Anni Kytömäki: Kultarinta

Kirjoja on monenlaisia. Joitakin tahtoo luettuaan kehua kaikille, kehottaa lukemaan. Toiset tahtoisi pitää vain itsellään, salaisuuksina. Anni Kytomäen esikoisromaani Kultarinta (Gummerus, 2014) on minulle tällainen jälkimmäinen.

Sitten tuuli solahtaa hämähäkinlankojen lomasta ja väräyttää metsää. Se herkeää kohisemaan, hakee kaikuja läheltä ja kaukaa, tapailee säveliä vielä keksimättömistä puusoittimista, kaikista yhdessä ja erikseen. Maasta latvuksiin metsä soi, rapisee, narisee ja humuaa kaikukoppansa perukoita myöten. Se unohtaa, että saavuin vasta tänään, vasta äsken, ventovieraana.
Tietenkin. Minähän olen ollut täällä ennenkin. Metsä on kaikkialla sama.

1900-alkuvuosikymmenien Suomessa kuohuu. Kapinaa, hapuilevaa itsenäisyyttä, maailman kohinaa. Se ei kuitenkaan ole tärkeää tässä teoksessa. On mies, isä, joka kulkee metsissä ja kuuntelee palokärkiä. Tytär, joka kaipaa ja tahtoisi saappaat. Ja on metsä, jossa voi uskaltaa, kohdata, ikävöidä ja rakastaa.

Vaikka pituutta teoksella on 644 sivua, ei siitä voisi ottaa mitään pois. Eikä tarvitsekaan. Sammal joustaa askeleen alla ja metsä humisee hiljaa, matkaa jatkaisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Hetkeksi voi pysähtyä katsomaan joutsenen pesää, sitten liikutaan taas eteenpäin.

Haluaisin sanoa tästä teoksesta paljon. Haluaisin kertoa siitä, miten Kytömäen teksti soljuu, huojuu ja virtaa niin kauniisti, että tuntee pakahtuvansa. Kuvailla sitä, miten ihmisten katseet sanovat paljon ja kuinka vaikeaa niiden oikeiden sanojen sanominen on. Kertoa siitä, miltä tuntuu kun luulee näkevänsä metsässä karhun. En saa kuitenkaan lauseita muodostettua, Kultarinta on liian lähellä.

Kultarinta oli minulle kutakuinkin täydellinen kirja, joka ansaitsi tulla luetuksi rauhassa. Sen parissa tuli vietettyä pitkäksi venähtäneitä hetkiä ja pakollisia taukoja, sillä kirja vei myös voimia vahvuudellaan. Levon jälkeen oli kuitenkin aina hyvä palata takaisin metsään. Ja sinne metsään palaan varmasti vielä uudelleen, vaikka kirjan kansi jo sulkeutui.

Kiitos arvostelukappaleesta kustantamolle.

Kirsi kehuu ja avaa tarkemmin (muttei liikaa) kirjan juonikuviota, Minna kaipasi lukemisen jälkeen rauhaisaan parantolaan hengittelemään metsiä.

Anni Kytömäki: Kultarinta
Gummerus, 2014. 644 s.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Uuden Auringon kirja #1)

Gene Wolfen Kiduttajan varjoa (Gummerus, 2012) oli kehuttu paikassa jos toisessakin, joten nappasin sen päivänä muuanna mukaan kirjaston kärrystä. Kirja on viehättävällä kannellaan osunut silmään aiemminkin. Syystä tai toisesta kirja valikoitui yöpöytäpinon päällimmäiseksi ja sitä tuli luettua luku jos toinenkin iltaisin ennen nukkumista.

Kuten sanoin, oletin että minut tapettaisiin. Kysymys tekotavasta oli se, mikä hallitsi mieltäni noina hitaasti matelevina päivinä. Olin oppinut kaikki kiduttajan ammatin salat ja nyt ajattelin niitä - joskus yhtä kerrallaan kuten ne oli meille opetettu, joskus kaikkia yhtaikaa kuin ilmestyksenä siitä, mitä tuska on. Eläminen päivästä toiseen maanalaisessa sellissä kidutusta ajatellen on jo kidutusta itsessään.

