, 1949)
WSOY, 2008. 330 s.
Suomentanut: Raija Mattila
Kansi: Liisa Holm ja Heikki Kalliomaa

Anders de la Motte: Peli

Bongasin Anders de la Motten Pelin (Otava, 2013) kesällä Nenä kirjassa-blogista ja kirja jäi mieleen. Hakiessani kirjoja jouluksi kirjastosta lojui tämä opus kutsuvasti hyllyssä joten nappasin sen mukaani. Valinta osoittautui loppupeleissä oikein mainioksi, sillä kirja oli sopivan kevyt ja riittävän koukuttava vuoden ensimmäisten päivien luettavaksi.

Näyttö välähti taas, ja hänen sormensa tökkäsi melkein automaattisesti No-kuvaketta ennen kuin hän huomasi, että nyt viesti oli erilainen.

Wanna play a game, Henrik Petterson?

Yes

No

HP jäykistyi istuimellaan. What the f...?

Henrik, tuttavallisemmin HP, löytää krapulaisena päivänä lähijunasta uututtaan kiiltävän teräksisen puhelimen. Puhelin ei kuitenkaan suostu tavallisiin toimintoihin vaan tivaa HP:ltä jatkuvasti samaa kysymystä: Wanna play a game? Lopulta nuori sankarimme antaa kysymykselle periksi ja klikkaa YES luullen vain osallistuvansa kaverinsa järjestämään pilaan. Puhelin kuitenkin alkaa antaa HP:lle erilaisia tehtäviä, joiden suorittamisesta saa niin mainetta kuin myös rahaa. Täydellinen homma selkärangattomalle laiskurille.

Samaan aikaan nuori naispoliisi Rebecca paiskii töitä henkivartijana. Työ on raskasta, etenkin kun ala on miesvaltainen, mutta Rebecca alkaa saada jalansijaa urallaan. Kirkasta nousujohdannetta tosin varjostavat menneisyyden synkät tapahtumat ja kummallisesti hänen lokeroonsa ilmestyvät ilkeät viestit.

Jotta jännitys säilyisi, ei juonesta kannattane sen enempää kertoilla. Joka tapauksessa kyseessä on jännittävä soppa, joka muuttuu luku luvulta mutkikkaammaksi. Kahden kertojan taktiikkaa on käytetty hienosti hyväksi ja sillä onnistuttiin jopa jekuttamaan muutamia kertoja, joka on mielestäni ärsyttävää mutta hyvällä tavalla.

Hatunnosto myös suomentaja Maija Kauhaselle, sillä HP:n hahmon kääntäminen ei varmastikaan ole ollut mitenkään unelmahomma (tai mistäs minä tiedän). HP nimittäin viljelee puheessaan joukoittain englanninkielisiä fraaseja kuten hommahan oli ihan no-brainer tai hän oli secret agent, man on a mission. Vaikka tämä kauheus sai minut säännöllisesti tuhisemaan tuohtuneena, oli hahmo silti, ärsyttää myöntääkin, puhetapaansa myöten varsin onnistunut.

Anders de la Motte on cop turned writer, imitoidakseni HP:n käsittämättömän ärsyttävää puhetapaa. de la Motte on poliisin työnsä ohella toiminut myös turvallisuuspäällikkönä IT-yrityksessä, joten tietotaitoa löytyy ja niinpä uskomattomat tekniset jututkin on saatu kuulostamaan vetäviltä (ilman yhtä mittavaa teknistä jargonia kuin esimerkiksi Stieg Larssonin kirjoissa). Jännitys myös pysyy hyvin yllä läpi koko kirjan ja juoni onnistuu jopa hyvin

Peli oli oikein pätevä jännäri, joka toimisi varmasti myös elokuvana (tosin soisin sen olevan ruotsalaistuotantoa) ja jonka saattaisin jopa katsoa. Kirja on koukuttava, helppolukuinen ja kiinnostava, vaikka ei millekään supersuosikkilistalle kipuaisikaan.

Näemmä opus on myös saanut jo kaksi jatko-osaakin, nekin voisi lukea jossain välissä. Ja jos ette muuten ole nähneet loistavaa elokuvaa Epäillyt (The Usual Suspects), johon Pelissä useasti viitataan, niin suosittelen myös sitä. Nerokas, nerokas elokuva, jota ei sitten saa ikinä koskaan spoilata kellekään joka ei ole sitä nähnyt.

