Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa

Erlend Loe on yksi suosikkejani kirjallisuuden huumorimiehistä. Täten hänen uusin suomennettu teoksensa, Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (Johnny Kniga, 201; Stille dager i Mixing Part, 2009), oli tietysti haalittava ja luettava. Ennakko-odotukset eivät tosin olleet mitenkään korkealla lukemieni arvostelujen perusteella.

Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa kertoo Telemannien viisihenkisestä perheestä, jotka vuokraavat talon lomansa ajaksi Garmisch-Partenkirchenistä. Tai oikeastaan opus kertoo Bror Telemannista, perheen isästä, joka haluaa epätoivoisesti kirjoittaa näytelmän. Kaikki on teatteria, tai Telemann ainakin toivoisi kaiken olevan. Kirjoittaminen ei tosin oikein ota luonnistuakseen, sillä luomisen sijaan Telemann päätykin useimmiten haaveilemaan tv-kokki Nigella Lawsonista (ja hänen ohuesta sinisestä puserostaan).

Bror Telemann. 42 vuotta. Työskentelee dramaturgina kansallisteatterissa. Haaveilee omasta näytelmästä. Helvetin hienosta mestariteoksesta. Joka vastaa kaikkiin kysymyksiin. Näkö erinomainen. Ongelmia alkoholinkäytössä? Eeeei. Ei varsinaisesti.

Pääosa kirjan sisällöstä on dialogia Telemannin ja hänen vaimonsa Ninan välillä. Dialogimuotoinen teksti ei sinänsä häirinnyt, mutta se kyllä, että jouduin useamman kerran lukemaan keskustelunpätkiä uudelleen saadakseni pääteltyä kumpi puhuu. Teatteriteemaan olisi voinut sopia jopa se, että ns. repliikkien edessä olisi ollut puhujien nimi. Käsikirjoitusta tässä nimittäin tunsi yleensä lukevansa.

Loe on edustanut, ja edustaa edelleen minulle sellaista nokkelan mieskirjailijan lajityyppiä. Hiljaiset päivät sisältää potentiaalia olla hauska kirja, mutta minulle tuli enemmän ehkä vaivaantunut olo Telemannin ponnisteluja ja toisinaan hankalaa perhe-elämää seuratessani. (ehkä se oli tarkoituskin?) Huvittavinta antia opuksessa lienevät alussa olevat google translatorilla käännetyt sähköpostit talon omistavalta Baderin perheeltä ja Telemannin lähes täydellinen saksan osaamattomuus hänen käydessään kävelyllä herra Baderin kanssa.

Kaiken kaikkiaan Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa oli leppoisa välipalakirja. Naurahdin pari kertaa ja kirjan jaksoi lukea oikein hyvin, sillä se on todella väljästi taitettu vaikka sivuja onkin 203 kappaletta. Mutta ei tämä kyllä kivunnut minun Loe-suosikkieni joukkoon. Sellainen, sanoisinko keskinkertainen, ihan ok lukukokemus.

Mitä sinä sitten ajattelet?
En ole varma. Teatteria, ehkä.
Höpö höpö. Et sinä ajattele teatteria. 
Ok.
Haluatko puhua siitä mitä ajattelet oikeasti?
En.
Et milloinkaan, niinkö?
En.

En siis suosittelisi tätä ensimmäiseksi Loeksi; aloittaa kannattaisi pikemmin monien ihailemasta sympaattisesta Supernaiivista tai omasta suosikistani, L:stä, joka on erikoinen kertomus miesjoukon matkasta autiosaarelle.

Luomisen tuskasta Telemannin kanssa ovat kärsineet ainakin Jori, Karoliina ja Mari A.

ps. Lahopää täällä taas täydentään tekstiään. Uskaltaisin suositella vielä Loen Kurt-sarjan lastenkirjoja, ainakin Kala oli muistaakseni aika symppis.

Sarah Waters: Yövartio

Luettuani monta kehuvaa arviota Sarah Watersin Vieraasta kartanossa päätin itsekin tutustua kirjailijaan. Varausjonojen takia päätin ottaa työn alle Watersin vanhemman teoksen, Yövartion (Tammi, 2007; The Night Watch 2006).

