Runohaasteen lopputulema

Vuosi lähenee uhkaavasti tai oikeastaan armollisesti loppuaan ja samalla päättyvät lukuisat lukuhaasteet. Reader, why did I marry him? -blogin Ompun luotsaama runohaaste oli miellyttävä haltuunotettava, sillä lukea sai mitä tahansa runoutta sen verran kuin mukavalta tuntui. Itse huomasin vasta nyt lukeneeni haasteeseen vain kotimaista runoutta, mutta mikäs lukiessa kun ovat niin taitava ja monipuolinen joukko.

***

Luin Tekla Inarin runo- ja valokuvakokoelman Siniset vuodet - Blue Years jo maaliskuussa. Muistan lukuhetken, istuin lähijunassa ja jotenkin ajattelen että on ollut kaunis päivä. Kauneuden illuusio voi toisaalta johtua myös teoksen kuvituksesta, tavallisista pienistä hetkistä otetuista valokuvista joissa on hätäisyyttä ja rakeisuutta, sellaista oikeanlaista. Kirja oli myös käsituntumalta miellyttävä, pehmeä ja kompakti.

Runot ovat puolestaan jatkumo, ne kuvaavat kahden ihmisen välistä rakkaustarinaa tässä tämän hetken maailmassa. Sanat resonoivat mielessä, Inari kirjoittaa selkeää ja tarkkanäköistä proosarunoa. Tuntuu hassulta sanoa, että tämä oli jotenkin helppo kokoelma, mutta se on nyt ensimmäinen mieleentuleva sana. Runot ja kuvat seurasivat toisiaan, minä pysyin perässä, nyökyttelin.

Tekla Inari: Siniset vuodet - Blue Years
Kosmos, 2017. 256 s.
Englanninkieliset käännökset: Kasper Salonen
Typografinen muotoilu: Jaakko Suomalainen

Lainattu kirjastosta.

***

Syksyllä suoritin Lyriikan perusteet -kurssia ja ensimmäisenä tehtävänä oli lukea jokin kotimainen uusi runokokoelma. Poimin omasta hyllystä Mia Röngän esikoiskokoelman Maanalaiset linnut. Rönkä on muun muassa ympäristöekologian dosentti ja ammattiosaaaminen nousee esiin myös runoissa. Takakannessa yhteiskunta- ja ekokriittisiksi kuvatut runot pursuavat luontosanastoa, metsoja, avaruussäätä, silokallioita ja suomaisemia rinnastettuna kaupunkimaisemiin, bussikatoksiin ja viemärikaivoihin.

Kokoelma on pääosin tummasävyinen, kalliot räjähtävät teiden tieltä, sanoissa on surua ja luopumista. Silti on myös lämpimiä kosketuksia, yhteisymmärryksen hetkiä ja jonain hetkenä pystyn häätämään maailmasta kaiken pahan. Palaan tähän kokoelmaan vielä varmasti, typografisiin leikkeihin ja vahvoihin kuviin.

Mia Rönkä: Maanalaiset linnut
Sammakko, 2016. 67 s.

Omasta hyllystä.

***

Alkuvuodesta ihastuin Veera Antsalon Pölyn historia -kokoelmaan ja täten syksyllä ilmestynyt uusi kokoelma Imago oli helppo valinta kirjastosta kotiin vietäväksi. Imagossa ollaan jatkuvassa muutoksen pyörteessä, katseen kohteena, on tyttö ja lasia ja heinää. Luin tätä junassa ja kirjaston sohvalla, en tiedä mitä sähläsin taas palautuksen kanssa, upposin ja toivoin ettei lapsi herää päiväunilta ihan vielä. Upposin ja jätin ajattelematta, koska se oli siinä hetkellä helppoa, vaikka tiesin, että tässä ollaan jonkin mielenkiintoisen äärellä ja että ehkä kannattaisi vähän nyt keskittyä vaikkei mukamas ehdi.

Jostain syystä mieleen ovat jääneet erityisesti Instagram-filttereiden nimet ja yliviivaukset, jonkinlainen epävarmuuden reunalla keikkuminen, onko tässä hyvä, onko? Voisin hyvin kuvitella palaavani tähän vielä, keskittyväni paremmin. Pidän siitä, että Antsalon runoja lukiessani koen olevani jonkinlaisen tajuamisen äärellä mutta en aivan, että on ajateltava ajatus vielä loppuun, pinnistettävä vähän, ja sitten löydän jotain tärkeää. Sopivan haastavaa ja kiehtovaa siis.