Kiduttajaksi opiskeleva Severian elää tornissa, oppii kaiken kivusta jau sen tuottamisesta. Nuoren miehen mieli ei ole kuitenkaan vielä kovettunut ja rakastumisen seuraksena Severian karkotetaan pois tornista ja määrätään pyöveliksi kaukaiselle seudulle. Matka ei kuitenkaan ala ruusuisesti ja ennen kaupungista poistumista Severian ehtii päätyä pulman jos toisenkin eteen.

Täytyy nyt sanoa, että kiintoisan mutta verkkaasti etenevän teoksen lukeminen ennen nukkumaanmenoa ei ollut se optimaalisin ratkaisu. Havahduin useampana iltana siihen, että minulla ei ollut mitään käsitystä siitä miten hahmot olivat käynnissä olevan tilanteeseen päätyneet tai keitä uudet ilmestyneet sivuhahmot olivat. Tämä vaivasi etenkin kirjan loppuvaiheessa, alkuosa tuntui etenevän kuin siivillä mutta tornista poistumisen jälkeen tunnelma muuttui.

Huomasin myös vierastavani sitä, että kirjan lopussa Wolfe kertoo "englanninkielisen käännöksen" tekemisen haasteista aivan kuin kirja tosiaan olisi Severianin kirjoittama. Ajatus on tavallaan ihan viehättävä, mutta minulle tulee vähän sellainen olo kuin kirjailija ei aivan seisoisi kirjoittamansa takana.

Tästä huolimatta pidin erityisesti, kuten jo mainitsin, kirjan alkuosasta. Kiduttajien tornin elämänmeno, Severianin inhimillisyys ja kaipuu rakkauteen viehättivät, myös kerronnan verkkainen tahti tuntui sopivan erikoisen tornin sisäiseen elämään. Matkalle lähtö oli puolestaan liiankin hidasta ja tapahtumat tuntuivat välillä irtonaisilta, tässä tosin taas se oma nukahtelu saattoi vaikuttaa asiaan.

Kiduttajan varjo ei siis vienyt jalkoja alta, mutta ei se myöskään ollut ajanhukkaa. Wolfen luoma maailma on erilaisuudessaan kiinnostava ja tavallaan olen varovaisen utelias siitä, miten Severianin ja kumppaneiden matka jatkuu ja millainen se maan tai maankaltainen sivilisaatio todella on. Ehkä se toinenkin osa tarttuu kirjastosta mukaan kuin vahingossa.

Innostuneempaa arviota voi lukea vaikkapa Sivukirjastosta, pitkästä aikaa tästä myös suorituksia molempiin spefi-haasteiisin.

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (The Shadow of a Torturer, 1980)
Gummerus, 2012. 389 s.
Suomentanut: Johanna Vainikainen-Uusitalo
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Orson Scott Card: Ender's Shadow ja Speaker for the Dead

Innostuin kesällä Orson Scott Cardin Ender's Gamesta niin kovasti, että loputkin sarjan kirjat oli saatava lukuun. Jostain syystä innostuin sitten jatkamaan sille rinnakkaisesta romaanista Ender's Shadow (Orbit, 1999) jossa kerrotaan käytännössä sama tarina mutta Beanin näkökulmasta.

If I grow up to be the commander of the human fleet that defeats the Buggers, will they hide my picture, too, because someone so tiny can never be seen as a hero? 
Who cares? I don't want to be a hero. 
That's Wiggin's gig. 

