tiistai 6. maaliskuuta 2018

E.L.James: Femtio nyanser av honom (Fifty Shades of Grey)


Fifty Shades of Grey päästää sisäisen jumalattaren valloilleen – tai sitten ei

E.L. Jamesin Fifty Shades of Grey, Twilight-fanifiktiosta ponnistanut eroottinen romaani, julkaistiin alunperin vuonna 2011 ja se puhuttaa ihmisiä edelleen. Trilogiaksi muodostuneen kirjasarjan viimeisestä osasta tehty filmatisointi sai ensi-iltansa tänä vuonna, joten leffakansipokkaria näkee tällä hetkellä kirjakaupoissa. Itse totesin aika varhaisessa vaiheessa, että tulen kirjaa tuskin lukemaan, mutta viimevuotisen ruotsinkielisen lukuhaasteen innoittamana päätin lukea teoksen ruotsinnoksen Femtio nyanser av honom elokuun haastekohtaan en bok som du inte vill andra ska se dig läsa. Tämän tekstin ajankohdasta voinette jo päätellä, että lukeminen ei suinkaan tapahtunut elokuussa saati nopeasti, vaan luin kirjaa hitaasti syyskuusta tänne maaliskuulle asti.

Tarina on yksinkertainen. Kömpelö ja omasta mielestään tavallistakin tavallisempi, juuri collegesta valmistuva Anastasia Steele kirjaimellisesti kompuroi suoraan häikäisevän komean miljonäärin Christian Greyn syliin. Erinäisten tapahtumaketjujen kautta Ana pääsee Christianin kanssa treffeille, mutta järkyttyy ymmärtäessään että Christian ei suinkaan halua perinteistä parisuhdetta vaan solmia Anan kanssa sopimuksenalaisen dominanssiin ja alistuvuuteen perustuvan seksisuhteen. Neitsyenkaino Ana pohtii kuitenkin mielessään, että Christianin kovan kuoren alla täytyy olla myös rakastumiseen kykenevä mies ja niinpä Ana päättää suostua ehtoihin, tietyin varauksin.

Tämän myötä kirjassa harrastetaan paljon seksiä (anteeksi, pannaan, kuten Christian asian tuskastuttavan usein tahtoo ilmaista), tuskastellaan Christianin pidättyväisyyttä sekä pyöritellään silmiä ja purraan huulta (mikä johtaa lähes joka kerta piiskaukseen ja seksiin). Lisäksi Christianin luulisi olevan lähellä kaljuuntumista, sillä hän haroo hiuksiaan todella, todella usein. Luonnollisesti Anan ja Christianin suhde myös muuttuu monimutkaisemmaksi ja kirja päättyykin jonkinlaiseen cliffhangeriin, jonka lopputulos on kuitenkin helposti pääteltävissä. Totta puhuen juoni muistuttaa varsin paljon alkuperäisen Twilightin juonta, tosin siinä ensimmäisessä osassa ei muistaakseni harrastettu seksiä lainkaan.

Wikipedian mukaan tätä teosta on myyty maailmanlaajuisesti yli 70 miljoonaa kappaletta, mikä tuntuu aika hurjalta. Itsekin olen nyt osa tätä tilastoa, vaikka käyttämäni summa olikin vaatimattomat 3,61 euroa Stockmannin alennuslaarilla käynnin myötä. En suoraan sanottuna aivan ymmärrä kirjan suosiota: se ei ole mitenkään erityisen upeasti kirjoitettu ja ainakin ruotsinkielisenä yli 500 sivun mitta tuntuu todella ylimitoitetulta. Kirjassa jaksetaan kertoa hyvin, hyvin yksityiskohtaisesti jokainen kosketus ja hyväily, mutta toisaalta se häveliäästi viittaa asioita tapahtuvaksi där nere. Toki muistetaan myös kertoa jokaisesta kondomipakkauksen repäisystä ja siitä, miten Ana muistaa ottaa ehkäisypillerinsä joka aamu. Ei sillä, ehkäisy on tärkeää ja hieno juttu, mutta luottakaa nyt vähän lukijaankin. Minun mielestäni Christian oli lisäksi ärsyttävä kontrollifriikki ja Anassa ärsyttävintä taisi olla hänen jatkuva selostuksensa sisäisestä jumalattarestaan (inre gudinna!), joka tilanteesta riippuen tanssi salsaa, murjotti, valmistautui kilpajuoksuun tai heitti kärrynpyöriä.

