Kansankynttilä luki tietokirjoja

Maukka haastoi viime joulukuun kynnyksellä bloggaajia lukemaan erilaisia tietokirjoja otsikon Kansankynttiläin kokoontumisajot alla. Sen lisäksi että tietokirjojen tietoinen lukeminen tuntui mukavalta ajatukselta oli haasteen nimi sen verran mainio, että osallistuminen oli käytännössä välttämätöntä.

Loppupeleissä onnistuin saavuttamaan haasteen korkeimman Hehkulamppu-tason saatuani vihdoin kirjoitettua Bertrandin Väärän käden maailmasta. Tasoon vaadittiin yhdeksän kirjaa ja vähintään neljä eri kategoriaa. Haasteen puitteissa tulin lukeneeksi seuraavat kirjat:

II Psykologia
Susan Cain: Quiet: The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking

IV Yhteiskunta
Caitlin Moran: Naisena olemisen taito

IX Luonnontieteet
John D. Barrow: Book of Universes
Lasse Berg: Kalaharin aamunkoitto - Miten ihmisestä tuli ihminen

X Luonto ja ympäristö
Emma Kari ja Kukka Ranta: Kalavale

XVII Historia
Hannele Klemettilä: Federigon haukka ja muita keskiajan eläimiä
Pierre-Michel Bertrand: Väärän käden maailma: vasenkätisten historiaa

XIX Elämäkerrat ja muistelmat
Tony Danza: I'd Like to Apologize to Every Teacher I Ever Had
Stephen Fry: The Fry Chronicles

Vaikka suurin osa näistä kirjoita olisi varmaan tullut luettua ilman haastettakin, oli hauska muistuttaa itseään myös siitä että tietokirjojen lukeminen voi olla suunnattoman palkitsevaa ja yhtä viihdyttävää kuin fiktiivisen romaaninkin lukeminen.

Kepeintä osasto lukemistani edustivat varmaankin Moranin Naisena olemisen taito sekä Fryn The Fry Chronicles, vaikka ei tuo Danzankaan kirja kauas jää viihdyttävyydessään. Kovinta tietoa taisi löytyä Barrow'n Book of Universesista, josta voin täysin rehellisesti sanoa että en ymmärtänyt siitä juuri mitään.

Susan Cainin teos on sellainen, jota suosittelisin mieluusti eteenpäin. Kirja on kevyehkö lukea, suomennoskin kuulemma varsin pätevä ja ellei se opeta jotain lukijasta itsestään voi se auttaa ymmärtämään muita. Luonnontieteelliseltä kannalta sen sijaan liputtaisin Bergin oivallisen kirjan ansioita sekä kannustaisin lempeään itsensäravisteluun Karin ja Rannan Kalavaleen kanssa.

Sen sijaan molemmat Historia-kategoriassa lukemani kirjat jäivät minulle hieman etäisiksi, vaikka olivatkin kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja. Pitänee kaivaa esiin ne tuttavilta keräämäni tietokirjalista, siinä oli myös historiaa, ehkä minä vielä opin.

Kiitoksia Maukalle mainiosta haasteesta!

Lavalta: Hämeenlinna (Q-teatteri)

Kuva: Pate Pesonius

Q-teatterin Hämeenlinna kuului myös omiin syksyn kiinnostuksiini eikä vähiten siksi, että kevään kantaesitys oli niin riemukas. Toisekseen Hämeenlinnassa kiinnosti myös sen kirjoittaja, Juha Itkonen, jolta olen tosin lukenut vain yhden kirjan mutta joka tapauksessa. Teatteriseuraksi sain siipan lisäksi houkuteltua myös ihanan Kirjainten virrassa-Hannan siippoineen, joten teatteri-ilta tulisi ainakin alkamaan hyvin.

