Koska viimeiset pari viikkoa ovat kuluneet enemmän tai vähemmän tämän kirjan parissa, ja koska sivupalkin äänestyksessä toivottiin tietokirjoja, niin tässäpä teille herrojen Egil Haug, Olav Sand ja Øystein V. Staadin kynäilemä Ihmisen fysiologia (Wsoy, 2007; Menneskets fysiologi). Uusin painos kirjasta on otettu 2009, mutta alunperin opus on vuodelta 1995.
Yksinkertaistettuna Ihmisen fysiologia on opus juuri siitä mistä nimikin kertoo. Teoksessa siis selostetaan 510 sivun verran miten ihmeessä ihmiselimistö toimii. Anatomiaan perehdytäään ainoastaan sen verran kuin on fysiologian kannalta tarpeellista, joten norjalaiset kollegat ovat kynäilleet kirjan kaveriksi opuksen nimeltä Anatomian atlas. Tutustuminen fysiologiaan aloitetaan kertauksella kemian ja fysiikan perusteisiin sekä solun rakenteeseen ja toimintaan. Myönnän, että korkeintaan silmäilin nämä luvut läpi sillä oletan että kemian ja fysiikan perusteet ovat minulla tarpeeksi hallussa ja Golgin laitteeseen ja kavereihin tuli keväällä tutustuttua sen verran läheisesti että niidenkin pitäisi olla tuoreessa muistissa.
Seuraavat yksitoista lukua käsittelevätkin sitten oikeasti sitä fysiologiaa. Aiheet on jaettu toiminnallisiin yksiköihin, eli tutustutaan kokonaisuuksina mm. umpieritysjärjestelmän, hermoston ja veren ja immuunijärjestelmän fysiologiaan. Perusasetuksilta tämä on erittäin hyvä ajatus, sillä se selkeyttää kirjaa huomattavasti tiettyyn pisteeseen asti. Tällainen eteneminen kuitenkin aiheuttaa sitä, että tekstissä viitataan jatkuvasti sekä eteen- että taaksepäin ja minua ainakin häiritsevät tekstissä jatkuvasti vilisevät sivunumerot.
Pääosin teksti on ymmärrettävää ja idea tulee kyllä kaikesta esiin. Noottia annan kuitenkin juuri noista juuri mainitsemistani viittauksista, sekä ajoittaisesta asioiden toistamisesta toistamisesta joka ainakin minua vain sekoitti. Siinä meni sitten sekaisin että oliko se nyt de- vai repolarisaatio ja mikä kanava aukeaa ja miksi ja mikä ihmeen jukstaglomerulaarisolu.
Lisänä tekstissä on kirkkaankeltaisia laatikoita, joissa kerrotaan Kliinisiä esimerkkejä eli toisin sanoen sairauksia jotka liittyvät mikä mihinkin fysiologian osa-alueeseen. Röyhkeästi skippailin nekin suurimmaksi osaksi kyllä läpi, mutta oli siellä puhetta ainakin keuhkopöhöstä ja diabeteksesta. Ei luulosairaille.
Suurimmat kiitokset menevät kuitenkin kirjan kuvittajalle, Kari C. Toverudille ja sille henkilölle (en nyt saa selville että onko se sama) joka on väsännyt kaikki kirjan kaaviot. Selkeillä ylhäältä alas etenevillä laatikkokaavioilla ja selkeillä havainnollistavilla kuvilla on tehty monesta reaktiosta huomattavan paljon ymmärrettävämpi. Nyt toivottavasti aldosteronin vaikutusmekanismit ja kaikki negatiiviset palautevaikutukset ovat tenttiä varten hallussa. (Miinusta annan kuitenkin kirjan kansikuvasta, joka on Robert Marguliesin, ja on minusta aikamoisen luotaantyöntävä, etenkin yhdistettynä kannen yleiseen epämääräisen kellertävään värisävyyn.)
Kokonaisuudessaan Ihmisen fysiologia on ihan näppärä perusteos aiheeseen. Kirja on taitettu suhteellisen selkeästi vaikka kuvien paikkoja olisi välillä voinut miettiä enemmän niin, että tietystä asiasta kertova kuva olisi samalla tai edes seuraavalla sivulla kuin siitä kertova teksti. Kirjatenttikirjana tämä meni ihan kivasti (vaikka onkin kauhea mukana raahattava) mutta jos itse olisin hankkimassa fysiologian perusteosta ainakin tarkistaisin vielä olemassaolevat vaihtoehdot.
Hurjaa muuten, booky.fi-sivustolla missä näitä kirjoja katselin fysiologian perusteista saa pulittaa vähän yli satasen ja anatomiastakin noin 70 euroa. Todella toivon, että minun ei tarvitsisi enää ensi vuonna ostaa kovinkaan montaa oppikirjaa sillä olin autuaasti unohtanut kuinka paljon näistä saakaan pulittaa.
