Terveisiä Koiramäestä!

Koiramäen kapunki.

Vietimme eilen koiramaista päivää Tampereella vieraillen Särkänniemen tänä kesänä avatussa Koiramäessä. Koiramäki-kirjat ovat Tuomaksen suosikkeja Kunnaksen tuotannosta ja myös allekirjoittanut on lukenut ne läpi useampaan kertaan.

Koiramäki-alue on rakennettu hauskasti. Paikalta löytyvät Koiramäen kaupunki (Koiramäen lapset kaupungissa), Käpälämäki sekä tietysti Koiramäen maatila. Kaupunki on iloisen värinen ja kunnasmainen ja rakennukset on helppo tunnistaa. Von Guggelbööllä voi käydä juomassa kahvia, apteekkari myy erilaisia rohtoja ja raatihuoneessa voi pällistellä Kunnaksen kirjojen kuvituksia.

Kille, Elsa ja Tuomas Von Guggelbööllä.

Käpälämäestä löytyvät Tassuteatteri (jonka esitystä emme ehtineet seuraamaan) sekä kreivi Drakkulan linna. Drakkulan linnan sisältä löytyy jonkinlainen seikkailurata, mutta taisimme olla liian isoja menemään sinne leikkimään. Sen sijaan Käpälämäen keskeltä löytyneeseen liukumäkeen mahtui myös isompi Kunnas-fani.

Farkut eivät olleet parhaat laskuhousut, mutta kyllä sieltä alas päästiin.

Käpälämäen alueella asustelee myös osa entisen Lasten Eläintarhan eläimistä. Alueelta löytyi muun muassa söpöjä mikropossuja, aaseja ja alpakoita. Loput eläimistä majailevat Koiramäen maatilan pihapiirissä. Esimerkiksi kyyttö oli saanut jokin aika sitten vasikan ja löytyipä sieltä erilaisia nokallisiakin tyyppejä.

Maatilalla pääsee ihastelemaan seinälle ripustettuja lusikoita ja hyllyllä nukkuvaa Matu-renkiä. Myös tuvasta löytyi liukumäki, josta Tuomaskin mahtui (pienellä könyämisellä) sujahtamaan. Pihapiirissä pääsi pelaamaan Tonkat-peliä, jossa viskottiin palloja maitotonkkiin. Sitkeästä yrittämisestä huolimatta emme onnistuneet hankkimaan kotimatkaseuralaikseksi Elsaa tai Killeä.

Lopuksi hilasimme itsemme pienen lammen yli tukkilautalla. Kokonaisuudessaan Koiramäen alue oli hauskasti rakennettu ja sieltä löytyy varmasti puuhaa perheen pienimmille.

Pransin ja Fiinan seurassa.

Kuljeskelimme hetken myös muualla Särkänniemessä ja totesimme tulleemme vanhoiksi, kun kolme kieppuvaa laitetta osoittautuivat aivan liiaksi. Akvaario sen sijaan oli riittävän rauhallinen ja siellä olevia kaloja oli mukava katsella.

Ihan ilmaista huvi ei kyllä Särkänniemessä ole, kun sielläkin ranneke maksaa nykyisin 37 euroa. Koiramäen alue kuuluu rannekkeellisiin viihdykkeisiin, eli sinne ei harmi kyllä pelkällä aluemaksulle pääse (kuten esimerkiksi Angry Birds Landiin). Me menimme tällä kertaa töistä saaduilla tiketeillä ja arvostin kyllä säästyneen rahan määrää. Mutta oli se kiva se Koiramäki, silti.

Lue ja syö: Pannukakkua Muumien tapaan

Juhannuksena luettu Janssonin Vaarallinen juhannus aiheutti sen, että juhannusleipomiset vaihtuivat lennossa sitruunamarenkipiiraasta pannukakkuun. Jotta pannarista vielä tulisi mahdollisimman muumimainen, kaivoin esiin aina luotettavan, Sami Malilan kirjoittaman Muumimamman keittokirjan (WSOY, 1993).