Yövartion tarina sijoittuu vuosiin 1941, 1944 ja 1947 eli toisen maailmansodan aikaiseen Lontooseen. Kirjassa seurataan useamman henkilön tarinaa; suunvuoron saavat Vivien (deittipalvelussa töissä oleva, varattua miestä tapaileva nuori nainen) ja hänen veljensä Duncan (viettänyt aikaa vankilassa ja asuu nyt vanhan miehen seuralaisena), Kay (rikas ambulanssikuskitar joka pukeutuu mieluummin miesten vaatteisiin) ystävineen sekä Helen ja Julia (naispariskunta, Julia on kirjailija).

Yövartiossa käsitellään niin rakkautta, sodan varjopuolia, yksinäisyyttä kuin seksuaalivähemmistöjen asemaakin 1940-luvun Lontoossa. Sota tekee (luonnollisesti) ihmisistä onnettomia mutta ongelmia löytyy myös yksityiselämän puolelta. Rakkaus ei ole helppoa rauhankaan aikana, ja intohimon myllerryksessä ei aina tule tehtyä niitä järkevimpiä ratkaisuja.

"Minä käyn elokuvissa", Kay sanoi, "siinä ei ole mitään hassua. Katson elokuvat joskus kaksi kertaa peräkkäin. Joskus menen sisään puolivälissä ja katson loppupuoliskon ensin. Se onkin melkein hauskempaa niin päin - ihmisten menneisyys on paljon kiinnostavampi kuin heidän tulevaisuutensa, niin kuin tiedät. Tai ehkä se pätee vain minuun... -"


Itse kirja toimii samalla periaatteella kuin äskeinen sitaatti. Kerronta aloitetaan vuodesta 1947 siirtyen vuoden 1945 kautta vuoteen 1941. Kerrontatapa oli mielenkiintoinen, ja henkilöiden motiivit ja menneisyys avautuivat lukijalle pala palalta. Huomasin kuitenkin, että olisin vielä vuoden -41 jälkeen kaivannut paluuta vuoteen -47, sillä omaan makuuni epävarmuuksia jäi ilmaan liikaa.

Yövartion maailma on pääosin ankea. Lontoo on suurimmaksi osaksi romahtanut ja ilmapommituksia saa pelätä jatkuvasti. Ambulanssikuskit joutuvat pelastamaan ihmisiä raunioista lähes joka yö ja ruumiilta ei säästytä. Kaikkea on vähän, mutta tupakkaa sentään saa. Valonpilkahduksia löydetään kohtaamisista samanmielisten ihmisten kanssa, ginistä ja läheisyydestä. Tässä oli tunnelmaltaan jotain samaa minulle kuin Revolutionary Road - elokuvassa vaikka puitteet ovatkin erilaiset.

"Onnellinenko?" Viv räpytteli silmiään. "En tiedä. Onko kukaan onnellinen? Tarkoitan siis oikeasti onnellinen? Ihmiset ovat olevinaan onnellisia."
"En tiedä minäkään", Helen sanoi vähän ajan kuluttua. "Onni on nykyään niin haurasta. Sen pitää ehtiä niin moneen paikkaan."
"Niin, sitä säännöstellään."

Väriltään Yövartio on tuhkanharmaa ja sen tunnelma jotenkin lohduton. Kuten jo sanoin, valonpilkahdukset ovat teoksessa harvinaisia. Minut tämä jatkuva alavireisyys teki lähennä ahdistuneeksi, enkä nauttinut kirjasta läheskään niin paljon kuin olisin toivonut. Totta puhuen Yövartio oli minulle jonkinlainen pettymys ja epäilen, että Sarah Waters ei kuitenkaan ole minun kirjailijani tai Yövartio ei vain ollut minulle oikea kirja.

Suosittelen tätä silti historiallisten (ja ehkä vähän ankeiden) romaanien ystäville.

Ilmapommituksia ovat kuunnelleet myös ainakin Salla ja Satu.

Luettu osana Totally British : Modern Women Writers - haastetta.