Rotterdamin kaduilla orpona elävä Bean pääsee onnekkaiden sattumuksien kautta pois kurjuudesta ja matkustaa avaruudessa sijaitsevaan Taistelukouluun. Lahjakkaita lapsia koulutetaan komentajiksi lähestyväät sotaan "ötököitä" vastaan, mutta Bean ei aio olla pelkästään ylempiensä komenneltavana. Neuvokas poika tutkii Taistelukoulua omin lupinensa, selvittää kertomattomia salaisuuksia ja on pohjattoman kiinnostunut upseerien puhumasta Ender Wigginistä, jota muut oppilaat tuntuvat joko ihailevan tai vihaavan.

Enderin tarina jaksoi kepeästi viedä mukanaan toisenkin kerran. Taistelukoulun häilyvä moraali, lähestyvä sota ja lasten ryhmäytyminen oudoissa olosuhteissa olivat edelleen mielenkiintoista luettavaa. Moraali ja päätöstenteko näyttelevät suurta osaa myös tässä teoksessa. Harmikseni Beanin hahmo ei kuitenkaan muodostunut niin kiinnostavaksi, kuin mitä se Gamen perusteella oli.

Tämä johtui oikeastaan siitä, että Beanin ylivertaisuudelle kehitetyt syyt tuntuivat tulevan vähän puskista. Tämän teoksen kohdalla oli myös entistä vaikeampia uskoa, että hahmot ovat tosiaan todella nuoria tai oikeastaan lapsia. Tähän saattoi toki vaikuttaa myös se, että hahmojen kasvot olivat vaihtuneet Teatteri Toivon (mainioiden) näyttelijöiden kasvoiksi ja koska esittäjät olivat aikuisia niin sekasotku on valmis. Joka tapauksessa tämä sivujuonne ei innostanut ihan niin paljon, vaikka alun lapsijengimeininki Rotterdamissa olikin yhteisöjen muodostumisen kannalta kiinnostavaa luettavaa.

Seuraavaksi lukuvuorossa oli joka tapauksessa varsinaisen Ender Sagan toinen osa Speaker for the Dead ja siltä odotankin taas jo jotain huikeampaa. Toivottavasti ei tarvitse toivoa turhaan.

***

No, turhan kovilla odotuksilla tuo Speaker for the Dead (1985) sitten tuli luettua.

He didn't want them to know him. He did not belong to them, to the human race. He had another errand, he belonged to someone else. Not human beings. Not the bloody piggies either. Or so he thought.

Ender's Gamen ajoista ollaan liikuttu noin 3 000 vuotta eteenpäin. Tähtienväliseen matkustamiseen aikaansa käyttänyt Ender on iältään vain vähän päälle 30 samalla, kun maailma ympärillä on muuttunut. Speaker for the Deadina toimivana eli ihmisten kuolemia "puhuvalle" Enderille saapuu kutsu Lusitanian siirtokuntaan ja muista ihmisistä jossain määrin eriytynyt Ender tarttuu mahdollisuuteen. Lusitaniassa ihmiset elävät tarkoin rajatulla alueella, jonka ulkopuolella metsissä asuu älykäs ryhmittymä piggieitä (possusia?), joiden ulkonäöstä en ihan päässyt selville. Lajin elintapoja yritetään selvittää paljastamatta mitään ihmisten kehittämistä keksinnöistä, mutta yhteiselo ei sujukaan aina aivan ruusuisesti ja aiheuttaa konflikteja lajien välille. Oikeastaan juoni on paljon monimutkaisempi, mutta sen aukikirjoittaminen ja kuvaaminen tuntuu nyt käsittämättömän vaikealta.

Täytyy nyt sanoa, että lukukokemukseen vaikutti kaiken muun lisäksi todella paljon Voima-lehdestä lukemani Sara Salmenmäen haastattelu. Salmenmäki on ohjannut Teatteri Toivolle loistavan version Ender's Gamesta ja haastattelussaan kertoo, kuinka heitä jännitti esitysoikeuksien pyytäminen Cardilta tietäen hänen nihkeän suhtautumisensa seksuaalivähemmistöihin. Lupa esityksiin tosiaan saatiin, mutta itse en tästä mielipideasiasta tiennyt ja se pisti kovasti harmittamaan.