Joskus 70-luvulla tähtitoimittajan tittelistä nauttinut Paula Peltonen (Sanna-Kaisa Palo) lähetetään tekemään juttua Hämeenlinnasta ja siellä asuvista aivan tavallisista ihmisistä. Ensisijaiseksi kontaktiksi pääsee Paulan muuttumisleikissä vieraillut Päivi Paukku (Pirjo Lonka), hieman elähtänyt mutta nuorekkuuta haikaileva perheenäiti. Mukaan lupautuvat myös Päivin vanhempi tytär Kati Lehto (Saara Kotkaniemi) miehineen (Eero Ritala), nuorempi tytär Santtu (Lotta Kaihua) heiluu taustalla vastentahtoisemmin ja yrittää suorittaa armeijaa. Kaiken taustalla hiippailee Martti-isä (Hannu Kivioja), jonka ainoana toiveena tuntuu olevan päästä vielä istumaan perheensä kanssa samaan pöytään.

Hämeenlinna oli minulle näytelmä perheestä ja sen suhteiden vaikeudesta, siitä hauraudesta. Kuinka helposti asiat voikaan sotkea ja kuinka vaikea niitä on korjata jälkikäteen. Unohdukset, laiminlyönnit ja paha olo kasaantuvat ja saavat ihmisen voimaan pahoin. Tunteista on hankala puhua, mutta aina ei ole liian myöhäistä. Samalla käsitellään hellästi pieniä kaupunkeja, junaratoja ja sitä, onko Rosso oikea ravintola.

Kuulin väliajalla katsomosta paheksuvaksi tulkitsemani kommentin siitä, että miten ihmeessä Itkonen on kirjoittanut tällaisen näytelmän kun hänhän on itse hämeenlinnalainen. Niinpä niin. Pohdimme tätä glögin ja pullan ääressä ja totesimme, että omaa kotiseutuaan taitaa olla jopa lupa vähän pilkata ja kertoa siitä lämpimästi mutta myös vähän julmasti. Pienen kaupungin karrikoitu elämä Prisman käytävineen ja Rossoineen naurattaa, mutta samalla sieltä ostoskärryjen massasta löytää myös itsensä.

Kuva: Pate Pesonius

Ensimmäinen puoliaika tuuditti minut katsojana turvalliseen tunteeseen. Pohjavireet olivat synkkiä, mutta huumoria oli paljon ja nauratti ääneen. Toisella puoliajalla tunnelma muuttuu tai vähintäänkin tiivistyy. Nauraa uskaltaa enää vain harvoin ja tummuus alkaa hivuttaa itseään pään sisään. Ongelmat kasaantuvat, ihmiset eivät tunnu löytävän toisiaan. Pelottaa, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Loppujen lopuksi kaikki päättyy, en tiedä päättyykö hyvin, mutta ehkä jollain tavalla lohdullisesti. Päättäkää itse.

Erityismaininnat saavat tällä kertaa ihastuttavan aito ja sopivan kärjistetty Sanna-Kaisa Palo sekä hurmaavan lakonisesti puhuva uskottava nuori aikuinen Lotta Kaihua. Hahmokehityksessä pisimmän korren veti tosin Pirjo Longan hieno mutta rankka Päivi Paukku. Lisäksi ihastelin kovasti kohtausten vaihtumista ja sen saumattomuutta, valon ja pimeyden vaihtelua ja näyttelijöiden suuntavaistoa. Hienoa.

Jos on valmis altistamaan itsensä nauramaan ja ehkä vähän ahdistumaan, on Hämeenlinna varsin oivallinen valinta. Q-teatterista saa myös väliajalla mainiota pullaa ja nyt oli glögiäkin tarjolla, kivaa!

Pierre-Michel Bertrand: Väärän käden maailma: vasenkätisten historiaa

Pierre-Michel Bertrandin Väärän käden maailma: vasenkätisten historiaa (Atena, 2006) osui silmiin jonkun tutun Goodreads-päivityksistä. Aihe vaikutti sen verran kiinnostavalta, että vaivauduin varaamaan kirjan kirjastosta itselleni. Itse olen oikeakätinen, mutta vasenkätisyys on minusta jostain syystä äärimmäisen viehättävää.