Lavalta: Les Misérables (Åbo Svenska Teater)

Kuva: Nana Simelius / Åbo Svenska Teatern

Tämän syksyn odotettu syntymäpäiväteatterireissu koitti eilen. Les Misérables sai uuden esityskauden Åbo Svenska Teaterniin ja sinne oli päästävä. Les Misérables on nimittäin yksi suuri syy siihen, että olen hulluna musikaaleihin; täyttäessäni kaksitoista äitini vei minut katsomaan Les Misiä Helsingin Kaupunginteatteriin, ja se oli menoa se. Rakkaus musikaaleihin ja Ranskaan syttyi.

Les Misérables perustuu Victor Hugon kirjaan Kurjat. Les Mis sijoittuu Ranskaan vuosina 1815-1832 kulminoituen opiskelijoiden vallankumousyritykseen. Musikaalin päähenkilö on Jean Valjean, entinen vanki, joka yrittää parantaa elämänsä saatuaan ystävälliseltä piispalta armahduksen.

Uuden mahdollisuuden saanut Valjean päätyy nuoren tytön, Cosetten, huoltajaksi jouduttuaan velkaan hänen äidilleen Fantinelle. Tarinaan liittyvät myöhemmin kirkasotsainen opiskelija Marius ja Cosetten entinen kasvattisisko Eponine. Unohtaa ei tule myöskään unohtaa poliisitarkastaja Javertia, joka on ottanut elämäntehtäväkseen saattaa Jean Valjean oikeuden eteen rikoksistaan.

Ylitse kaiken muun Les Mis on kuitenkin rakkaustarina. Tarina rakkaudesta elämään, vapauteen ja oikeuteen. Tarina täyttymättömistä toiveista ja unelmista.

Tarinan kiinnostavimmat hahmot ovat mielestäni Javert ja Valjean, ja heidän keskinäinen suhteensa. Molemmilla hahmoilla on järkkymätön oikeudentaju ja usko siihen, että he ovat Jumalan asialla; yhteistä tietä ei kuitenkaan löydy. Tästä aiheesta meillä oli pitkä keskustelu kotimatkalla.

Myös Eponine vanhempineen tuovat tarinaan oman sävynsä. Eponine on hahmo, joka rakastaa muttei koskaan saa elämässään sitä mitä halusi. Thenardiérit, eli Eponinen vanhemmat, sen sijaan ovat todellisia pahiksia mutta kuten tosielämässä he eivät koskaan saa teoistaan rangaistusta. Jotkut vain pysyvät pinnalla, oli tilanne mikä tahansa.

Opiskelijoiden vallankumous, johon Les Mis kulminoituu on myös aikamoinen soppa. Kyseessä ei siis ole Ranskan vallankumous (1798-1799) vaan opiskelijoiden päivän kestänyt vallankumousyritys vuonna 1832, jossa kapinoitiin köyhien ja huono-osaisten kurjuutta vastaan. Vaikka itse vallankumouksesta ei oikein mitään tullutkaan, on itse kohtaus todella vaikuttava osa musikaalia.

Åbo Svenska Teaternin musikaalitoteutus oli kaunis. Kaikki laulajat hoitivat roolinsa upeasti ja lavastus oli hieno. Erityistä kiitosta Alexander Lyckelle (Valjean) ja Sören Lillekungille (Javert). Mainittava on myös yhden musikaalin upeimmista kappaleista, I Dreamed a Dream, esittänyt Thérèse Karlsson sekä kamalat mutta upeat Thénardiereja esittäneet Jessica Lantto ja Joachim Thibblin.

Itse esitys oli ruotsiksi, mutta se oli ystävällisesti tekstitetty suomeksi. Minua tosin vähän harmittaa, että jäin koukkuun tekstitysten seuraamiseen vaikka tarina on minulle tuttu; jatkuva ylösvilkuilu välillä häiritsi itse esitykseen keskittymistä.

Les Mis oli ehdottomasti tämän vuoden hienoimpia kokemuksia. Kiitos, tack, Åbo Svenska Teatern!


And so Javert, you see it's true
That man bears no more guilt than you!
Who am I?
24601!


ps. Ihan samanlaista räkäitkua ei tämä saanut aikaiseksi kuin Suomen Musiikkiteatteri Ensemblen RENT, mutta kyllä taas harmitti että Suomessa seisten taputtaminen on todella harvinaista! Pitäisi vaan kehdata. Oli niin hieno että itketti.