Lähdin sitten googlaamaan ja löytyihän sieltä artikkeli poikineen siitä, miksi kirja on niin järkyttävän suosittu. Elite Dailyn jutussa on haastateltu psykologi ja parisuhdeneuvoja tohtori Dardashtia, joka listaa seitsemän tieteellistä (?) syytä siihen, miksi sarja on niin suosittu. Syiksi on listattu muun muassa Christianin ihmeellinen täydellisyys (rikas, vastaa nopeasti sähköposteihin, tahtoo hemmotella), Christianin ja Anan välinen seksuaalinen jännite ja se, että kirja mahdollistaa "lepohetken" naisille, joista tuntuu että heidän täytyy olla koko ajan kontrollissa. Tavallaan syyt ovat ihan loogisia mutta, kuten Colette Bennett CNN:n GeekOut-blogissa toteaa, minä en vaan tajua. Ei iske. Toisaalta jos tämä kirja saa jonkun lukemaan kirjoja enemmänkin tai jos kirja yksinkertaisesti viihdyttää ja tuo iloa elämään niin hei, siitä vaan.

Pakko vielä loppuun mainita siitä kohtauksesta eli internetissäkin lukuisista paikoista luettavissa olevasta tamponikohtauksesta, Kadeen Griffits tiivistää nettijutussaan aika hyvin sen hyvät ja huonot puolet. Ihan kiva sinänsä, että kuukautisten aikana harrastettavan seksin tabua rikotaan, mutta älä nyt hyvänen aika mene siitä vain kysymättä repimään toisen tamponinnarusta ja sitten vielä heitä sitä tamponia vessanpönttöön, senkin ympäristörikollinen.

En siis voi sanoa nauttineeni orgastisesti tämän teoksen lukemisesta, mutta tulipahan kerrattua kehosanastoa ruotsiksi (oli muuten helppolukuista kieltä, siinä mielessä plussaa). Ja en aio lukea seuraavia osia, sillä minä olen jo Twilightini lukenut, kiitos vain. Sori vaan, oi sisäinen jumalattareni.

Suketuskaan ei löytänyt sisäistä jumalatartaan, Pihin naisen elämää -blogissa puolestaan kiitellään kirjaa viihdyttävyydestä.

E.L. James: Femtio nyanser av honom (Fifty Shades of Grey, 2011)
Norstedts, 2012. 553 s.
Kääntäjä: Jimmy Hofsö
Ulkoasu: Jennifer McGuire

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Lavalta: Kätketyt kasvot (Wusheng Company)

Freia Stenbäck ja Nora Sandholm-Azémar esittävät sisaruksia. Kuva: Annika Saloranta

Pienieleinen Kätketyt kasvot on kaunis ja yllättävän pelottava esitys

Wusheng Companyn uusin teos, Antti Silvennoisen ohjaama Kätketyt kasvot on aasialaisesta teatteriperinteestä ja japanilaisista kummitustarinoista ammentava herkkä näyttämöteos. Kaksi siskosta on hylännyt kotinsa paremman elämän toivossa ja matkaa kohti parempaa, mutta nuorempi ei onnistu irtautumaan menneisyyden painolastista. Vaikka innoittajana ovatkin kummitustarina, on esitys pelottavan lisäksi myös hyvin herkkä ja surullinen.