Emma ei vastannut. Hän katsoi juustoon... Hän kurkotti käpälänsä ja pisti juuston taskuunsa. Sitten hänen katseensa liukui eteenpäin ja pysähtyi pieneen pannukakkupalaan.
- Se on meidän! pikku Myy huudahti ja hyppäsi istumaan pannukakun päälle.
- Ei noin saa käyttäytyä, nuhteli Mymmelin tytär. Hän siirsi sisarensa pois, harjasi pannukakun ja piilotti sen liinan alle.

***

Muumien mukaan pannari valmistuu siis näin:

4 kananmunaa
1 l maitoa
1 tl suolaa
4 dl vehnäjauhoja
3 rkl sokeria

Kaada kulhoon maito, kananmunat, sokeri ja suola ja vatkaa kevyesti.
Lisää vehnäjauhot vähitellen sekoittaen, esimerkiksi kierrevatkaimella vatkaten. Anna taikinan turvota noin 10 minuuttia.
Kuumenna uuni 200-asteiseksi.
Kaada taikina uunipellille leivinpaperin päälle. Kypsennä pannukakkua uunissa noin 30 minuuttia, kunnes se on kauniin ruskea.
Tarjoile pannukakku lämpimänä esimerkiksi tuoremarjojen, hillojen ja kermavaahdon kera.

***

Tällä reseptillä pannari onnistuikin oikein hyvin, tosin paistoaika oli reippaasti yli puolen tunnin. Syynä tosin saattaa olla jokin uunin säätö, sunnuntaiaamuna sitä ei aina muista tarkistaa ovatko kaikki nappulat oikeilla kohdilla. Mutta hyvin maistui.

Muumimamman keittokirja on muutenkin ihan huikea reseptikokoelma. Muumipapan kesäsima, johon tulee raparperia, oli ihan hitti viime kesänä ja usea resepti vielä odottaa kokeiluaan. Sisällysluetteloon on myös ystävällisesti merkitty helpot reseptit iloisella pikku Myyn kuvalla.

Kuvituksena opuksessa on käytetty Janssonin piirroksia ja reseptien lomaan laitettu niihin liittyviä tekstipätkiä Muumi-tarinoista. Reseptien avulla voi siis myös fiilistellä lempitarinoitaan ja muistella kaikenmoisia sivuhahmoja.

Loppukaneettina sanottakoon, että on se kiva olla ns. aikuinen kun voi sunnuntaiaamiaiseksi syödä pannukakkua eikä kukaan sano siihen vastaan.

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

Tulimme juhannusyönä kotiin kyläreissulta joskus hieman ennen kahta. Uni ei halunnut heti tulla ja venäläinen klassikko tuntui hieman raskaalta yölukemistolta, joten otin hyllystä esiin pitkästä aikaa Tove Janssonin Vaarallisen juhannuksen (WSOY, 2010; Farlig midsommar 1954).

Tulta syöksevä vuori aiheuttaa harmia Muumilaaksossa. Tulivuorenpurkaus aiheuttaa hyökyaallon laakso peittyy veden alle. Onneksi paikalle ajelehtii pelastuksen tuova kummallinen talo hihittävine asukkaineen, katosta tipahtelevine tauluineen ja omituisine luukkuineen. Ongelmat kuitenkin jatkuvat, kun Muumipeikko ja Niiskuneiti jäävät yöksi puuhun talon ajelehtiessa pois, Myy tipahtaa syntyneeseen vesistöön, ja mitä ihmettä Nuuskamuikkunen aikoo hiiviskellessään puiston liepeillä? Onneksi muumeilla on aina ratkaisu kaikkeen ja näistä sekä muutamasta muusta kiperästä tilanteesta selvitään taidolla ja tuurilla.

