keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Ingmar Bergman: Persona


Viime vuoden marraskuussa Kansallisteatterin lavalla nähty Persona nostatti niin paljon kysymyksiä, että päädyin varaamaan tekstin kirjastosta. Ingmar Bergmanin Persona (Norstedts, 1966) ei tosin ole varsinainen näytelmäteksti, vaan enemmänkin käsikirjoitus elokuvaa varten tai elokuvasta.

- Att ha något att tro på. Att utträtta något, att tycka att ens liv har mening. Sånt tycker jag om. Att hålla fast vid något orubbligt, vad som än händer. Det tycker jag, att man ska. Att betyda nånting för andra människor. Tycker du inte det också?

Näyttelijätär Elisabet Vogler on lopettanut puhumisen, mutta muuta terveydellistä vikaa hänestä ei löydy. Lääkäri lähettää taiteilijan merenrantahuvilalleen nuoren hoitajan, Alman, kanssa. Elo huvilalla on rauhaisaa ja Alma alkaa vähitellen kertoa Elisabetille elämästään yhä enemmän. Elisabetin oma tarina aukeaa vain lyhyiden välähdysten kautta. Lopulta tarina päätyy konfliktiin ja sen kautta (avoimiksi jätettyihin) kysymyksiin. Mitä todella tapahtui jää ainakin osittain katsojan (tai lukijan) itse päätettäväksi.

Tekstin luettuani olen edelleen hieman hämilläni, mutta toisesta syystä kuin viimeksi. Tällä tavalla koettuna tarina nimittäin avautui minulle aivan eri tavalla ja sai tulkinnan kääntymään päälaelleen. Sanoissa huomasin keskittyväni enemmän Almaan, mikä toki on luonnollista kun Elisabet ei juuri puhu eikä tekstimuodossa pääse persoonansa kanssa niin vahvasti esiin. Esipuheessaan Bergman kutsuu lukijan tulkitsemaan tarinaa haluamallaan tavalla, vapauttavaa.

Oli myös mukava lukea pitkästä aikaa jotain ruotsiksi. Bergmanin teksti on selkeää ja poljento mukava, osan sanoista tosin hypin yli kun en viitsinyt kuljettaa sanakirjaa mukanani. Mukaanpääsyä tarinaan kieli ei siis vaikeuttanut, vaan toi sen tavallaan jollain tavalla myös lähemmäksi.

Oli miten oli, olen joka tapauksessa sitä mieltä että Persona on hieno teos. Edelleen jossain määrin ymmärrystäni pakoileva, mutta kuitenkin. Pitäisiköhän tässä vielä katsoa se elokuvakin, en koe olevani vielä kyllästynyt tarinaan?

Ingmar Bergman: Persona
Norstedts, 1966. 95 s. + kuvaliite

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Sanavahvistus otettu käyttöön myrskyisästi lisääntyneen roskapostin vuoksi, pahoittelen asiaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...