Veera Antsalo: Imago
Teos, 2018. 96 s.
Ulkoasu: Jenni Saari

***

Viimeisenä haasteeseen ennättävänä kokoelmana luin Tuomas Timosen Oodi rakkaudelle ja järkytyin ehkä vähän. En tiedä mitkä olivat ennakko-odotukseni, ehkä se johtui sanasta rakkaus, mutta jotenkin kokoelman maailmankuva tuntui ankealta, perusteetonta lyömistä, epävarmuutta. Runot sekoittuvat mielessäni parhaillaan kesken olevan Miki Liukkosen O:n kanssa, vaikeuteni johtuivat varmaan siitäkin.

Toisaalta pidin kovasti riemukkaan sekopäisestä runosta Satu 2: Daniil Harms ja Punahilkka, sen pistin siipallekin luettavaksi ja hän nauroi, Harmsin absurdi tapa kirjoittaa oli saavutettu riemukkaasti. Pidän myös itseäni vähän tylsänä, sillä runot Satunnaisia onnenhetkiä 1 ja 2 olivat suosikeitani tässä kokoelmassa. Tylsältä siksi, että ne olivat ehkä sellaisia klassisempia, vaikkapa onnittelukorttiin tai vastaavaan sopivia, ihan vain kauniita hetkiä hienoin kielikuvin kuvattuina. Että miksi minä en nyt voi pitää enemmän noista monimerkityksellisemmistä ja haastavammin tulkittavista? Mutta fakta on, että pidin enemmän onnenhetkistä ja saa nyt olla niin.

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle
Teos, 2007. 84 s.
Kansi: Camilla Pentti

Lainattu kirjastosta.

Kuittaan tällä myös Helmet-haasteen kohdan kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.

***

Luin haasteeseen yhteensä kahdeksan kokoelmaa. Tämän lisäksi minulla on kuitenkin vielä lainassa kirjastosta useampi ja olen hankkinut tänä vuonna omaan kotihyllyyn ainakin kahdeksan uutta runoteosta, joten tästä on hyvä jatkaa runojenluvun tiellä. Uusi haastekin taitaa olla tuloillaan!

Veera Antsalo: Pölyn historia
Tekla Inari: Siniset vuodet - Blue Years
Maria Matinmikko: Värit
Joni Pyysalo: Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet
Paperi T: Post Alfa

Mia Rönkä: Maanalaiset linnut

Veera Antsalo: Imago

Tuomas Timonen: Oodi rakkaudelle

Haasteeseen kuului myös luettujen kirjojen nimiä käyttäen kirjoitettu runo, johon sai lisätä myös muita sanoja kunhan kokoelmien nimet ovat siinä esimerkiksi kursiivilla eroteltuina. Tässä omani:

Mitä on odotettavissa, kuolema, rakkaus ja lisälaitteet?

Edessä siintävät siniset vuodet, ehkä muutkin värit

Vaivalla luotu imago kuormittaa

eikä post alfa kiinnosta

jäljelle jää kuitenkin vain pölyn historia

oodi rakkaudelle on turha, raakkuvat maanalaiset linnut

Paperi T: post-alfa

Yksityiskohta Myyrmäen juna-aseman graffitista.

Rytmikäs sukellus rap-miehen mielenmaisemaan

En kulje nykyrunouden trendien aallonharjalla, joten julkaisuvuotensa hittituote Paperi T:n post-alfa (Kosmos, 2016) oli minulta vielä lukematta. En itse asiassa ole aivan varma, olenko koskaan tietoisesti kuullut yhtään Paperi T:n kappaletta. Todennäköisesti en. Yhden haastattelun olen sentään lukenut.

Ei tämä runojen lukemista kuitenkaan haitannut, tämä sivistymättömyyteni, vaan ahmaisin kokoelman yhdeltä istumalta. Niin, sekään ei toki ole runojen suhteen yleensä se paras tapa, mutta tällä mennään. Olisi niissä varmasti ollut enemmänkin pureksittavaa, jos olisi malttanut ja ehtinyt pysähtyä. Intellektuellin nuoren miehen mielenmaisema on betoniseinää, kaupungin jylyä, kuuluisuuden kiroa, viiniä ja tupakkaa.