Sisarusten (Nora Sandholm-Azémar ja Freia Stenbäck) keskinäinen dynamiikka on vaikuttava. Kun he tarttuvat toisiaan ensimmäistä kertaa kädestä, nousevat karvat pystyyn. Tunteiden välittäminen pelkin ilmein ja elein onnistuu upeasti ja myös muutamassa kohdassa kuultu laulu sopii tunnelmaan hyvin. Fyysisesti esitys on omaan silmääni haastava ja raskaskin, mutta esiintyjät selviytyvät kaikesta kovin helpon ja kevyen näköisesti.

Markus Rantasen säveltämä ja esittämä musiikki luo esitykseen hienon tunnelman. Yhdessä Anniina Veijalaisen valosuunnittelun kanssa se riittää oivallisesti esityksen puitteiksi. Musiikki ja valo tukevat esityksen tunnelmaa ja saavat esimerkiksi pelottavat kohdat tuntumaan oikeasti niin pelottavilta, että oikein yllätyin. Vaikka esityksen demoni olisi voinut olla lipovine kielineen ja toljottavine silmineen myös huvittava ilmestys, huomasin jännittäväni joka kerta sen saapuessa lavalle.

Kuva: Eero Alava

Aasialainen teatteriperinne on minulle varsin vierasta, oikeastaan kaikki kokemukseni siitä ovat Wusheng Companyn käsialaa. Esitystä katsoessa jäin miettimään, jääkö minulta paljonkin ymmärtämättä, sillä en tiedä merkitsevätkö esimerkiksi tietyt käsien asennot ja hypyt jotain erityistä, onko niillä symbolista merkitystä. Tarinan kerrontatapa eroaa myös sen verran paljon minulle tutummasta länsimaisesta ilmaisusta, että tarinan seuraaminen tuntui erilaiselta vaikkei teoksen perusajatuksen ymmärtäminen sinänsä vaikeaa ollutkaan. Ilmaisun tietynlainen hitaus myös haastoi minua katsojana, on maltettava odottaa ja kestettävä toistoa.

Esityksen kesto on vajaan tunnin, mutta jotenkin se tuntuu hyvällä tavalla pidemmältä, täydemmältä. Sisarusten keskinäinen välittäminen koskettaa. Kätketyt kasvot on kaunis ja surullinen kummitustarina. Sen pelottavuus näyttäytyi minulle pelkona ihmisen sisäisiä demoneita kohtaan ja on sitä kautta tarinana hyvin samaistuttava.

Esityksiä on vielä tämän viikon ajan WHS Teatteri Unionin tiloissa, viimeinen esitys on 11.3.

Kurkkaa myös kriitikko Jussi Tossavaisen arvio Helsingin Sanomista, siinä kommentoidaan osaavasti muun muassa juuri teoksen liikekieltä. Ylen Jussi Mankkisen jutussa puolestaan tekijät kertovat esityksen tekemisestä.

Kiitokset kutsuvieraslipusta esitykseen.

Anja Portin ja Aino-Maija Metsola: Ava ja oikukas trumpetti


Ystävä ei vain kuule, vaan kuuntelee

Ava tuijottelee yksinäisenä parvekkeelta pihalle, kunnes ajatusketju johdattaa tämän isoäidin vanhan trumpetin luo. Trumpetista putoava kirje lupaa, että puhaltamalla trumpettiin Ava ei olisi enää yksin, mutta ensin olisi löydettävä joku, joka kuuntelee. Ava lähtee ulos etsimään kuuntelijaa ja saakin seikkailla aikamoisen matkan, ennen kuin löytyy se todella kuunteleva korva.

Anja Portinin kirjoittama ja Aino-Maija Metsolan Ava ja oikukas trumpetti (WSOY, 2017) on kaunis tarina kuuntelemisen ja toisen huomaamisen tärkeydestä. Lisäksi se herättää ainakin aikuisessa kaukomatkakaipuuta maailman ihmeiden äärelle.