Anders de la Motte: Peli ([geim], 2010)
Otava, 2013. 400 s.
Suomentanut: Maija Kauhanen
Kansi: Niklas Lindblad

Vuosi kuvina -haaste ja uuden vuoden lukuajatuksia

Joskus lokakuussa Sara haastoi minut ottamaan osaa Vuosi kuvina -haasteeseen. Aloin ottaa kuvia jo marraskuussa, mutta en silloin heti päässyt kartalle ideasta ja unohdin kuvat koneen kansioihin. Nyt minulla on joka tapauksessa varastossa jo kolme kuvaa ja aloitankin haasteen niillä. Tarkoituksena on siis kuvata samaa maisemaa kuukausittain ja kerätä kuvat lopulta kokoelmaksi. Koska ajattelin tehdä osallistumisen itselleni helpoksi, päätin kuvata kotipihaamme makuuhuoneen parvekkeelta.

Marraskuu oli vielä kovin syksyinen.

Joulukuussa lunta oli sen pienen hetken.

En aivan ehtinyt tallentaa tammikuun aamupäivän aurinkoa. 

Vuosi on alkanut leppoisasti. Työt jatkuvat vasta tiistaina ja odotan sitä sekä innolla että lievällä jännityksellä että osaakos tässä enää mitään. Toisekseen aloitin uudestaan opiskelut, luen nyt Turun avoimessa yliopistossa maantietoa ja ensimmäinen kurssi tuntuu haastavalta, mutta mukavalla tavalla. Myös laulutunnit jatkuvat ensi viikolla.

Lukurintamalla olen edennyt hitaasti. Olen lukenut yhden kirjan kokonaan ja lisäksi minulla on neljä keskeneräistä kirjaa. Tarkoitus olisi lukea ne pois alta, samoin kirjastosta lainassa olevat ja keskittyä oman hyllyn aarteisiin. Lisäksi haaveissani on edistyä tänä vuonna 101 spefin helmeä -listalla sekä osallistua Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.

Ilahduttavaa alkavaa vuotta!

Liikkuvaa kuvaa: Joululoman elokuvat

Paramount Pictures

Mean Girls (2004)
Kaivettiin NetFlixistä esiin höpöä ja Mean Girls kömpi vastaan. Se oli sopivan lyhyt joten päätimme katsoa sen. Ja olihan se ihan viihdyttävä, mutta ihan pöhkö. Jos elokuvan teemana on kertoa, että ei kannata olla ilkeä, niin ei ole kauhean hyvä että leffa itsessään on oikeastaan aika ilkeä. Ja että siinä vihjailtiin asioita, joista ei sitten puhuttu mitään. Mutta ihan jees kolmekauttaviisi höpöksi.

Dreamworks

She's the Man (2006)
NetFlix ehdotti tätä Mean Girlsin jälkeen ja koska ei nukuttanut aloimme katsoa sitten tätä. Tämä höpöhöpöleffa nosti aikanaan Channing Tatumin yleisön tietoisuuteen ja täytyy myöntää, että olihan se Tatum sitten loppupeleissä ihan symppis. Leffa itsessään oli ennalta-arvattava (tosin olin kyllä nähnyt sen aiemmin), mutta ilahduttava. Huumoria oli revitty roppakaupalla siitä, mitä vaikeuksia aiheuttaa vaihtaa roolia tytöstä poikaan ja takaisin. Mutta kuka ihme on Paul?

Silver Pictures

Road House (1989)
Pitihän sitä jouluun nyt hetki Patrick Swayzea mahduttaa. Swayze on kuuluisa portsari Dalton, joka päätyy syrjäiseen kaupunkiin siistimään kapakan eloa. Homma ei sitten tietenkään suju ihan niin helposti ja näin pois päin. Elokuva oli ihan kamala, mutta ansainnee paikkansa listalla "100 most enjoyably bad movies". Kauheinta olivat kamelinvärinen slipoveri, mystiset pahat katseet ja vaikka mikä. Mutta Sam Elliott oli aika kiva.

Carolco Pictures

Chaplin (1992)
Svenska Teaternin Chaplinin näkemisen jälkeen päätettiin katsoa tämä elämäkertaelokuva jouluna - ja ne olivat ihan samanlaiset! Tai no eivät aivan, mutta melkoisen, toisaalta olihan niissä käytetty samaa kirjaa lähteenä. Robert Downey Jr. oli kyllä loistava Chaplin. Mutta ei tämä elokuva mikään elämäämullistava kokemus ollut. Pitäisi kyllä katsoa se Nykyaika ja Diktaattori jossain välissä.

Dionysos Films

21 tapaa pilata avioliitto (2012)
Vessapaperipaketin mukana tuli joku Lotus+Makuuni-koodi, jolla sai vuokrata leffan ilmaiseksi netistä. Koodi meni tietysti uuden vuoden aattona vanhaksi, joten päivällä ryhdistäydyttiin ja loggailtiin sisään. Tämä tuli vastaan ja oltiin että ookoo, katotaan vaan. Ihan viihdyttävähän tämä sitten oli, nauratti ja Pamela Tola ei näyttänyt yhtään Pamela Tolalta. Kiva että kotimainen komedia oli komedia. Olihan siinä ihan kauheita juttuja mutta tänään nauratti.