Sen verran vielä että näillä näkymin tentti meni ihan hyvin. Tulokset tulevat toivottavasti ensi viikolla niin ei tarvitse piinailla sen pitempään ja miettiä että saanko minä tiedä biologian opetusharjoittelut tänä syksynä vai en..
Ihanaa viikonloppua kaikille!
perjantai 5. elokuuta 2011
torstai 4. elokuuta 2011
Lavalta: Kustaan perilliset - tarina Helsingin perustamisesta (Metropolia)
Kuten nimi jo kertoo, on näytelmän punaisena lankana Helsingin kaupungin perustaminen Kuninkaankartanonsaarelle. Helppoa kaupungin perustaminen ei luonnollisesti ollut, etenkin kun sitä perustamaan raahattiin ihmisiä väkipakolla. Näytelmässä seurattu joukko oli kotoisin Raumalta, joilla on asianmukaisesti puukot vyöllä. Neuvoja kävi huutelemassa Porvoon vouti, Erik Spåre, joka megafonilla välitti Kustaa Vaasan terveiset uusille helsinkiläisille.
Näytelmä liikkuu kahdessa tasossa, sillä virallisesti ollaan museokierroksella Vanhankaupunginlahdella arkeologin kanssa, raumalaisen arkeologin, joka on tutkinut Helsingin perustamisen historiaa jo pitempään. Nykyajassa viivytään kuitenkin vain hetkittäin, ja pääosin seurataan näitten uushelsinkiläisten elämää. Niin ja liikutaanhan sitä itse asiassa kolmannellakin tasolla, tavallaan, sillä esitys liikkuu Vanhankaupunginlahden ympäristössä ja järjestäjät lainaavat katsojille ystävällisesti telttatuoleja joten jalkojaan ei tarvitse pahemmin rasittaa. Kaunis ja aurinkoinen sää sopi myös esitykselle kuin nenä päähän.
Olen käynyt katsomassa ties kuinka monta Metropolian teatteriesitystä ja suurin piirtein poikkeuksetta kaikki ovat olleet todella tasokkaita. Niin myös Kustaan perilliset. Tarinassa on paljon historiallista faktaa, mutta se on esitetty sellaisella tavalla että lapsikatsojakin varmasti jaksaisi istua esityksen läpi. Taitavat näyttelijät vievät roolinsa kunnialla läpi ja näyttelevät sopivan "yli" niin että kaikilla on hauskaa mutta katsoja ei koe oloaan aliarvioiduksi. Nimenomaan tätä fyysisyyden tuomista näyttelemiseen voisin kiitellä pitempäänkin. Näytelmässä on myös tekijöiden itse säveltämää ja sanoittavaa musiikkia, joka omalta osaltaan kuljettaa tarinaa eteenpäin.
Kustaan perilliset menee vielä pari viikkoa, joten jos olet Helsingissä niin otapa alta tietoja ylös ja varaa itsellesi liput!
Jutun kuva esityksen käsiohjelmasta.
Tietoja esityksestä:
Viime kesältä tuttu Kustaan perilliset tekee paluun entistä ehompana!
Näytelmä tuo kiehtovalla tavalla eläväksi Helsingin perustamisen aikaiset tapahtumat. Teatteriryhmä kuljettaa katsojia mukanaan Arabiassa Vanhankaupunginkosken upeissa maisemissa, aidoilla tapahtumapaikoilla. Luvassa on pukudraamaa, historiallisia henkilöitä, musiikkia ja kutkuttavaa komediaa. Esitys on tehty yhteistyössä Kaupunginmuseon kanssa ja perustuu osittain Vanhankaupungin alueella tehdyistä arkeologisista kaivauksista saatuun tietoon. Esityksiä myös tilauksesta ryhmille. Performances also in English. Varaa lippusi heti! +358 401 676 336 suvi.aho@metropolia.fi Esitykset: ti 2.8. klo 18 to 4.8. klo 18 ti 9.8. klo 18 to 11.8. klo 18 su 14.8. klo 15 ti 16.8. klo 18 to 18.8. klo 18 su 21.8. klo 15 ti 23.8. klo 18 to 25.8. klo 18 Liput 10/15 euroa, lipunmyynti 30min ennen esityksen alkua. Lähtöpaikka ravintola Koskenranta, Katariina Saksilaisen katu 9. Ohjaus: Leo Torvalds. Käsikirjoitus: Leo Torvalds, Edvard Lammervo ja Mirjami Iho. Musiikki: Lasse Turunen. Rooleissa: Jukka Heiskanen, Mirjami Iho, Jenny Jumppanen, Tero Kaipanen, Anne-Mari Koivisto, Anni Pellikka, Lasse Turunen ja Antti Wuokko. Tuottaja: Suvi Aho / Urbaani Luovuus -hanke. http://urbaaniluovuus.metr | |
tiistai 2. elokuuta 2011
Chris Cleave: Little Been tarina
Chris Cleaven Little Been tarinasta (Gummerus, 2011; The Other Hand 2008) blogattiin kesäkuussa ahkerasti. Minä kerkesin kirjan pariin vasta nyt, mikä oli hyvä sillä niin monen blogitekstin lukeminen tästä olisi saattanut vaikuttaa lukemiseeni.