Vasen käsi jäi toisinaan täysin vaille hyväksyntää pelkästään kielen mielivaltaisuuden takia. Ikivanhan perinteen mukaan vasen käsi sai latinassa nimensä (sinistra) ilmaisusta sine dextra (ilman oikeaa kättä). Se oli siis jonkinlainen negaation kautta määritelty kömpelö kumppani, hyödytön lisäke: ---

Väärän käden maailma luotaa vasenkätisten asemaa Euroopassa, erityisesti Ranskassa, eri aikakausina. Takakannen mukaan kyseessä on ensimmäinen yleisesitys vasenkätisten historiasta, joten teos puoltanee siellä paikkaansa tietokirjojen kirjavassa joukossa. Kaiken lisäksi Bertrand myös kirjoittaa varsin hyvin käyttäen paljon esimerkkejä, toisinaan ehkä liiaksikin lainausten venyessä jopa sivun pituisiksi.

Neljään osaan jaettu opus käsittelevät käsien keinotekoista jakoa hyviin ja huonoihin, vasenkätisyyden halveksittavuutta, sen suvaitsemista ja lopulta sen ihailua. Etenkin kaksi ensimmäistä osiota ovat melkoisen hurjaa luettavaa. Jokseenkin huvittavasti tiettyyn maailmanaikaan päätettiin, että oikeaan käteen liitetään kaikki mahdolliset hyveet kun taas vasen käsi edustaa paheellisuutta. Tästä ajatuksesta sitten lähti laajamittainen syrjintä, jonka seurauksena vasenkätiset tuomittiin esimerkiksi hirviömäisiksi, rodullisesti alemmiksi sekä normista poikkeaviksi.

Vasenkätisyys on rinnastettu hirviömäisyyteen vielä nykyisinäkin aikoina ("Vasenkätisiä pelätään niin kuin pelätään epänormaaleja olentoja ja hirviöitä, koska he ovat harvinaisia kaikissa maissa", kirjoitettiin vielä niinkin myöhään kuin 1914!).

Nykyään vasenkätisillä onneksi menee paremmin, ainakin virallisesti. Tilastot osoittavat vasenkätisten määrän kasvaneen, vaikka todellisuudessa kyse lienee lähinnä siitä että nykyään on niin sanotusti ihan ok olla vasenkätinen. Kirja jakaa tässä vaiheessa osan kunniasta kuuluisille scaevoloille, siis syystä tai toisesta oikean käden käytöstä vasempaan siirtyneille, sekä muutoin tunnetuille ja lahjakkaille vasenkätisille kuten Da Vinci. Yritetäänpä vasenkätisyyttä muutenkin yhdistää lahjakkaisiin ihmisiin, perustein tai ilman.

Luin Bertrandin kirjaa useamman kuukauden ajan yleensä muutama sivu kerrallaan. Tämän vuoksi minulle ei jäänyt kirjasta kovinkaan hyvää kokonaiskuvaa. Kirja oli joka tapauksessa melko leppoisaa luettavaa, vaikka tapauskertomukset olivatkin pöyristyttäviä. Tuntuu kummalta, että ei ole montaakaan vuosikymmentä siitä kun lapsia pakotettiin kirjoittamaan oikealla kädellä vaikka vasen olisi hallitsevampi. Varmasti joku tekee sitä edelleen. Hurjaa.

Itse laskeskelin viime vuonna ylioppilaskirjoituksia valvoessani vasenkätisten osuutta kirjoittajien joukossa. Veikkaisin määrän osuvan aika lähelle 10%, siis melko lähelle tilastonormeja. Siistiä.

Tunnustan, että kirjan viitteitä en lukenut. Niitä oli lähemmäs 40 sivua.