Mutta Homssu oli huolissaan. Kaikki esineet hänen ympärillään olivat olevinaan jotain muuta kuin todellisuudessa olivat, pettivät häntä kauniilla väreillään, ja kun hän ojensi käpälänsä, ne olivatkin vain paperia, puuta tai kipsiä. Kultakruunut eivät olleet mukavan painavia, kukat olivat paperikukkia, viuluissa ei ollut kieliä eikä laatikoissa pohjia, eikä kirjoja saanut edes auki. 

Teatterin maailma tapoineen avautuu hurmaavasti tässä muumitarinassa. Teatterirotta Emma tietää kaiken tunnelman luomisesta, Rekvisiitasta ja sen, että näytelmät on ehdottomasti kirjoitettava heksametrissä. Unohtamatta sitä, että kenraaliharjoituksen täytyy aina mennä hieman huonosti.

Vaarallinen juhannus kertoo myös juhannustaioista, vastuunottamisesta, kapinoinnista ja perhesiteistä. Ajoittaisesta kränäämisestä huolimatta perhe nimittäin on tärkeä, oli kyse sitten vilijonkista, hemuleista tai muumeista. Lisäksi se tarinoi hauskasti ystävyydestä ja pienistä tärkeistä asioista (kuten jollista). Ei voi muuta sanoa kuin että Tove Jansson oli äärimmäisen viisas persoona.

- Oho, äännähti pikku Myy hämmästyneenä. - Kasvavatko hattivatit siemenistä?
- Totta kai kasvavat, Nuuskamuikkunen sanoi. - Mutta niksi on siinä, että ne täytyy kylvää juhannusiltana.

Vaarallinen juhannus on ehkä yksi suosikkimuumitarinoistani. Siinä on draamaa, teatteria, onnellisuutta ja haikeutta, kaikki samassa paketissa. Lisäksi se opettaa, miksi teatterissa ei koskaan saa viheltää.

Saralle Vaarallinen juhannus on jokavuotinen perinne, Anna J puolestaan luki sen tänä vuonna ensimmäistä kertaa ja ihastui.

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus (Farlig midsommar, 1954)
WSOY, 2010 (pokkariversio, ensimmäinen suomennos ilm. 1957). 132 s.
Suomentanut: Aila Järvinen
Päällyksen kuvat ja kuvitus: Tove Jansson

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti

ab ovo

Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti (Teos, 2011) vaikutti kiinnostavalta tapaukselta. Mitä tapahtuu, kun lukee Väinö Hämeen-Anttilan yksin kirjoittaman tietosanakirjan 1920-luvulta? Viisastuuko lukija lukiessaan, löytääkö kadonneita tiedonjyviä, muuttuuko elämä? Lindgren ottaa asiasta selvää ja tarttuu rohkeasti Uuteen tietosanakirjaan.

chassé

Lindgren tarttuu toimeen systemaattisesti ja suurella motivaatiolla. Uusi tietosanakirja on löydetty antikvariaatista ja suuri osa muutakin Hämeen-Anttilan tuotantoa pääsee mukaan Sivistyksen turhaan painolastiin. Teksti liikkuu eteenpäin liukuvin tanssiaskelin Lindgrenin toisinaan pohdiskellessa sanojen etymologioita, pohdiskellen tiettyjen sanojen valintoja ja kertoessa samalla omasta elämästään mystisessä avokonttorissa.

Föttingenin transformaattori

Olen myös hieman hämmentynyt. Lindgren kirjoittaa Föttingenin transformaattorin olevan jotain yhtä hämärää kuin nimeni mutta mitään muuta ei kerrota. Googlekaan ei tiedä mitä etsiä, kysyy vain tarkoitinko Göttingenin transformaattoria ja siitäkin minut ohjattiin vain yhteen flickr-palvelusta löytyvään kuvaan.

jäkkärä

Huomasin lämpeneväni Lindgrenin tekstille viimeistään hakusanan jäkkärä kohdalla.