En voinut lopettaa, koska olin nyt aloittanut oman tarinani ja se tahtoi tulla kerrotuksi loppuun. Ei ihminen pysty valitsemaan, milloin aloittaa tai lopettaa. Meidän tarinamme kertovat itse itsensä.
Kirjan etukansiliepeessä todetaan, että kirjan juonesta ei haluta mainita paljoakaan. Se sopii tälle kirjalle, ja niinpä minäkin pysyn samoissa suuntaviivoissa. Little Been tarina on kertomus nigerialaisesta tytöstä, Little Beestä, ja englantilaisesta Sarah O'Rourkesta, joiden elämät joutuivat törmäyskurssille yhden sattuman aiheuttaman kohtaamisen johdosta. Kaksi vuotta myöhemmin molemmat naiset ovat jälleen samassa maassa, ja aikaisempi kohtaaminen elää edelleen omaa elämäänsä molempien mielissä.
Little Been tarina on hyvin tunnepitoinen kirja. Siihen kiteytyy paljon asioita, jotka ovat nykymaailmassa pinnalla; kuinka paljon meidän tulee välittää muiden elämästä, mikä on meidän vastuumme, miksi näitä asioita tapahtuu ja kuka niistä on vastuussa? Cleave käsittelee näitä asioita taitavalla sanankäytöllä ja tarina liikkuu jouhevasti eteenpäin näkökulmaa vaihtelemalla; välillä äänessä on Little Bee, välillä Sarah.
Juuri nämä vahvat tunnetilat osoittautuivat hienoudestaan huolimatta minun ongelmakseni. Tuntuu, että viime aikoina lukemissani kirjoissa on ollut niin paljon puhtaita tunteita, että pääni on konsentroitunut niillä. Sinne ei mahdu enää mitään. Siksi minulla kesti varmaan noin kolmasosa kirjasta, ennen kuin pääsin siihen todella sisään.
Silti teksti on hyvin kirjoitettua, ja minä nautin sen lukemisesta. Cleave kuljettaa lukijansa välillä kuumaan Afrikkaan, missä hiekka on punaista ja kaikki tuoksuu kuivalta, toisinaan Lontoon laitamille jossa on vähän metallinen yleistunnelma mutta tuoksu on silti vihreä. Suurten teemojen välistä löytyy myös kauniita pieniä asioita; miten käsitellä pientä Batmania, miltä tuntuu pukeutua mekkoon jossa on kaunis kaulus, miltä tuntuu herätä aaltojen ääniin.
Erikoismaininnan ansaitsee myös kirjan todella upea ja tyyliin sopiva kansi, jonka on kynäillyt Sanna-Reeta Meilahti. Kävin vähän googlailemassa ja huomasin, että taiteilijan käsialaa ovat mm. myös upea Iida Rauman Katoamisten kirjan sekä Turkka Hautalan Paluun kannet. Minä arvostan ja pidän.
Vaikka Cleaven tyyli hurmasi minut ja kirja oli vahva ja vaikuttava, jäi se minulle silti vähän etäiseksi. Aihe on ajankohtainen ja kiinnostava. Henkilöt ovat pääosin mielenkiintoisia. Tarina jäi mietityttämään. Ja kaikesta tästä huolimatta Little Been tarina oli minulle "vain" hyvä lukuromaani. Cleave jäi silti kiinnostamaan kirjailijana, joten lukenen jossain vaiheessa hänen aikaisemman romaaninsa Incendiaryn.
Little Beehen ovat tutustuneet ainakin myös Juuri tällaista/Ilse, Järjellä ja tunteella/Susa, K-blogi/Jenni, Lumiomena/Katja, Booking it some more, Mari A., Zephyr ja Kirjavan kammarin Karoliina, joka lupasi lainata minulle hänen rakasta herra Cleaveaan, jos minä lupaan lainata hänelle herra Carrollia-
sivumäärä: 369
suomentanut: Irmeli Ruuska
kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Luettu osana Totally British: Modern Men Writers-haastetta.