Pierre-Michel Bertrand: Väärän käden maailma: vasenkätisten historiaa (Histoire des gauchers: Des gens à lénvers, 2001)
Atena, 2006. 248 s.
Suomentanut: Sampsa Peltonen ja Pirjo Thorel
Kansi: Jukka Kotisaari

Lavalta: Orkesteri -- The Everlast (KOM-teatteri)

Kuva: Noora Geagea

KOM-teatterin Orkesteri - The Everlast oli yksi syksyn tärpeistäni. Komedia takahuoneen tapahtumista kutkutti mieltä ja näyttelijäporukkakin oli sen verran asiallisen oloinen että liput hankittiin ja tänään sitten mentiin Kapteeninkadulle. Odotukset olivat korkealla, onnekseni esitys ylitti riman keveästi.

The Everlast on hieman väsähtänyt yhtye, joka yhden hittinsä jälkeen on tehnyt lähinnä hääkeikkoja enemmän tai vähemmän menestyneesti. Näytelmässä ollaan jonkin geneerisen työväentalon takahuoneessa odottamassa keikkaa. Kaikki saapuvat paikalle vähitellen, kuka missäkin mielentilassa. Basisti Halla (Juho Milonoff) puhuu käsittämättömiä, kitaristi Rane (Pekka Valkeejärvi) on zen ja nuori rumpali Timi (Samuli Niittymäki) yrittää edelleen saada rahojaan edellisestä keikasta. Nokkamies Jasella (Janne Reinikainen) on kuitenkin idea, jolla bändi saataisiin uuteen nousukiitoon. Avuksi tarvitaan vain Idols-tähti Simone Päiväperhonen (Laura Malmivaara) ja homma on pläkki. Tai ainakin paperilla. Ja on siellä myös Hannu (Jani Rapo), mutta hänestä saatte ottaa ihan itse selvää.

Takahuoneessa tapellaan, itketään, puhutaan yhteishengestä, pohditaan suuria kysymyksiä ja karhutaan takaisin niitä rahoja. Välillä käydään salin puolella soittamassa tai hakemassa Jaffaa. Meno on mainio. Bändiläisten jutut kulkevat laidasta laitaan, mutta koko ajan mennään kohti synergiaa. Ja oli siellä karjalanpaistiakin. Vai oliko? Joka tapauksessa Everlast onnistuu hienosti kertomaan siitä, mikä yhdessä musisoinnissa voi olla hienoa ja mikä siinä toisaalta voi myös mättää.

Kunniamaininnan saa tällä kertaa Samuli Niittymäki hurmaavan epävakaana Timinä. Hahmo jaksoi yllättää koko näytelmän ajan ja hurmasi minut täysin. Erityiskiitokset myös järkevästä pituudesta. Tunti ja 40 minuuttia kuluivat kuin siivillä, mutta näytelmä ei tuntunut kuitenkaan liian lyhyeltä saati pitkitetyltä. Hienoa KOM!

Näytelmän jälkeen ei osannut sanoa oikein muuta kuin että olipa hyvä. Kerrankin komedia oli sitä mitä luvattiin eli komediaa ja vielä sellaisella oikeasti naurattavalla tavalla. Mitä pidemmälle näytelmässä mentiin, sitä absurdimmaksi homma tuntui menevän mutta silti tunsin uskovani Everlastiin. Mies nauroi niin paljon, että esityksen loppupuolella hänelle iski pahimmanlainen hikka. Pahoittelemme.

Kannattaa muuten kurkata myös näytelmän hittikappaleen Lentoon lähdit musiikkivideo. On se hieno biisi.

Annika Luther: Lärärrummet (suom. Opettajainhuone)

Annika Lutherin Lärärrummet (Schildts & Söderströms, 2013) pomppasi silmille keväällä julkaistuista katalogeista. Itsekin opettajana toimiva Luther oli halunnut kirjoittaa elämästä opettajainhuoneessa ja koulun käytävillä mielessään suosikkisarjansa Teho-osasto. Ja tottahan se on, myös koulumaailmassa kuhistaan milloin mistäkin.

