Muistoja Mad Housesta

Nature Theatre of Oblivia. Kuva: Saara Autere

Mad Housen viides kausi tuli ja meni. Ilokseni ehdin vinguttaa kausikorttia niin, että sen hankkiminen oli jopa kannattavaa, mutta kaikista esityksistä en saanut aikaiseksi kirjoittaa kauden aikana. Päänsisäisen kovalevytilan vapauttamiseksi tässä lyhyesti muisteloita vielä kuudesta Mad Housen katon alla koetusta elämyksestä.

Oblivia: The Nature Theatre of Oblivia

Tämä esitys pinkaisi suoraan suosikikseni näkemästäni Oblivian tuotannosta. Viisi esiintyjää (Mikko Bredenberg, Alice Ferl, Timo Fredriksson, Anna-Maija Terävä ja Annika Tudeer) luovat äänimaiseman (Ferl) ja valojen (Meri Ekola) avustuksella lavalle metsän, sellaisen oikein perinteisen jossa vanhat puut natisevat, eläimet elelevät ja jonne toisinaan eksyy joku ihmisyksilökin lenkkeilemään. Työryhmän liikekieli on riemastuttavaa ja tunnistettavaa. Mieleen ovat jääneet erityisesti huolestunut peuralauma ja orgaanisen pomppivaiset puput sekä aivan riemastuttava pahka (jota en tosin tunnistanut, mutta heti kun se minulle kerrottiin oli pahkaisuus ilmiselvää). Meditatiivinen ja äärimmäisen miellyttävä esitys.

Tämän esityksen voi vielä nähdä Kanneltalossa 18.-20.4.

Antti-Juhani Manninen: Assholes

Tässäpä harvinaisen kaksijakoinen esitys, sillä ensimmäinen puolisko tästä oli mielestäni aivan huippu ja toisen aikana alkoi jopa vähän suututtaa. Tilaan saapuessa lavalla lojuu hämmentäviä, isoja naamiohahmoja aivan kuin jostain etelän kliseisillä suomalaisturisteilla kuorrutetusta lomahelvetistä. Muutama näistä hahmoista herää eloon ja oloon, alkaa viettää lomapäivää lukien (Dan Brownia, tietysti) ja kuvia ottaen. Ensinäkemältä tyypit tuntuvat vastenmielisiltä, mutta vähitellen heitä alkaa katsoa lämmöllä ja lempeydellä. Että tässä me ollaan, samassa tilassa.

Toisella puoliskolla hahmot ovat kadonneet ja lavalla on ihan vain ihmisiä, näyttelijöitä (Jouni Järvenpää, Jaakko Lilja ja Liana Potila). Toiminta on kooste omituisia hetkiä. Yhdessä vaiheessa eräällä on päässään jättimäinen persaukko, esiintyjät tuijottavat liian pitkään, en saa ajatuksesta kiinni. Alun lempeys on poissa, ahdistaa. Turvaudun katsomalla loppupuolella lavalle vapautettujen paristoilla toimivien kierivien pallojen (onko näille joku sana?) irrationaalista toimintaa. Puoliksi siis aivan super, puoliksi ei yhtään mun juttu.

Blue Exhaust. Kuva: Saara Autere

Niko Hallikainen: Blue Exhaust

Blue Exhaust on Niko Hallikaisen ensimmäinen sooloteos, joka käsittelee muun muassa yksinäisyyttä ja unettomuutta sukeltaen syvälle tummasävyiseen mielenmaisemaan. Tästä huolimatta esitys ei ollut ahdistava. Hallikaisen puherytmi on hypnoottista ja siihen samplattu musiikki tukee tunnelmaa. Yleensä tämänkaltainen musiikki ei ole minulle sitä ominta, mutta äänisuunnittelultaan tämä teos oli aivan timanttinen. Mieleen on jäänyt vahvana sekä pelkitetty lava-asetelma että sen luomat mielikuvat romuttuvista Hudson-joen laitureista ja sumuisesta maisemasta, yksinäisestä vaelluksesta kohti jotain. Blue Exhaust oli täysi ja mieleenpainuva esitys.

Tästä esityksestä kannattaa lukea Jussi Keskitalon hieno bloggaus.