Kenties tahtomattaan Mummo kylvi minuun addiktion. Näin Sound of Musicin 12 kertaa elokuvateatterissa ja tein sen takia vararikon, koska en saanut kyllikseni Christopher Plummerista. Hän oli aina niin miehekäs, taputtaessaan valkoisten hansikkaiden peittämiä käsiään ländlerissä tai komentaessaan lapset koirapillillä riviin. Kapteeni von Trapp ei ollut arjalainen militantti, vaan Hitleriä vastustava pehmomies, joka elokuvan käännekohdassa laulaa itävaltaisen kansanlaulun Jäkkärä (Edelweiss, mykerökukkainen ruoho).

Sillä minäkin ihailin ihanaa Plummeria ollessani ala-asteella ja nähtyäni ensimmäistä kertaa Sound of Musicin. Ihana mies, vaikka hieman jäyhä. Ja Edelweiss saa minut edelleen hieman kyynelöimään.

paini

Viehättymisestäni huolimatta Sivistyksen turhan painolastin lukeminen oli toisinaan minulle jonkinlainen painiottelu. En aivan ymmärtänyt Lindgrenin intohimoa Hämeen-Anttilaa kohtaan, saati sitten Hämeen-Anttilan Merillä-teoksen jonkinlaista referointia L-kirjaimen tienoilla. Lisäksi pohdin, kuinka paljon Lindgren liioittelee kuvatessaan jokapäiväisiä keskustelujaan milloin urheilukaupan myyjän, milloin miellyttävä-äänisen eläkesijoitus-miekkosen kanssa. Ymmärrän, että tällaisen kirjan lukeminen voisi olla varsin tylsää jos kaikki olisi täysin realistista, mutta minua kiinnostaa ehdottiko Lindgren oikeasti hankkeensa nimeksi Filippa K. Rusettipusero tai pakkasiko hän miehensä lomatarvikkeiden joukkoon gredliinin.

res judicata

Lakivoimaisen tuomioni mukaan Sivistyksen turha painolasti oli joka tapauksessa viihdyttävä opus. Se esitteli paljon mielenkiintoisia sanoja, joista en ollut koskaan kuullutkaan (ette ikinä arvaa, mitä sanomapitsi tarkoittaa) ja Lindgrenin kirjoitustyyli on naseva. Hämeen-Anttilaa koskeviin tekstipätkiin tosin huomasin pitkästyväni, vaikka hänen osallisuutensa opukseen onkin itsestäänselvä. Parhaimmillaan kirja oli pienissä pätkissä luettuna, kahvikupillisen ohessa tai ennen nukkumaanmenoa. Lisäksi todellisuusepäilyistäni huolimatta huomasin tykästyneeni Lindgreniin (ja hänen Puujalka-Mummoonsa), joten uskon meidän jäävän ystäviksi.

valistus

Myös muut ovat valistuneet kirjaa lukiessaan. Minna löysi Lindgrenistä kadonneen siskonsa, Suketus kuvaa kirjaa pirullisen tarkaksi ajankuvaksi.

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti
Teos, 2011. 341 s.
Kannen kuva: Liisa Valonen
Ulkoasu: Camilla Pentti

Lavalta: Robin Hoodin sydän (Ryhmäteatteri)

Kuva: Janne Siltavuori/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatteri on vienyt tuttuun tapaan kesäteatterin taas Suomenlinnan Hyvän Omantunnon linnakkeeseen ja vuorossa on tällä kertaa David Farrin käsikirjoittama ja Juha Kukkosen ohjaama Robin Hoodin sydän. Pohja-ajatuksena on tuttu tarina rikkailta ryöstävästä ja köyhille antavasta ryöväristä sekä ilkeästä prinssi Juhanasta, kaikki muu sitten laitetaankin suurin piirtein uusiksi.