En voinut lopettaa, koska olin nyt aloittanut oman tarinani ja se tahtoi tulla kerrotuksi loppuun. Ei ihminen pysty valitsemaan, milloin aloittaa tai lopettaa. Meidän tarinamme kertovat itse itsensä.
Kirjan etukansiliepeessä todetaan, että kirjan juonesta ei haluta mainita paljoakaan. Se sopii tälle kirjalle, ja niinpä minäkin pysyn samoissa suuntaviivoissa. Little Been tarina on kertomus nigerialaisesta tytöstä, Little Beestä, ja englantilaisesta Sarah O'Rourkesta, joiden elämät joutuivat törmäyskurssille yhden sattuman aiheuttaman kohtaamisen johdosta. Kaksi vuotta myöhemmin molemmat naiset ovat jälleen samassa maassa, ja aikaisempi kohtaaminen elää edelleen omaa elämäänsä molempien mielissä.
Little Been tarina on hyvin tunnepitoinen kirja. Siihen kiteytyy paljon asioita, jotka ovat nykymaailmassa pinnalla; kuinka paljon meidän tulee välittää muiden elämästä, mikä on meidän vastuumme, miksi näitä asioita tapahtuu ja kuka niistä on vastuussa? Cleave käsittelee näitä asioita taitavalla sanankäytöllä ja tarina liikkuu jouhevasti eteenpäin näkökulmaa vaihtelemalla; välillä äänessä on Little Bee, välillä Sarah.
Juuri nämä vahvat tunnetilat osoittautuivat hienoudestaan huolimatta minun ongelmakseni. Tuntuu, että viime aikoina lukemissani kirjoissa on ollut niin paljon puhtaita tunteita, että pääni on konsentroitunut niillä. Sinne ei mahdu enää mitään. Siksi minulla kesti varmaan noin kolmasosa kirjasta, ennen kuin pääsin siihen todella sisään.
Silti teksti on hyvin kirjoitettua, ja minä nautin sen lukemisesta. Cleave kuljettaa lukijansa välillä kuumaan Afrikkaan, missä hiekka on punaista ja kaikki tuoksuu kuivalta, toisinaan Lontoon laitamille jossa on vähän metallinen yleistunnelma mutta tuoksu on silti vihreä. Suurten teemojen välistä löytyy myös kauniita pieniä asioita; miten käsitellä pientä Batmania, miltä tuntuu pukeutua mekkoon jossa on kaunis kaulus, miltä tuntuu herätä aaltojen ääniin.
Erikoismaininnan ansaitsee myös kirjan todella upea ja tyyliin sopiva kansi, jonka on kynäillyt Sanna-Reeta Meilahti. Kävin vähän googlailemassa ja huomasin, että taiteilijan käsialaa ovat mm. myös upea Iida Rauman Katoamisten kirjan sekä Turkka Hautalan Paluun kannet. Minä arvostan ja pidän.
Vaikka Cleaven tyyli hurmasi minut ja kirja oli vahva ja vaikuttava, jäi se minulle silti vähän etäiseksi. Aihe on ajankohtainen ja kiinnostava. Henkilöt ovat pääosin mielenkiintoisia. Tarina jäi mietityttämään. Ja kaikesta tästä huolimatta Little Been tarina oli minulle "vain" hyvä lukuromaani. Cleave jäi silti kiinnostamaan kirjailijana, joten lukenen jossain vaiheessa hänen aikaisemman romaaninsa Incendiaryn.
Little Beehen ovat tutustuneet ainakin myös Juuri tällaista/Ilse, Järjellä ja tunteella/Susa, K-blogi/Jenni, Lumiomena/Katja, Booking it some more, Mari A., Zephyr ja Kirjavan kammarin Karoliina, joka lupasi lainata minulle hänen rakasta herra Cleaveaan, jos minä lupaan lainata hänelle herra Carrollia-
sivumäärä: 369
suomentanut: Irmeli Ruuska
kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Luettu osana Totally British: Modern Men Writers-haastetta.
torstai 28. heinäkuuta 2011
Emily Brontë: Humiseva harju + hyviä uutisia
Minulla on tavoitteena lukea joka kesä yksi klassikkokirja, ja tänä kesänä valinta osui jo kauan TBR-listalla olleeseen Emily Brontën Humisevaan harjuun (Otava, 2006; Wuthering Heights 1847).
Jostain mystisestä syystä minä odotin jotain elämää suurempaa rakkaustarinaa, ehkä jopa vähän Austenin tyylin, ja siinähän mentiin metsään jo melkoisen reippaasti.
Aivan kuin minun tunteeni Catherinea kohtaan olisivat jotenkin verrattavissa hänen tunteisiinsa! Ennen kui poistut tästä talosta saat luvata, että järjestät minulle tilaisuuden puhua hänen kanssaan - sama se suostutko vai etkö, minä teen sen joka tapauksessa.