Joka tapauksessa kirja ei muutenkaan ihan hirveästi iskenyt. Hahmot olivat edelleen kiinnostavia ja kirjoitustyyli vetävä, mutta tarina tuntui välillä jotenkin hajanaiselta ja epämääräiseltä. Lusitanian erikoinen ekosysteemi ja sen kehittyminen kyllä kiinnosti näin biologian näkökulmasta (koevoluutio a-go-go), mutta jotenkin koko piggies-lajin ja ihmisten suhde jäi vähän epämääräiseksi, samoin koko siirtokunnan toiminta. Lisäksi teos oli jotenkin hämmentävän fanaattinen, sekin vieraannutti.

Että en nyt taida lukea ainakaan heti niitä seuraavia osia, ellei jostain tule todella painavia suosituksia. Ainakaan vielä sellaisia ei ole tullut, päinvastoin, joten lukuaikani käytän sitten mieluummin johonkin oikeasti kiinnostavaan.

Orson Scott Card: Ender's Shadow
Orbit, 1999. 379 s.
Kansi: Mark Salwowski

Orson Scott Card: Speaker for the Dead
Orbit, 1987. 382 s.
Kansi: ?

Lavalta: Penny Lane -estradishow (Partita)

Kuva: Partita

Vielä on varastossa juttuja marraskuun lopulta, kävimme nimittäin 29.11. Porvoossa katsomassa Partitan The Beatles -estradishow Penny Lanen. Ensi-iltansa tämä musiikkishow sai jo keväällä, mutta onneksi uusintaesityksiä saatiin myös talvikaudelle niin ehdimme tätäkin katsomaan. Partitalta olemme aiemmin käyneet katsomassa mainion Nightmare Before Christmasin, joten suuntasimme kulttuuritalo Grandiin positiivisin odotuksin. (Mainittakoon tässä vaiheessa myös, että esityksen työryhmään kuului myös neljä (!) tuntemaani ihmistä, mutta kehunpas nyt silti tätä show'ta!)

Penny Lane sijoittuu värikkäälle 60-luvulle, jossa Penny Lane -kadun asukkaat ovat todellisia Beatles-faneja. Kadun elämään saadaan vauhtia, kun paikalle saapuu lontoolainen Julie jonka avulla asukkailla voisi olla mahdollisuus päästä tapaamaan bändiä ihan oikeasti. Siinä sivussa sitten rakastutaan, riidellään, juhlitaan syntymäpäiviä ja osallistutaan tavattoman jännittävään Lady Madonna -tietokilpailuun.

Itse tarina on kuitenkin jossain määrin sivuseikka, sillä estradilla kuullaan kuusitoista Beatles-kappaletta Merzi Rajalan ja The Swingle Singersin sovittamana. Pienet tarinanpätkät laulujen välillä johdattavat kuulijat seuraavaan tunnelmaan ja sitten taas lauletaan, tanssitaan ja pidetään hauskaa. Yksinkertainen tarina kaiken taustalla on sopivan sympaattinen, hauska ja naiivi, siis äärimmäisen viihdyttävä.

Ja ne laulut sitten ovat tietysti ihan oma asiansa. Partitan riveissä on paljon osaamista ja Kaarina Honkasen ohjauksessa se sekä nähdään että kuullaan. Moniääninen laulu kuulostaa hyvältä ja Grandin tiloissa miksaus on saatu onnistumaan sen verran hyvin, että kaikkia on mahdollista kuulla. Erityisesti ilahduttivat Eleanor Rigby, happotrippinen mash-up (Come together/Lucy in the sky with diamonds/Strawberry fields forever) ja With a little help from my friends. Toiseksi viimeisenä kuultu Fool on the hill oli sovituksena ehkä siihen kohtaan esitystä hieman liian hidas ja rauhallinen, mutta kuitenkin kaunis kuultava. Kolmessa kappaleessa nähdään myös Hilkka Lammen tekemiä tanssikoreografioita, jotka nekin onnistuivat kuorolta oikein mallikkaasti.