Puoliso kehui kirjassa erilaisten äänien esiinnostamista. Trumpetin truuttaukset ja tömpsäykset löytyvät tekstistä muusta tekstistä poikkeavina ja kannustavat ääneenlukiessa kiinnittämän niihin erityistä huomiota.

Metsolan värikäs, graafinen kuvitus on miellyttävää katsottavaa. Pehmeät vesivärit toimivat hyvin tarkempien tussauksien rinnalla. Erityisesti pidin merimaisemista ja trumpetin taianomaisista äänimaisemista. Erityismaininnan ansaitsevat myös Avan upeat kulmakarvat.

Loppu on sympaattisen kohottava, siitä tuli hyvä mieli. Pienikin voi osata vaikka mitä.

Kirjaan perustuva satuesitys on nähtävissä Paloheinän kirjastossa 4.4.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirjan nimessä on adjektiivi.

Anja Portin ja Aino-Maija Metsola: Ava ja oikukas trumpetti
WSOY, 2017. 40 s.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Veera Antsalo: Pölyn historia


Kerronnallinen runoteos vie tarkastelemaan maailman rakennetta ja historian kerroksia

Veera Antsalon Pölyn historialla (Teos, 2015) oli niin ihana nimi, että se oli pakko ottaa kirjastosta mukaan. Kirjailijan toinen runoteos vie matkalle maailmaan, joka rakentuu milloin savesta, milloin asfaltista ja hajoaa ja muuttuu jatkuvasti joksikin muuksi. Jatkuvajuonisen oloinen runoteos on tunnelmaltaan haikea ja kaunis.

Pölyn historiassa Pariisin kaduilta ensimmäistä kertaa tavattava Kerääjä kerää, ihmettelee, tutkii. Hän tapaa John Waynen, luokittelee pölyhiukkasia, näkee hevosen lautaselta ilmaan pöllähtävän tomupilven. Kun törmään tekstissä mainintaan Amelia Earhartista, alkaa vähän itkettää. Jostain syystä juuri teoksesta löytyneen kahden, täysin ohimenevän Earhart-maininnan vuoksi pidän siitä hirvittävän paljon.

Olisin ehkä luokitellut kirjan itse pienoisromaaniksi, ellen olisi poiminut sitä mukaani nimenomaan runohyllystä. Lukiessa ajattelin paljon Leena Krohnia ja erityisesti Tainaronia, tässä oli tunnelmaltaan jotain samaa, vierauden tuntua ja ympäristön tarkkailua ilman varsinaista osallistumista tapahtumiin.

Antsalon ilmaisua on miellyttävää lukea. Teos on siitäkin mukava runoteos, että sen voi lukea yhteen pötköön ilman kummallista ähkyn tuntua, sillä teoksen luvut ovat melko pitkiä ja runoilmaisu vapaamuotoista. Varmastikin tyyliä voisi kuvailla myös hienoilla runoustermeillä, mutta termien ollessa minulle vieraita tyydyn toteamaan teoksen olevan tyyliltään viehättävä.

Tällä aloitan #runo18-haasteen ja kuittaan Helmet-haasteen kohdan kotimainen runokirja.

Veera Antsalo: Pölyn historia
Teos, 2015. 80 s.
Kansi: Jenni Saari

perjantai 2. maaliskuuta 2018

Tom Hanks: Uncommon Type: Some Stories


Tom Hanksin novellit ovat sympaattisia, mutta jokseenkin tylsiä

Minä pidän hirvittävästi Tom Hanksista. Hänessä on jotain kovin turvallista, lempeää. Vanhemmiten hän on myös alkanut näyttää kovasti isältäni, mikä on hämmentävää ja hauskaa. Niinpä näyttelijän julkaisema novellikokoelma Uncommon Type: Some Stories siirtyi lukulistalle. Kirjaston kappaleen laina-aika oli ja meni, mutta löysin tämän sitten äänikirjana ja totesin että laitetaanpa samalla ensimmäinen novellikokoelma kuunteluun.