Humiseva harju on kertomus Catherinesta Earnshaw'sta ja Heathcliffistä, kartanon tyttärestä ja kiiluvasilmäisestä ottopojasta. Kaksikko kasvaa nuoruutensa keskenään varsinaisena villikkoparivaljakkona, rakastavaisinakin, kunnes luokkajako tavallaan astuu peliin ja Heathcliff jää yksin kaiken katkeruutensa kanssa.
Tarina kerrotaan takautuvasti Rastaslaaksoon uudelle vuokralaiselle, herra Lockwoodilla, joka siis on siellä Heathcliffin vuokralaisena. Itse kertojana toimii Ellen Dean eli Nelly, taloudenhoitaja, joka on ollut töissä sekä Harjussa että Rastaslaaksossa ja kasvanut lapsuudessaan Catherinen ja Heathcliffin rinnalla.
Humiseva harju on täynnä kostonhimoa, katkeruutta ja vuosia kestävää juonittelua. Harva henkilö pitää toisistaan, ja enimmäkseen dialogi on kiroamista, jupinaa ja valittamista. Mukaan mahtuu onneksi myös jonkin verran kuvausta kartanoelämästä ja kauniista, sumuisista nummista.
Minä en oikein tiedä, mitä sanoa Harjusta. Toisaalta tuntuu siltä, että minun pitäisi arvostaa sitä, sillä onhan kyseessä klassikkoteos joka vielä on aiheuttanut kohua julkaisunsa aikaan väkivaltaisuutensa ja intohimoisuutensa takia. Niin, kyllä minä toisaalta tätä arvostan siinä mielessä että teksti on ihan hyvää ja rullaa omalla painollaan eteenpäin mutta..
En siis voi hyvällä omallatunnolla sanoa, että olisin pitänyt Harjusta, sillä sen lukeminen oli minulle melkoista tahkoamista. Samalla tavalla minulle kävi aikanaa Tuulen viemän kanssa. Minä en yksinkertaisesti saanut kasvatettua itsessäni kiinnostusta kirjan henkilöiden kohtaloihin; tuntui vain siltä että kellään ei missään vaiheessa ollut mikään hyvin ja valitusvirsi seurasi toistaan. Milloin sairastuttiin pelkästä tuohtumisesta, milloin palettiin helvetin tulessa. Huhhuh.
Voinpahan silti nyt sanoa, että olen lukenut Humisevan harjun. Ja ihan nyt puolustuksekseni vielä, että ei tämä minusta mitenkään luokattoman huono ollut, mutta ei vain kaikessa synkässä draamallisuudessaan ollut yksinkertaisesti minun kirjani.
Jotain hauskaa tässäkin kirjassa oli silti. Mieleeni nimittäin nousi muutama vuosi sitten tapahtunut juttu, kun Humisevasta harjusta otettiin uusi painos Briteissä ja Yhdysvalloissa. Jaa miksikö? Koska kyseinen teos on Stephenie Meyerin Twilight-sarjan Bellan ja Edwardin lempikirja! Uutinen asiasta löytyy täältä. Hauskinta tässä oli ehkä se, että tällöin julkaistiin myös toinen uutinen teineistä, jotka olivat pettyneet siitä että painoksessa Harjun kieltä ei ollut uudistettu mitenkään vaan se oli edelleen sama vanha ja vaikeaselkoinen klassikko. Että näin.
Osallistun tällä vaatimattomalla 598 sivulla (fontti nimittäin oli aika iso ja taitto väljä mutta..) Satun [500+]-minihaasteeseen.
Jostain mystisestä syystä minä odotin jotain elämää suurempaa rakkaustarinaa, ehkä jopa vähän Austenin tyylin, ja siinähän mentiin metsään jo melkoisen reippaasti.
Aivan kuin minun tunteeni Catherinea kohtaan olisivat jotenkin verrattavissa hänen tunteisiinsa! Ennen kui poistut tästä talosta saat luvata, että järjestät minulle tilaisuuden puhua hänen kanssaan - sama se suostutko vai etkö, minä teen sen joka tapauksessa.
Humiseva harju on kertomus Catherinesta Earnshaw'sta ja Heathcliffistä, kartanon tyttärestä ja kiiluvasilmäisestä ottopojasta. Kaksikko kasvaa nuoruutensa keskenään varsinaisena villikkoparivaljakkona, rakastavaisinakin, kunnes luokkajako tavallaan astuu peliin ja Heathcliff jää yksin kaiken katkeruutensa kanssa.