Kokonaisuudessaan Penny Lane oli hyväntuulinen, energinen ja värikäs esitys. 60-luvun asut ovat hurmaavia ja esiintyjät karikatyyrimäisyydessään juuri sopivan yksinkertaistettuja. Yksinkertaisesti sanottuna Partitan Penny Lanesta jäi hyvä mieli, tällaisia esityksiä katsoo ihan ilokseen.

Helena Waris: Vuori

Joulun aika on sujunut onnellisten tähtien alla, sillä luettavaksi on valikoitunut varsin erinomaisia teoksia. Ensimmäinen näistä, joulua ennen aloitettu ja aattona loppuun luettu, oli Helena Wariksen romaani Vuori (Otava, 2014).

Kiroan hitauttani, toimettomuuttani ja epäilevää luonnettani. Olen tehnyt juuri sen, mistä O ja Heli ovat minua varoittaneet. Olen taivastellut monta päivää ja hukannut minulle annetun etumatkan olemattomiin, kun en ole uskonut. Jos olisin uskonut heti, olisin jo jossakin tuolla rinteellä.

Lifin elämä muuttuu, kun hän saa äkisti käskyn varustautua. Kaupungin keskellä nouseva vuori on paljastumassa vuosien jälkeen pilvipeitteestään ja tämä tulee vaikuttamaan ihmisten elämään radikaalisti. Lifin tehtävä on kiivetä vuorelle, mahdollisimman korkealle, muuta ei juuri kerrota. Ja Lifhän kiipeää. Oikein muuta kirjan juonesta ei sitten voikaan sanoa, tarina on pääasiassa sitä kiipeämistä, mutta voi millaista se sitten onkaan.

Waris on romaanissaan pyyhkäissyt pölyjä erään tunnetun mytologian päältä ja päivittänyt sen omaan teokseensa sopivaksi. Ratkaisu on raikas ja toimiva, jumalolennot tuntuvat asettuvat tarinaan mutkattomasti ja muutkin mytologian osaset naksahtelevat nätisti paikalleen. Kaikesta tästä on myös leivottu hyvä seikkailutarina mainioilla kuolevaisilla henkilöhahmoilla höystettynä. Lif on mainio kertoja, samaistuttava ja epäileväisyydessään kiinnostava. Pidin kovasti myös siitä toisesta, pitkätukkaisesta, saatte tutustua häneen kuitenkin itse.

Kun aloitin kirjan lukemisen, mies totesi pian että taitaa olla aika koukuttava kirja. Olihan se. Wariksen kerronta vei mukanaan ensimmäisistä sivuista alkaen ja vaikka idea on periaatteessa niinkin simppeli kuin vuorelle kiipeäminen, saa tarina ympärilleen sopivasti täytettä. Teosta ei ole myöskään turhaan pitkitetty, reilun 300 sivun aikana tarina saadaan nätisti pakettiin. Toki jos kirjassa esitetty tarusto ei ole tuttu saattaa kaivata taustoitusta (ja jonkinlainen vinkkipaketti tai vastaava kirjan loppuun ei ehkä olisi ollut pahitteeksi), mutta itselleni aihe oli ainakin jossain määrin tuttu ja pääsin hymistelemään vastaan astuville henkilöhahmoille.

Vuori oli kokonaisuudessaan mukanaan vievä ja ilahduttava nuorten aikuisten romaani. Tällaisia teoksia lukee ilokseen ja huolisin kirjan mielelläni myös oman hyllyn täytteeksi.

Morren kehut johdattivat minut kirjan pariin, Norkku puolestaan vakuuttui Wariksen kirjailijantaidoista.

Helena Waris: Vuori
Otava,  2014. 320 s.
Kansi: Ea Söderberg