Kakkuisaa kirjatorstaita

Ihan ensimmäiseksi on nostettava esiin tänään todella paljon ilahduttanut uutinen, eli mahtava Rakkaudesta kirjaan - palkinto joka jaettiin tänään kirjamessuilla viidelle upealle bloggaajalle. Onnea Hanna, Hanna, Salla, Penjami ja Jessica! Lainaan tässä vielä ihanaa Kirjainten virrassa - Hannaa, joka pisti fiilikselle oivat sanat:

Tämä on oikeasti huikeaa senkin takia, että tämä on kollektiivipalkinto meille kaikille kirjabloggaajille ja blogikeskusteluihin osallistuneille, sillä nyt verkossa sinkoileva vilkas kirjakeskustelu on noteerattu.

Onnea siis meille kaikille bloggaajille!

Olen juhlinut tänään myös muissa merkeissä sillä täytin tänään vuosia. Ihana mies vei minut Fredrikinkadun Kakkugallerian kakkubuffettiin. Jaksoin urheilla viisi ja puoli palaa (suklaaunelmaa ei vaan enää pystynyt popsimaan kokonaan). Suosikeiksi selviytyivät mustikkatartaletti ja ihana sitruunamarenkipiirakka (kuvassa limeherukkakakun kanssa). Lounaan skippaaminen kannatti mutta vähitellen alkaa jo kaivata oikeaa ruokaa. Keittiössä valmistuu ainakin sieniohratto.. 

Lahjaksi sain, yllätys yllätys, kirjan, mutta uniikin sellaisen. Omistan nyt kauniin mustakantisen The Short Stories of Jonathan Carrollin, jonka mies oli käynyt painattamassa ihan itse. Aika <3

Nämä lyhyet tarinat voi muuten lukea tai ladata täältä jos joku kiinnostui.

Niin ja niistä kirjamessuista vielä. Itse ehdin paikalle vasta sunnuntaina mutta jos joku on siellä vielä silloin pyörimässä niin ehkäpä törmäämme! (onhan siellä sunnuntaina vielä jotain, onhan?)

Ihanaa lokakuista viikon loppua kaikille! Ja mahtavaa kansainvälistä nallepäivää!


(ai niin ja mainittakoon vielä että saatan nyt taas aktivoitua tuolla opiskelublogini puolella, jos jotakuta kiinnostaa!)

Syysviikonlopun tervehdys

Tänä viikonloppuna ei ole juuri ehtinyt kirjojen ääreen, kun on ollut jos jonkinlaista hulinaa. Perjantaina olin illan rokkikeikalla ja eilisillan vietin hyvien ystävien ihanissa tupaantuliaisissa. Tänään sunnuntaina sen sijaan riehuimme pihatöissä, minä haravan ja Tuomas moottorisahan kanssa. Kaikki raajat ovat edelleen tallella, joten ei syytä huoleen.

Tuossa äsken ihanaa BBC:n Ylpeyttä ja ennakkoluuloa katsellessa sain valmiiksi suloiset rakastavaisten lapaset, joiden ohjeeseen törmäsin tuttuni blogissa. Tuosta yhteislapasesta olisi voinut toki tulla hieman siistimpi, mutta uskoisin että kyllä se meille sopii oikein hyvin. Lankana on käytetty Novitan Lintu-sarjan Kyyhky-lankaa, luonnollisesti. Saapi nähdä miten nämä toimivat käytännössä.

Ja siitä perjantain keikasta vielä. Kävin Bar Bäkkärillä katsomassa joensuulaista yhtyettä, Holikkia. Nuoret miehet soittavat varsin menevää rokkia, suosittelen lämpimästi. Yhtyeen sivuilta näppäsin seuraavan tekstipätkän: Holikin nihilistinen maailmankuva muodostuu elämän nurjia puolia monimielisesti pohdiskelevista lyriikoista, äkkivääristä melodioista ja riffirikkaasta hauskanpidosta, kaikki tämä julkituotuna pilke sopivasti (mustassa) silmäkulmassa. Biisejä voi kuulostella ainakin yhtyeen facebooksivulla.

Huomenna alkaakin sitten perusharjoittelu, joten pitänee mennä ajoissa nukkumaan. Ihanaa lokakuun viimeistä viikkoa teille kaikille!