Kuningas Rikhard on kaukana sotaretkillään ja Yorkin herttuan tyttäret Marion ja Alice nököttävät linnassaan. Pian saadaan kuitenkin uutisia: sijaishallitsijana toimiva prinssi Juhana on saapumassa vieraisille ja hän halajaa kovasti Marionin kättä. Itsenäinen Marion ei käärmeen morsiameksi halua, joten hän päättää lakeijansa Tuchén kanssa painua Sherwoodin metsään ja liittyä Robin Hoodin iloisiin ryöväreihin. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, sillä Robin ei olekaan se jalomielinen sankari jota Marion etsii vaan kovasydämisen oloinen roisto joka ei naisia joukkoonsa huoli. Suunnitelma kaipaa pikaista päivitystä, mutta neuvokas neito ei luovuta niin helpolla.

Väliaikoineen kaksi ja puoli tuntia kestävä näytelmä on toiminnallinen ja kiinnostava. Hienojen taistelukoreografioiden lomaan on ympätty paljon kritiikkiä epätasa-arvoisuutta kohtaan. Kaikilla pitäisi olla samat oikeudet, olit sitten millainen tai mistä tahansa. Ei pöllömpi sanoma sanon minä. Ja tulipa siellä rivien välissä muutakin yhteiskuntakritiikkiä.

Arvostan kovasti Ryhmäteatterin tapaa nostaa tytöt ja naiset sankareiksi miesten rinnalle. Myös viime kesän Peter Panissa nähtiin omapäinen ja sankarillinen nainen Leenan muodossa, tällä kertaa parrasvaloihin nousee rohkea Marion. Kaiken lisäksi Marion pystyy miekkailemaan niin metsäkuteissa kuin mekossakin, huippua!

Kuva: Janne Siltavuori/Ryhmäteatteri

Mies kritisoi hieman eriarvoisuusteemojen yksinkertaistamista etenkin ensimmäisellä puoliajalla, mutta toisaalta kun yleisön ikäjakauma on melko laaja on tietyille selityksille perustelutkin. Itse puolestani huokailin samalla pätkällä turhan painokkaita freudilaisia lipsahduksia. Toisesta puoliajasta en puolestaan keksinyt mitään valittamista, vitsit toimivat ja meno oli sopivan haipakkaa.

Myös tänä vuonna näytelmä on saanut suositusikärajakseen 7 vuotta ja jälleen kerran pidän sitä varsin järkevänä. Molempien puoliaikojen loput jännittivät allekirjoittanuttakin, sillä tunnelma luotiin hyvin. Perheen pienimmille en siis suosittele, mutta vähän vanhemmille ja reippaille lapsille sitäkin lämpimämmin. Ja aikuisille myös.

Kokonaisuudessaan klassikkotarina on päivitetty mainioon kuosiin ja nautin esityksestä kovasti. Palikat loksahtelivat kohdalleen, lavastus ja puvustus oli kesäteatterimaisen överiä mutta tunnelmaan sopivaa ja laulut hienoja. Robin Hoodin sydän saattaa jopa nousta suosikikseni kolmesta näkemästäni Ryhmäteatterin kesäteatterivedosta. Esityksiä koko kesän, lisätietoja Ryhmäteatterin sivuilta.

Kiitokset Ryhmäteatterille kutsusta esitykseen.

Lisäys (6.7.2013) Kävin juuri katsomassa esityksen uudemman kerran, tunnelmia löytyy lyhyesti täältä. Robin Hoodin sydän kesti oivallisesti myös toisen katselukerran ja erityisesti toinen puoliaika oli edelleen täyttä rautaa.

Tajusin myös, että en osaa yhtään arvottaa kolmen viime vuoden aikana näkemiäni Ryhmiksen kesäteatteriesityksiä. Sen verran kuitenkin sain itselleni selvitettyä, että vaikka viime vuoden Peter Pan on ehdottomasti niistä visuaalisesti hienoin olivat Ronja, ryövärintytär ja Robin Hoodin sydän minulle tarinallisesti kiinnostavampia. Sen joka tapauksessa tiedän, että menemme katsomaan Ryhmiksen kesäteatteria myös ensi vuonna.