lauantai 24. helmikuuta 2018

Piia Leino: Taivas

Nykypäivän Helsingissä Linnunlaulun sillalta voi vielä katsella junia.

Tarina lähitulevaisuudesta on ahdistava, muttei vailla toivoa

Yleishälyttimet ulvoivat samana iltana, jona aloin lukea Piia Leinon Taivasta (Kustantam S&S, 2018). Oikeaa vaaraa ei ollut, laitteet olivat vain epäkunnossa, mutta olo oli outo. Seuraavana päivänä uutisissa oli juttu Espoossa auton alle jääneestä sudesta. Siis Espoossa. Dystooppisen, neljäkymmentä vuotta tulevaisuuteen sijoittuvan teoksen maailma tuntui tulevan vähän liiankin lähelle.

Akseli työskentelee lähes autiossa Helsingissä yliopiston laskuun ja tutkii tallenteita vanhalta ajalta, kun ihmiset olivat vielä kiinnostuneita asioista ja muista ihmisistä. Akseliakaan ei oikeastaan kiinnosta, lähinnä hän odottaa sitä hetkeä kun hän voi matkata Taivaan virtuaaliseen maailmaan. Taivaassa Akseli tapaa Iinan, naisen johon hän jostain syystä haluaa ottaa kontaktia vaikka yleensä onkin mieluummin yksin. Lähes samaan aikaan Akseli saa yliopistolta testattavakseen pillereitä, jotka tekevät mielelle kummia. Yhtäkkiä harmaassa maailmassa saattaisikin olla mahdollisuuksia, mutta Taivaan tuomasta turvasta ja unohduksesta on vaikea luopua.

Kertojina vuorottelevat pääasiassa Akseli ja Iina, paikoin ääneen pääsee myös Iinan työnantaja Jalo. Ratkaisu on toimiva ja henkilöt kiinnostavia epävarmuuksineen ja heikkouksineen. Täytyy myöntää, että en oikeastaan pitänyt Akselista tai Iinasta hirveästi, mutta suhtauduin heihin uteliaisuudella: mitä seuraavaksi tapahtuu, miten suhde kehittyy?

Tulevaisuuden Helsinki on Leinon käsissä synkkä paikka. Ihmiset lymyilevät omien kotiensa suojissa eristyksissä. Ruokaa on vähän, köyhyyttä ja kurjuutta paljon. Lapsia ei enää synny, eikä varmuutta tunnu olevan onko syy biologinen vai johtuuko se vain lamaantumisesta. Lukiessa ahdistaa, sillä kirjan maalaama tulevaisuudenkuva ei tunnu mahdottomalta ja tapahtumapaikkana on kaiken lisäksi oma kotikaupunki. Meidän kaupunginosamme taitaa tosin Taivaan maailmassa olla jo metsittynyttä kapinallisten aluetta.

Vastapainona lamaantuneille ihmisjoukoille kirja on myös paikoin todella lihallinen. Kontrasti tuntuu hyppäävän silmille ja tuntuu välillä vähän vaikealtakin lukea, sillä kerronta on niissä kohdissa jotenkin niin paljasta.

Pidin kovasti kirjan lopusta. Vaikka osittain osasin asioita aavistaakin, oli mukana myös muutama yllätys. Tarina myös keriytyi miellyttävällä tavalla kokoon selittelemättä liikoja. Tavallaan olisin halunnut nähdä myös Helsingin ulkopuolelle, mutta toisaalta näin tarina pysyi kompaktina ja jätti tilaa mielikuvitukselle.

Piia Leinon Taivas on oivallinen dystopia. Sen luoma maailma on tuttu, joten siihen on helppo uppoutua, mutta samalla vieras ja pelottavakin. Toivon, että minun ei tarvitse nähdä tämän kirjan kuvaamaa likaista ja surulliseksi muuttunutta Helsinkiä koskaan.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirjan nimessä on vain yksi sana ja spefi-haasteesta kohdan dystopiakirja.

Piia Leino: Taivas
Kustantamo S&S, 2018. 250 s.

1 kommentti:

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...