Kokoelmaa on miellyttävää kuunnella, sillä Hanks lukee itse kaikki tarinat lukuunottamatta viimeistä tarinaa Stay With Us, joka on näytelty kuunnelmaksi. Novellikokoelma äänikirjana oli yllättävän mukava kokemus, mutta selvästi olisin kaivannut jonkinlaista jaksotusta tai edes äänimerkkejä novellien välille. Olisi ollut myös mukava tietää, kuinka paljon kutakin tarinaa on jäljellä, sillä useammin kuin kerran lopetin kuuntelun kesken ja seuraavalla kerralla huomasin, että seuraava tarina alkoi jo muutaman virkkeen jälkeen.

Tästä onkin helppo hypätä aasinsiltana siihen, että aika moni tarinoista loppui mielestäni aika kesken. Tai ei välttämättä kesken, mutta todella yllättäen. Tuntuikin vähän siltä, että välillä Hanks kirjoitti pikemminkin tuokiokuvia kuin kokonaisia tarinoita, joiden tulisi päättyä jotenkin kohottavasti tai edes kokoavasti. Kuvailussa Hanks kuitenkin loistaa, sillä tapahtumapaikat on kuvattu usein hyvin tarkasti ja novellit on helppo nähdä päässään elokuvallisina kohtauksina.

Guardian antaa pyyhkeitä Hanksille ohuista naishahmoista ja harmillisesti joudun olemaan asiasta samaa mieltä. Vähän kyllä myös harmittaa, sillä luin tämän kommentaarin toki ennen lukemistani ja sitä myöten tulin myös kiinnittäneeksi asiaan erityistä huomiota. Mieshahmot ovat paljon monipuolisempia, mutta hekin olivat mielestäni usein hieman tylsiä tai ainakin liian ennalta-arvattavia, jotta olisin jaksanut olla heistä todella kiinnostunut. Oikeastaan koko hahmokavalkadia yhdistää jonkinlainen ytimessä kytevä tavallisuus, vaikka osa novelleista on tapahtumapaikoiltaan ja ajatuksiltaan hyvinkin mielikuvituksellisia.

Oikeastaan en tiedä, olisinko loppupeleissä lukenut tätä kokoelmaa kovinkaan innoissani. Tarinat olivat itsessään hyvin kirjoitettuja, mutta rehellisesti sanottuna hieman pitkäveteisiä. Monessa idea tai lähtökohta oli kiinnostava tarinan jäädessä kuitenkin useasti ihan kivaksi. Hauskana pidin kuitenkin sitä, että jokaisessa novellissa oli isommassa tai pienemmässä roolissa vanha kirjoituskone, joita Hanks ilmeisesti intohimoisesti keräilee.

Osallistun tällä kokoelmalla joka tapauksessa novellihaasteeseen ja peukutan novellia Alan Bean Plus Four piirteen tapahtumapaikka-osalta. Novellissa kertoja rakentaa kolmen ystävänsä kanssa avaruusraketin ja kiertää Kuun laskeutuen sitten takaisin maanpinnalle. Kertomus on ihastuttavasti kerrottu, sillä siinä avaruusaluksen rakentaminen pihatielle ja esimerkiksi kiinnityspulttien vaihtaminen jesariin on täysin selviö eikä mitenkään ihmeellistä.

Jos haluaa maistiaisen kirjasta, voi Guardianin sivuilla joko lukea tai kuunnella kokoelman aloitustarinan Three Exhausting Weeks. Ja niin, vaikka tämä kokoelma ei nyt niin innostanutkaan, niin pidän Hanksista silti. Onhan hän aika symppis.

Myös Kirjaluotsin Tiina on lukenut kokoelman ja on arviossaan positiivisemmissa tunnelmissa kuin minä.

Tom Hanks: Uncommon Type: Some Stories
Random House Audio, 2017. 10  h 1 min.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...