Unifilm

Tavarataivas (2013)
Olin lukenut tästä kiinnostavasta dokkarista jo aiemmin, joten kun se nyt oli Areenassa katsottavana niin mehän uuden vuoden päivänä katsottiin. Pointtina siis se, että päälle kaksikymppinen mies vie kaikki tavaransa varastoon ja saa hakea sieltä vuoden jokaisena päivänä vain yhden. Kokeilu on kiinnostava ja sen herättämät ajatukset elämästä ja sen laadusta ajattelemisen arvoisia. Jollain tavalla dokumentti on myös kasvutarina, sillä sen tekoaikaan liittyi myös monia "sankarin" elämän käännekohtia. Varsin mainio dokkari.

Jurow-Shepherd

Breakfast at Tiffany's (1961)
Ystävän kanssa olimme sopineet aikoja sitten katsovamme yhdessä tämän elokuvan ja nyt kun kummallekin sattui yhteinen lomapäivä niin mehän katsottiin. Olen nähnyt Tiffanyn joitakin vuosia sitten, mutten muistanut siitä oikein mitään. Positiivisena yllätyksenä elokuva oli parempi kuin muistin, Audrey Hepburn ihana ja kaikessa kaoottisuudessaan elokuva oli mukava katsoa (etenkin hyvässä seurassa).

Haruki Murakami: Norwegian Wood

En tiedä olinko alitajuisesti säästellyt Haruki Murakamin Norwegian Woodia (Vintage, 2010; alkup. 1987) marraskuuta varten. Ehkä näin. Sen kuitenkin tiedän, että eräänä päivänä kävelin tihkusateessa juna-asemalta kotiin ja luin kävellessäni kirjan viimeiset sivut sillä en halunnut jättää niitä myöhemmäksi.

The more the memories of Naoko inside me fade, the more deeply I am able to understand her. I know, too, why she asked me not to forget her. Naoko herself knew, of course. She knew that my memories of her would fade. Which is precisely why se begged me never to forget her, to remember that she had existed. 
The thought fills me with an almost unbearable sorrow. Because Naoko never loved me.

Toru kuulee lentokoneessa Beatlesin Norwegian Wood -kappaleen ja joutuu surun valtaan. Mieleen nousee elävästi kävelyretki puistossa nuoren naisen, Naokon, kanssa, vaikka aikaa on kulunut jo lähes kaksikymmentä vuotta. Muuta keinoa tilanteesta selviytymiseen ei ole kuin kirjoittaa ja niin Toru matkaa omaan menneisyyteensä ja yrittää saada selkoa rakkaudestaan ja menetyksistään. Naokon lisäksi elämän lankoihin kiinnittyy myös muita naisia, kuten persoonallinen Midori ja kitaraa soittava Reiko.

Vaikka Norwegian Woodista puuttuukin se maailman nyrjähtäneisyys, joka lukemissani Kafkassa rannalla ja ihanassa 1Q84:ssä oli, on se silti omalla tavallaan taianomainen. Kaikki tapahtumat ovat pääosin arkisia, elämä jatkaa radallaan, ja silti kaiken yllä leijuu jokin, josta ei aivan saa kiinni, mutta joka saa uskomaan siihen että elämä ei ole niin harmaata kuin se joskus antaa ymmärtää. Murakamilla on myös taito saada minut uskomaan, että paljon asioita tapahtuu, vaikka ulkoisesti aika näyttää lähes pysähtyneen. Tavallaan Norwegian Wood toi mieleeni Richard Linklaterin elokuvan Rakkautta ennen aamua (1995). Myös siinä rakastutaan, kävellään ja puhutaan tuhottoman paljon, mutta loppujen lopuksi varsinaisia tapahtumia on käsittämättömän vähän.

Norwegian Wood on surullinen ja kaunis kirja. Siinä on paljon häikäisevää upeutta ja toisaalta pieneksi kääriytynyttä mutta silti rikkirepivää melankolisuutta. Se on hieno. Ja vaikka Murakami kuinka kuuleman mukaan ahdistuikin siitä, että NW lopulta toi hänet suuren yleisön tietoisuuteen, olen siitä erittäin iloinen.

Kirsi piti kirjan alakuloisesta tunnelmasta, Maria kuvaa sitä haikeankirpeäksi.

Haruki Murakami: Norwegian Wood (Noruwei no mori, 1987)
Vintage, 2010. 389 s.
Kääntänyt: Jay Rubin
Kansi: Markus Klinko & Ruth Rowland