Luin kokoelman jonkinlaisena pitkänä rap-kappaleena, biitti löytyi pään sisästä. Osittain tykkäsin, osittain en. Joitain asioita oli sanottu hirvittävän hienosti ja rytmiikka oli, kuten olettaa saattaa, erinomaista, mutta toisaalta välillä tuntui että olen ihan liian tyhmä näitä lukemaan kun en tiennyt kaikkia runoissa mainittuja henkilöitä ja ehkä vähän myös tuntui, että minulle kettuillaan. Yleisfiilis on kuitenkin ehdottoman positiivinen ja kokonaisuutena tämä oli mukavan helppolukuinen olematta turhan heppoinen.

Visuaalisesti tämä oli myös kiinnostava, mustat sivut ja valkoinen teksti. Romaanin kohdalla ei varmaankaan olisi kovin miellyttävää lukea, mutta runojen väljällä taitolla tuntui silmissä miellyttävältä. Muutenkin teos on esineenä jotenkin harvinaisen onnistunut.

Sanottakoon vaikka, että ei lainkaan harmittanut tämän kokoelman lukeminen ja jos tämä on runokokoelmana toiminut edes jollekulle porttihuumeena nykyrunouteen niin aivan huippua. 

Amma innostui tämän myötä 2010-luvun runoudesta, Tuijata löysi teoksesta tiivistettyjä elämäntilatuntoja.

Paperi T: post-alfa
Kosmos, 2016. 96 s.

Joni Pyysalo: Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet

Runo valaisee mielen 

Torstaiaamu bussissa matkalla kaupunkiin. Luen Joni Pyysalon Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet (WSOY, 2006) läpi lähes kokonaan ja räpyttelen kyyneliä silmistä. Miten voikin olla runous näin hyvää(tekevää)?

Erityisesti pidin kokoelman keskimmäisestä osasta Rakkaus on rikkaruoho. Siinä rakkaus eli ja hengitti sanoissa, rivien välissä, väljillä sivuilla. Sen olisin voinut lukea läpi uudelleen ja uudelleen. Pidin minä niistä kahdesta muustakin, mutta timanttisin osuus oli siellä keskellä turvassa. Voisi ajatella että rakkaus ja arkipäivän kauneus ovat hieman banaaleja runoaiheita ja ehkä niin, mutta minuun Pyysalon ilmaisu osui ja upposi.

En minä osaa tästä kokoelmasta sanoa muuta kuin että se oli hieno, ihana ja itkettävä ja että toivon muistavani sen hetken bussissa, kun oli runoja, vauva nukkui, aurinko paistoi ja tuntui että tähän maailmaan mahtuu surujenkin keskelle rakkautta.

Melkein, melkein ehti harmittaa että onnistuessani jokin aika sitten löytämään tästä kappaleen (lukematta sitä ensin itse) lahjoitin sen suorilta ystävälle. Toisaalta tiedän, että hänen käsissään tämä kokoelma on loistavissa käsissä. Lisäksi universumi selvästi tahtoi olla minulle kiltti, sillä ajattelin tätä kirjoittaessani tarkistaa josko tämä kuitenkin jostain löytyisi omaan hyllyyn ja löytyihän se.

Analyyttisempaa ja perinpohjaisempaa analyysia kokoelmasta löytyy esimerkiksi Kiiltomadosta.

Joni Pyysalo: Kuolema, rakkaus ja lisälaitteet
WSOY, 2006. 82 s.

Maria Matinmikko: Värit

Kaikkia värejä ei näe yhdellä kertaa

Ensikosketukseni Maria Matinmikon Väreihin (Siltala, 2017) oli kun yritin löytää sitä kirjakaupasta ystävälle. En löytänyt, mutta varasin sen itselleni kuitenkin kirjastosta. Jo kirjan kansi, Markus Pyörälän suunnittelema, on hämmentävä, sillä sen olemus muuttuu valaistuksen mukaan. Sisältä löytyy lisää hämmennystä kuuden osion verran. Tekstit vievät mukanaan, mutta en ole aivan varma minne niiden mukana päädyn ja jokainen sivunkääntö ellei jopa virkkeiden väli on usein hyppy aivan toiseen karttaruutuun.