Tarina kerrotaan takautuvasti Rastaslaaksoon uudelle vuokralaiselle, herra Lockwoodilla, joka siis on siellä Heathcliffin vuokralaisena. Itse kertojana toimii Ellen Dean eli Nelly, taloudenhoitaja, joka on ollut töissä sekä Harjussa että Rastaslaaksossa ja kasvanut lapsuudessaan Catherinen ja Heathcliffin rinnalla.
Humiseva harju on täynnä kostonhimoa, katkeruutta ja vuosia kestävää juonittelua. Harva henkilö pitää toisistaan, ja enimmäkseen dialogi on kiroamista, jupinaa ja valittamista. Mukaan mahtuu onneksi myös jonkin verran kuvausta kartanoelämästä ja kauniista, sumuisista nummista.
Minä en oikein tiedä, mitä sanoa Harjusta. Toisaalta tuntuu siltä, että minun pitäisi arvostaa sitä, sillä onhan kyseessä klassikkoteos joka vielä on aiheuttanut kohua julkaisunsa aikaan väkivaltaisuutensa ja intohimoisuutensa takia. Niin, kyllä minä toisaalta tätä arvostan siinä mielessä että teksti on ihan hyvää ja rullaa omalla painollaan eteenpäin mutta..
En siis voi hyvällä omallatunnolla sanoa, että olisin pitänyt Harjusta, sillä sen lukeminen oli minulle melkoista tahkoamista. Samalla tavalla minulle kävi aikanaa Tuulen viemän kanssa. Minä en yksinkertaisesti saanut kasvatettua itsessäni kiinnostusta kirjan henkilöiden kohtaloihin; tuntui vain siltä että kellään ei missään vaiheessa ollut mikään hyvin ja valitusvirsi seurasi toistaan. Milloin sairastuttiin pelkästä tuohtumisesta, milloin palettiin helvetin tulessa. Huhhuh.
Voinpahan silti nyt sanoa, että olen lukenut Humisevan harjun. Ja ihan nyt puolustuksekseni vielä, että ei tämä minusta mitenkään luokattoman huono ollut, mutta ei vain kaikessa synkässä draamallisuudessaan ollut yksinkertaisesti minun kirjani.
Jotain hauskaa tässäkin kirjassa oli silti. Mieleeni nimittäin nousi muutama vuosi sitten tapahtunut juttu, kun Humisevasta harjusta otettiin uusi painos Briteissä ja Yhdysvalloissa. Jaa miksikö? Koska kyseinen teos on Stephenie Meyerin Twilight-sarjan Bellan ja Edwardin lempikirja! Uutinen asiasta löytyy täältä. Hauskinta tässä oli ehkä se, että tällöin julkaistiin myös toinen uutinen teineistä, jotka olivat pettyneet siitä että painoksessa Harjun kieltä ei ollut uudistettu mitenkään vaan se oli edelleen sama vanha ja vaikeaselkoinen klassikko. Että näin.
Osallistun tällä vaatimattomalla 598 sivulla (fontti nimittäin oli aika iso ja taitto väljä mutta..) Satun [500+]-minihaasteeseen.
***
Laitettakoon tähän loppuun vielä vähän suuria paljastuksia nyt kun tämän asian voi täällä blogistaniassakin julkistaa. Ratkaisu tähän suureen paljastukseen löytyy alla olevasta kuvasta (ja ei, se ei ole tuo ihana uusi Jonathan Carrollin romaani, jonka ostin tänään). Paljon rakkautta teille kaikille!
sunnuntai 24. heinäkuuta 2011
Lavalta: Ronja, ryövärintytär (Ryhmäteatteri) + terveisiä Suomenlinnasta
Kävimme 23.7. katsomassa Ryhmäteatterin ihanan Ronja, ryövärintyttären Suomenlinnan Hyvän Omantunnon linnakkeessa. En ajatellut tässä perehtyä Lindgren-suosikkini juoneen tarkemmin, joten jos joku ei ihanaa Ronjaa vielä tunne, suosittelen tutustumaan kirjaan pikimmiten.
Hyvän Omantunnon linnake sopii Matiaksen linnaksi loistavasti. On paksuja parreja, kiviseiniä, vähän viileä ilma. Osittain liikkuvat lavarakenteet ja kevyet rekvisiitat, kuten saniaispuskat ja kukat, auttavat muuttamaan linnan hetkessä metsäksi ja taas takaisin. Sateen ja lumen virkaa toimittavat saippuakuplat, vaikka oikeaakin sadetta olisi ollut ulkopuolella välillä tarjolla. Onneksi linnake on katettu, joten yleisössä pääsee istumaan kuivana.