Orfee Schuijt: Shaking The Libidinous

Tästä esityksestä voin suoraan sanoa, että en kyllä tajunnut. Käsiohjelmasta lunttasin sitten jälkeenpäin, että Schuijtin esitys käsitteli muun muassa seksin dramaturgiaa ja totuttuja rooleja ja tavoittelee libidon abstrahoimista tanssillisen koreografian ja tekstieditoinnin keinoin. Esitys jakautui kahteen osaan: ensimmäisessä tilassa sai vaellella vapaasti ja ihmetellä ruutuja, joissa tavalla tai toisella seksiin liittyvät lauseet täydentyivät hitaasti ja toisessa katsottiin perinteisesti katsomosta käsin kahden tanssijan koreografiaa. Koreografia itsessään oli tavallaan ihan kiinnostava, mutta myös minun silmiini huvittava. Oli kuitenkin vaikea sanoa saisiko esitykselle nauraa, joten tyydyin puremaan posken sisäpintaa esiintyjän reisien osuessa läiskytellen kivilattiaan. Tulipa nähtyä tällä kaudella yksi tällainen ei yhtään mun juttu -esitys, vaikka idean puolesta tämä olikin oikein kiinnostava.

Näiden lisäksi ehdin katsomaan toista Juuso Kekkosen, Jamie MacDonaldin ja Miss Vinyl Envyn luotsaamaa Punch Up! - Resistance and Glitter -iltaa. Illan aikana nähtiin niin stand upia, burleskia kuin dragiakin. Line up oli kiinnostava ja olo oli illan jälkeen kohotettu. Itse tarvitsen selvästi tosin vielä katsojana rohkeutta ja kokemuspisteitä siihen, että osaisin innokkaasti remuta ja taputtaa burleski- ja dragnumeroiden aikana, olen liian rutinoitunut lopetustaputtaja. Näille illoille muuten lupailtiin mahdollisesti jatkoa, joten kannattaa pitää silmät ja korvat auki jos kiinnostaa.

Kokonaisuutena Mad Housen viitoskausi oli oikein mainio ja jätti taas hetkeksi kylläisen olon esitystaiteen suhteen (lisäksi söin varmaan viisi Mad Barin mutakakkua, se oli hyvää). Seuraavaa kautta odotellessa!

Lavalta: Jeminan monta elämää (Helsinki Dance Company)

Kuva: Marko Mäkinen

Helou Jemina

ja kiitos sun upeasta Jeminan monta elämää -show'sta eilen! Olin aika väsynyt kun tulin paikalle, mutta sun vaaleanpunaisiin unelmiin verhottu salonki otti lämpimästi vastaan myös uupuneen kulkijan. Toivotit lentoemopersoonassasi meidät myös niin ystävällisesti tervetulleeksi että eihän siinä voinut kuin piristyä.

Välillä kyllä ihan säikähdin monipersoonallisuuttasi, vaihdoit niin nopeasti roolista toiseen että hirvitti. Aika rääväsuisia myös ne jotkut, Annet ja Mairet vai mitä niitä oli. Ja sit välillä olin ihan pihalla, että mitä nyt tapahtuu ja mitä sä yrität sanoa. Sä oot niin nopee!

Toisaalta olit kyllä tosi ihana ja herkkä. Vaikka välillä kiroilit ja mitä, niin liikekielesi on valloittavaa ja oot tosi hyvä tanssimaan ja ilmaisemaan itseäsi. Jotain tosi koskettavaa sussa oli, haavoittuvaisuuttakin, vaikka ovelasti sitä yritit sitten peittää. Ja sun vaatemallisto on upea, se printtiaamutakki, ou jee.

Lopetit esityksen niin kuin diivan pitääkin, yleisö söi kädestäsi kun pyörähtelet vaaleanpunaisissa tyllihelmoissasi ja laulat if only we could always live in dreams. Ihan vaan tuon hetken takia sua kannatti tulla katsomaan. Kerro sille Karttusen Jyrkille kans terveisiä että on se aika ystävällinen kun on antanut kehonsa sun käyttöön tällaisella kokonaisvaltaisella tavalla.

Pus ja kiitos,
Linnea

ps. Mun mielestä se Merylkin on kyllä aika ihana, vaikka imitoit sitä kyllä herkullisesti. Kannattaa katsoa Kuolema pukee häntä jos et oo nähnyt, siinä ois sulle hyvä taistelupari se Merylin hahmo siinä.

pps. Kiitos karkeista, ne oli hyviä.

ppps. Tässä on sulle viel mun emansipaatiotanssivideo, mulla ei oo pinkkiä eikä glitteriä mut kuiteski!

Video, jonka Linnea (@kujerruksia) julkaisi 19. 10ta 2016 klo 12.49 PDT

Lavalta: Huijarisyndrooma (Juuso Kekkonen)

Kevät tuli ja toi jälleen lavoille Juuso Kekkoselta uuden monologin. Huijarisyndroomassa Kekkonen yrittää selittää kaksikymppiselle itselleen nykymaailman menoa ja omaa elämäänsä. Tarina rönsyilee työelämän kokemuksista politiikan kommentointiin ja kikkelivitsien kautta aikakautemme vertaamista tunnettuun scifi-kuvastoon. Puhutaan esityksessä toki myös monille tutusta huijarisyndroomasta, siis siitä kuinka ihminen pelkää jonkun tulevan ja paljastavan hänen olevankin vain huijari alallaan eikä suinkaan hyvä siinä mitä tekee.