Det var ju den här sommaren jag skulle förnya mina litteraturlistor och uppdatera författarpresentationerna. Äntligen läsa Sofi Oksanen. Och alla gulnande tidningsurklipp i plastkorgarna i skåpen sen, dem borde jag ha gått igenom redan i våras. Kurs tre fungerar inte som den är nu, det har jag vetat hur länge som helst, men om den någonsin bli bra borde jag göra om den från början och när orkar jag nu med det?

Taka-Töölön Linnankoskenkadulla sijaitsee Diktoniusskolan, yhdistetty yläkoulu ja lukio. Opettajakuntaan kuluvat muun muassa stressaantunut ja yksityiselämäänsä väsähtänyt kieltenopettaja Tove, äitiyttä opetteleva bi/ge-opettaja Jenny, suosittu yhteiskuntaopin opettaja Max, myrkyllinen ja eläkeikäänsä lähestyvä Mirri, insinöörin ammatista matematiikan opettajaksi siirtynyt Freddu ja monia muita. Koulun arkeen kuuluu oppitunteja, kokouksia, työryhmätapaamisia, opintoretkien järjestämisiä ja tietysti juoruja, juonitteluja, rakkautta ja huolta niin oppilaista kuin kollegoistakin.

Lärärrummet kertoo koulun elämästä yhden lukuvuoden ajan. Suljettujen ovien takana yritetään keksiä, miten auttaa yksinäistä oppilasta, kuinka kuljettaa useampi sata oppilasta metsäreissulle ilman vuokrabusseja, kuka laitetaan minkäkin projektin vetovastuuseen ja miten rauhoitellaan hermostuneita vanhempia. Arkielon keskellä opettajien keskinäiset suhteet ovat koetuksella; toisista juorutaan, toiset rakastuvat, toiset lähes kaatuvat töidensa alla.

Luther on luonut aidonoloisen kouluilmapiirin, vaikka on laitettava merkille että hahmoista on tehty hyvin saippuasarjamaisia. Se sopii tyyliin ja karikatyyrien alta on joka tapauksessa tunnistettavissa tuttuja opettajatyyppejä, ainakin itselleni, kaikella rakkaudella. Toisinaan tapahtumat tosin lähtevät hieman käsistä ja sopisivat paremmin television ruudulle, mutta draama toki elää konfliktista ja jos kirjassa olisi pitäydytty vain koulun tavallisimmissa "ongelmissa" olisi opus varmaan ollut hieman tylsä. Tai ei välttämättä olisi, mutta lieneehän tämä raflaavampi näin.

Improvisation, det är naturligtvis den största bristen i skolundervisningen . Lärare är väl i allmänhet rätt konservativa och försiktiga av sig, vanedjur helt enkelt. Men det är förstås ytterst okollegialt att tala illa om sina arbetskamrater. Freddu drar andan för att avrunda sitt lilla tal på något diplomatiskt sätt, men Tomas hinner före.
- Jag tyckte bättre om Boris.

Opettajia kuvataan lempeästi ja mielestäni ihanasti ihmisinä. Työpaikalla paiskitaan töitä, kotona pyritään elämään omaa elämää vaikka työasiat mielessä keikkuvatkin. Myös oppilaista Luther puhuu monin tavoin, kauniistikin. Minusta oli mukavaa, että kaikkia teinejä ei kuvattu kauheina riiviöinä, vaan inhimillisinä siinä missä opettajiakin.

Jos viihteellinen katsaus opettajainhuoneen suljettujen ovien taakse kiinnostaa, suosittelen Lärärrummettia. Lutherin kirja on helppolukuinen, paikoin dramaattinen ja koko matkalta lämminhenkinen.

Annika Luther: Lärärrummet (suom. Opettajainhuone, Teos)
Schildts & Söderströms, 2013. 267 s.
Kansi: Otto Donner