Ronja, ryövärintytär on oivasti roolitettu. Tosin täytyy myöntää, että ensimmäisellä puoliajalla keskittymistäni häiritsi että Ronjana ei esiintynytkään Kreeta Salminen, joka oli Q-teatterin Corto Maltesessa aivan loistava ja jonka kasvoja oli päässyt mainoksissa tapittamaan. Salminen oli joutunut jalkaleikkaukseen, ja siksi häntä paikkasi Rosanna Kemppi. Kempin ansioksi täytyy kyllä sanoa, että myös hän oli aivan ihana Ronja ja vaihdokseen totuttuani pystyin nauttimaan esityksestä täysillä. Ihmettelin tosin Kempin rooliasua ensimmäisellä puoliajalla, muilla kun oli ryöväreille soveltuvat asut mutta Kempillä oli kirkkaanvihreät housut ja valkoinen, osittain kuviollinen tunika. No, tämä on tätä minun nipotustani.
Matiaksen ryövärijoukko oli hilpeä kavalkadi hauskoja veikkoja, ja erityisesti Kalju-Pietu oli täsmälleen itsensä näköinen. Matias oli pikkumainen ja draamallisuuteen taipuva, kuten olla pitääkin, ja Loviisa ihana järjen ääni muuten kaoottisessa joukossa. Borgan joukot olivat luonnollisesti punatukkaisia. Ja Borgista tulikin mieleeni, että Birkiä esittänyt Ylermi Rajamaa yllätti minut todella positiivisesti ja oli mahtava!
Ronjan toteutus oli muutenkin oivaltava. Ajattarat olivat pelottavia kuten kuuluukin, samoin männiäiset. Suosikkejani olivat, tietysti, ihanat "miks hää vai sillai tekkee?"-kakkiaiset neuloksineen ja virneineen. Kakkiaisilla on aina erityinen paikka sydämessäni, sillä kakkiainen on yksi ensimmäisiä teatteriroolejani sillä esitimme Ronjan aikoinaan muistaakseni toisella luokalla kevätnäytelmänä. Ja olivathan siellä hevosetkin, ihanat Peto ja Roisto, hilpeästi toteutettuina.
Muutamia pikku juttuja lukuunottamatta Ryhmäteatterin Ronja, ryövärintytär oli siis hienosti ja kirjalle uskollisena valmistettu teatteriesitys, joka sopii sekä lapsille että aikuisille (kuten Lindgrenin tarinat nyt yleensäkin). Toki uskollisuus teki esityksestä etenkin lapsikatsojille varmaan melko pitkän (2 h 45 min), mutta kokonaisuus toimi ja Ronjan tarina kulki upeana alusta loppuun.
Ryhmäteatterin sivuilta:
Esityksen ohjaa uuden polven teatterintekijä Akse Pettersson. Rooleissa nähdään joukko nuoria ammattilaisia. Ronjana säteilee Rosanna Kemppi ja Birkinä nähdään Ylermi Rajamaa. Muissa rooleissa esiintyvät Iina Kuustonen, Arttu Kapulainen, Sauli Suonpää, Annika Poijärvi, Heidi Kirves, Tommi Rantamäki, Kai Vaine ja Leo Honkonen.
Ensi-ilta 16.6.2011 Suomenlinnan kesäteatterissa, Hyvän Omantunnon linnakkeessa.
Ohjaus Akse Pettersson
Musiikki Jukka Hannukainen, Jussi Kärkkäinen
Lavastussunnittelu Janne Siltavuori
Maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen
Puvustussuunnittelu Anna Sinkkonen
Valaistussuunnittelu Tomi Tirranen
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Esitykset jatkuvat 27.8. saakka Suomenlinnassa, joka kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon kauniina ja ainutlaatuisena luontokohteena.
Esitystä suositellaan yli 7-vuotiaille.
Katsomo on katettu. Saaressa kelpaa vain käteinen.
Meno Suomenlinnaan (kuljetukset Suomenlinnaan eivät kuulu lipun hintaan):
JT-Linen vesibusseilla Kauppatorin Kolera-altaalta Tykistölahteen (noin 5 min kävelymatka)
tai HKL:n lautoilla Kauppatorilta (noin 15 min kävelymatka).
Hyvän Omantunnon linnake sopii Matiaksen linnaksi loistavasti. On paksuja parreja, kiviseiniä, vähän viileä ilma. Osittain liikkuvat lavarakenteet ja kevyet rekvisiitat, kuten saniaispuskat ja kukat, auttavat muuttamaan linnan hetkessä metsäksi ja taas takaisin. Sateen ja lumen virkaa toimittavat saippuakuplat, vaikka oikeaakin sadetta olisi ollut ulkopuolella välillä tarjolla. Onneksi linnake on katettu, joten yleisössä pääsee istumaan kuivana.