Näkemistäni Kekkosen monologeista oli Huijarisyndrooma minulle selvästi haastavin. Sulattelun jälkeen tuntui, että tämä johtui nimenomaan yleisön asemasta tässä esityksessä, siis siitä että yleisöllä oli tässä rooli 20-vuotiaana Kekkosena eikä suinkaan katsojina. Samaistuminen on paikoin vaikeaa, sillä kerrotut asiat ovat paljolti henkilökohtaisia tuokiokuvia vaikkakin suurelta osin hauskoja ja siten nautittavia anekdootteja. 

Esitys hyppelee iloisesti asiasta toiseen, mutta onnistuu kuitenkin löytämään punaisen lankansa kerta toisensa jälkeen. Paikoin tosin tuntui, että asiaa on liikaakin ja sulateltavaa on paljon, toisaalta on mielestäni otettava huomioon, että kyseessä oli ensi-ilta ja esitys tiivistynee ja terävöityy esityskauden jatkuessa. Arvostan joka tapauksessa Kekkosen kykyä pitää langat loppupeleissä käsissään ja se, että esitys pääsee loppukaneettiinsa hyytymättä tienposkeen.

Kiinnostavaa itselleni oli myös se, millaisia linkkejä esityksessä oli muualle. Aivan puskista, vaikkei tavallaan yllättäen, tulee yhtymäkohta jokin aika sitten nähtyyn Big Mysteryyn, jota Kekkonen oli käsikirjoittamassa. Pienen pätkän tekstistä olin myös kuullut edellisenä viikkona Feminist Comedy Nightissa Suvilahdessa. Eivät nämä niin sanotut toistot kuitenkaan haitanneet, hyvät kohdat kestävät sen kyllä.

Parhaimmillaan Kekkonen on kielikuvissa ja mielikuvien luomisessa. Silmien eteen piirtyvät niin kommuunista löytyvä maailman paras vessa kuin korppien yhteiskuntakin. Veikkaan, että myöskään nyky-yhteiskunnan meiningin vertaaminen natsidiskomunaan ei haihdu mielestä aivan heti. En kuitenkaan avaa tätä sen kummemmin, saatte itse käydä katsomassa esityksen jos haluatte tietää. Huijarisyndrooma näyttäytyi minulle jonkinlaisena esittelynä Juuso Kekkosen maailmaan ja sen myötä on ehkä helppo mennä katsomaan myös muita hänen monologejaan kun tietää, mistä lähtökohdista esiintyjä niissä puhuu.

Huijarisyndrooman ehtii nähdä Helsingissä huhti- ja toukokuussa ja esitys käy vierailemassa myös Turussa ja Oulussa. Lisäkommentteja voitte puolestaan käydä lukemassa vaikka Puistojatkot-blogista, sieltäkin oltiin katsomassa ensi-iltaa.

Kiitokset kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: Feminist Comedy Night! with Jamie MacDonald (Mad House)

Mad House -syksy jatkui viikonloppuna loppuunmyydyn Feminist Comedy Nightin parissa. Jamie MacDonaldin isännöimässä illassa käsiteltiin feminismiä ja vähän muutakin kaksikielisen koomikkojoukon toimesta. Lavalla nähtiin MacDonaldin lisäksi Henri Hakkarainen, Joel Herman, Henry Lehto, Kaisa Pylkkänen, Aatu Raitala, Lina Schiffer ja Ulla Virtanen ja ainakin vielä joku muu jonka nimeä en nyt saanut ongittua selville. Joka tapauksessa käsillä oli oikein mainio lineup, hyviä juttuja joka koomikolla ja yleisö viihtyi. 

En ole aikaisemmin kirjoittanut juttua stand up -keikoista, joten olen nyt vähän sormi suussa että mitä sitä sanoisi. Vitsejä en enää muista kunnolla (eivätkä ne olisi varmastikaan yhtään niin hyviä tässä tekstinä, konteksti ja näin) saati sitten ihan satavarmasti sitä että kuka nyt minkäkin jutun kertoi. Hyviä oivalluksia oli joka tapauksessa muun muassa mystisesti sukupuolimarkkinoiduista partatuotteista (kyllä, niitäkin voi ylimiehistää), seurustelun erikoissäännöistä, päivän politiikasta, paheksunnasta kaupan kassajonoista ja mitä näitä oli.