Sivulla 77 sanotaan Mitä teemoja? Ei ole mitään teemoja. Hieman tällainen fiilis minulle jäi tästä kokoelmasta, vaikka onhan siellä teemoja ja yhtenäisiä ajatuksia, mutta en nyt sitten osaa niitä kuitenkaan eritellä. Kirjan kuudella osiolla kun tuntuu olevan yhteisiä säikeitä ja ei sitten kuitenkaan. Ongelma lienee omanikin, runomuoto on useammassa osiossa kerronnallista ja vie ajatukseni pienoisromaaneihin ja siinähän sitä ollaan. Luen ahmien ja nopeasti edeten ja sitten kompastun kun en ihan pysy perässä. Ei se sinänsä haittaa.

Pidin kuitenkin hirvittävästi Matinmikon runojen yllätyksellisyydestä, yhtäkkiä silmien eteen lävähtävästä ilmassa leijailevasta nakkikeitosta ja kauko-ohjattavista dinosauruksista. Välillä leikillinen kieli vakavoituu ja painautuu hampaisiin, kun tarkastellaan esimerkiksi yhteiskunnallisia ongelmia kuten tyttöjen sukuelinten silpomista.

Veikkaan, että Värit avautuisi minulle paremmin useamman lukukerran myötä eikä se ole lainkaan huono asia. Nytkin luin kokoelman puolitoista kertaa ja toisella kierroksella uusia yhteyksiä ja merkityksiä avautui. Jos kohtaamme teoksen kanssa vielä uudelleen uskon, että löytäisimme uusia keskustelunaiheita sen kanssa.

(Tokihan huomasin vasta tätä kirjoittaessani, että tämä on Matinmikon Väritrilogian kolmas osa! Voisin lukea toisetkin, Valkoisen ja Mustan.)

Lue ihmeessä myös Tekstiluolan Tuomaksen analyyttinen ja kiinnostava teksti ja Reader, why did I marry him? -blogin Omppu ei olisi halunnut palauttaa kirjaa kirjastoon.

Tällä myös yksi suoritus #runo18-haasteeseen.

Maria Matinmikko: Värit
Siltala, 2017.
Graafinen suunnittelu: Markus Pyörälä

Veera Antsalo: Pölyn historia

Kerronnallinen runoteos vie tarkastelemaan maailman rakennetta ja historian kerroksia

Veera Antsalon Pölyn historialla (Teos, 2015) oli niin ihana nimi, että se oli pakko ottaa kirjastosta mukaan. Kirjailijan toinen runoteos vie matkalle maailmaan, joka rakentuu milloin savesta, milloin asfaltista ja hajoaa ja muuttuu jatkuvasti joksikin muuksi. Jatkuvajuonisen oloinen runoteos on tunnelmaltaan haikea ja kaunis.

Pölyn historiassa Pariisin kaduilta ensimmäistä kertaa tavattava Kerääjä kerää, ihmettelee, tutkii. Hän tapaa John Waynen, luokittelee pölyhiukkasia, näkee hevosen lautaselta ilmaan pöllähtävän tomupilven. Kun törmään tekstissä mainintaan Amelia Earhartista, alkaa vähän itkettää. Jostain syystä juuri teoksesta löytyneen kahden, täysin ohimenevän Earhart-maininnan vuoksi pidän siitä hirvittävän paljon.

Olisin ehkä luokitellut kirjan itse pienoisromaaniksi, ellen olisi poiminut sitä mukaani nimenomaan runohyllystä. Lukiessa ajattelin paljon Leena Krohnia ja erityisesti Tainaronia, tässä oli tunnelmaltaan jotain samaa, vierauden tuntua ja ympäristön tarkkailua ilman varsinaista osallistumista tapahtumiin.

Antsalon ilmaisua on miellyttävää lukea. Teos on siitäkin mukava runoteos, että sen voi lukea yhteen pötköön ilman kummallista ähkyn tuntua, sillä teoksen luvut ovat melko pitkiä ja runoilmaisu vapaamuotoista. Varmastikin tyyliä voisi kuvailla myös hienoilla runoustermeillä, mutta termien ollessa minulle vieraita tyydyn toteamaan teoksen olevan tyyliltään viehättävä.

Tällä aloitan #runo18-haasteen ja kuittaan Helmet-haasteen kohdan kotimainen runokirja.

Veera Antsalo: Pölyn historia
Teos, 2015. 80 s.
Kansi: Jenni Saari