Ronja, ryövärintytär on oivasti roolitettu. Tosin täytyy myöntää, että ensimmäisellä puoliajalla keskittymistäni häiritsi että Ronjana ei esiintynytkään Kreeta Salminen, joka oli Q-teatterin Corto Maltesessa aivan loistava ja jonka kasvoja oli päässyt mainoksissa tapittamaan. Salminen oli joutunut jalkaleikkaukseen, ja siksi häntä paikkasi Rosanna Kemppi. Kempin ansioksi täytyy kyllä sanoa, että myös hän oli aivan ihana Ronja ja vaihdokseen totuttuani pystyin nauttimaan esityksestä täysillä. Ihmettelin tosin Kempin rooliasua ensimmäisellä puoliajalla, muilla kun oli ryöväreille soveltuvat asut mutta Kempillä oli kirkkaanvihreät housut ja valkoinen, osittain kuviollinen tunika. No, tämä on tätä minun nipotustani.
Matiaksen ryövärijoukko oli hilpeä kavalkadi hauskoja veikkoja, ja erityisesti Kalju-Pietu oli täsmälleen itsensä näköinen. Matias oli pikkumainen ja draamallisuuteen taipuva, kuten olla pitääkin, ja Loviisa ihana järjen ääni muuten kaoottisessa joukossa. Borgan joukot olivat luonnollisesti punatukkaisia. Ja Borgista tulikin mieleeni, että Birkiä esittänyt Ylermi Rajamaa yllätti minut todella positiivisesti ja oli mahtava!
Ronjan toteutus oli muutenkin oivaltava. Ajattarat olivat pelottavia kuten kuuluukin, samoin männiäiset. Suosikkejani olivat, tietysti, ihanat "miks hää vai sillai tekkee?"-kakkiaiset neuloksineen ja virneineen. Kakkiaisilla on aina erityinen paikka sydämessäni, sillä kakkiainen on yksi ensimmäisiä teatteriroolejani sillä esitimme Ronjan aikoinaan muistaakseni toisella luokalla kevätnäytelmänä. Ja olivathan siellä hevosetkin, ihanat Peto ja Roisto, hilpeästi toteutettuina.
Muutamia pikku juttuja lukuunottamatta Ryhmäteatterin Ronja, ryövärintytär oli siis hienosti ja kirjalle uskollisena valmistettu teatteriesitys, joka sopii sekä lapsille että aikuisille (kuten Lindgrenin tarinat nyt yleensäkin). Toki uskollisuus teki esityksestä etenkin lapsikatsojille varmaan melko pitkän (2 h 45 min), mutta kokonaisuus toimi ja Ronjan tarina kulki upeana alusta loppuun.
Ryhmäteatterin sivuilta:
Esityksen ohjaa uuden polven teatterintekijä Akse Pettersson. Rooleissa nähdään joukko nuoria ammattilaisia. Ronjana säteilee Rosanna Kemppi ja Birkinä nähdään Ylermi Rajamaa. Muissa rooleissa esiintyvät Iina Kuustonen, Arttu Kapulainen, Sauli Suonpää, Annika Poijärvi, Heidi Kirves, Tommi Rantamäki, Kai Vaine ja Leo Honkonen.
Ensi-ilta 16.6.2011 Suomenlinnan kesäteatterissa, Hyvän Omantunnon linnakkeessa.
Ohjaus Akse Pettersson
Musiikki Jukka Hannukainen, Jussi Kärkkäinen
Lavastussunnittelu Janne Siltavuori
Maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen
Puvustussuunnittelu Anna Sinkkonen
Valaistussuunnittelu Tomi Tirranen
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Esitykset jatkuvat 27.8. saakka Suomenlinnassa, joka kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon kauniina ja ainutlaatuisena luontokohteena.
Esitystä suositellaan yli 7-vuotiaille.
Katsomo on katettu. Saaressa kelpaa vain käteinen.
Meno Suomenlinnaan (kuljetukset Suomenlinnaan eivät kuulu lipun hintaan):
JT-Linen vesibusseilla Kauppatorin Kolera-altaalta Tykistölahteen (noin 5 min kävelymatka)
tai HKL:n lautoilla Kauppatorilta (noin 15 min kävelymatka).
***
Jos on juodakseen torikahvit Kauppatorilla, on ne juotava Toripojilla. Paras palvelu, hyvää kahvia, tuoreet lihikset ja possut. Nam.
Give peas a chance.
Sain kukan. Nimeksi tuli Pasi-Anselmi.
Kissankelloja kallionhalkemassa.
Upean päivän päätös Matinkylän rannan laiturilla sateenkaarineen ja sitä seuranneine monsuunisateineen. Tänä lauantaina tapahtui kaikenlaista ihmeellistä ja elämäämullistavaa. ♥
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)