Se täytyy myös sanoa, että Ihana Baarissa oli huippukiva tunnelma koko keikan ajan. Yleisö oli hyvin mukana, väliajalla sai jonottaa virvokkeita ilman kantapäitä potkivia kanssajonottajia ja wasabisoijapähkinät oli ihan tosi hyviä. Ja jotenkin tunnelma oli niin lämmin, ettei haitannut vaikka oli saapunut paikalle yksin, yhdessä siinä kuunneltiin ja naurettiin ja taputettiin.

Kotimatkalla myös huomasin, että koomikoiden jutut eivät ole minun kertominani yhtään niin hauskoja. Komedia on vaikea laji ja varmaan se tilannekin vaikuttaa, koska jutut olivat oikeasti hurjan hyviä. Ehkä en ryhdy koomikoksi. Stand up -keikalle voisin sen sijaan uskaltautua uudemmankin kerran.

Lavalta: Miehen lailla (Juuso Kekkonen)

Kuva: Jalmari Eskelinen

Juuso Kekkosen Iholla-trilogian ensimmäisen osan Outo homo ensi-illasta on nyt noin kaksi ja puoli vuotta. Pidin esityksestä valtavasti niillä molemmilla kerroilla, kun olen sen nähnyt. Toinen osa, Pilkkaa jumalaa, ei osunut niin vahvasti, mutta sai kuitenkin törmäytettyä ajatuksia ja oli siksi kovin mieluinen. Muun muassa näiden seikkojen vuoksi kolmatta osaa Miehen lailla tuli odotettua suurella mielenkiinnolla: mitä tällä kertaa?

Miehen lailla sai alkunsa keväällä 2014, kun Kekkosta alkoi kuumottaa itänaapurin tilanne. Tästä havainnosta kummunnut esitys käsittelee muun muassa Vladimir Putinia ja Venäjän tämänhetkistä tilannetta, mutta kertoo myös Kekkosesta itsestään ja hänen suvustaan. Siitä, miten hänen sukupolvensa ei kanna sellaisia sotatraumoja kuin edelliset ja siitä, miten tämän saman sukupolven pitäisi myös herätä tekemään jotain tämän maapallon hyväksi. Siitä, miten kivaa on että kaupasta voi ostaa ananaksia ja miten se silti on vähän väärin. Ja siitä, millaista on olla mies, tai ainakin siitä millaista on olla mies nimeltä Juuso Kekkonen.

Seuralaisena ollut siippa totesi kotimatkalla, että vaikka esitys ensin tuntui jokseenkin epäkoherentilta ja sen kohtaukset irtonaisilta, oli se loppujen lopuksi kuitenkin tavattoman yhtenäinen. Olen samaa mieltä. Pintapuolisesti irrallisilta tuntuvat anekdootit, tositarinat ja havainnot nivoutuvat kokonaisuudeksi, jonka punainen lanka ei ole mitään helposti rispaantuvaa tekokuitua.

Itselläni esityksen jälkeen on vähän sellainen olo, että olen aika puolustuskyvytön näiden Kekkosen esitysten edessä. Voin myöntää ihan suoraan, että menin katsomaan tätä odottaen pitäväni esityksestä ja toki senkin, että tällä kertaa istuin katsomassa esitystä lehdistönäytöksessä eli siis ilmaiseksi. Ja sanon silti, että pidin, aivan hurjasti.

Olen pitänyt koko trilogiasta siksi, että esitykset herättävät minussa ajatuksia. Esityksen aikana sitä toki keskittyy kuuntelemiseen ja ajatusten kasailuun, mutta kotiin lähtiessä päässä alkaa surrata. Mitä minä tästä ajattelen ja mitä minä voisin tästä nyt repiä irti? Tämä on hyvä.

Miehen lailla -esityksen jälkeen jäin eniten pohtimaan tätä päivää ja sen ilmiöitä. Miksi ihmiset kaipaavat tai vähintäänkin nojautuvat tarpeen tuleen karismaattiseen johtajaan? Voiko karismaattinen johtajahahmo olla hyvä ihminen? Ja lopulta kuitenkin: mikä on minun roolini tässä maailmassa osana omaa sukupolveani?

Iholla-trilogia on nyt siis saanut viimeisen osansa ja kysymykseksi jää: mitä seuraavaksi, Juuso Kekkonen?

Miehen lailla -esitykset Helsingissä IVA-näyttämöllä 18.3.-28.3. Tarkemmat tiedot esimerkiksi tapahtuman facebook-eventistä.

Kiitokset kutsusta lehdistönäytökseen!