Lavalta: Improvisoidut klassikot (Improryhmä Kolina)

Raikasta improvisaatiota Musiikkitalolla

Kesäteatteritarjonnan kulta-aika on nyt, mutta aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan sillä jo Helsingin tarjonta on mittava. Keskustassa viihtyville teatteria on tarjolla esimerkiksi Musiikkitalon klubilla, jossa improryhmä Kolina esittää joka kesälauantai improvisoituja klassikoita. Joka kerralla käsittelyyn otetaan kaksi tuttua klassikkoa, jotka pyöritetään uusiksi tulkinnoiksi improvisaation avulla.

Viime viikon lauantaina Musiikkitalon klubin lavalla nähtiin Punahilkka ja Pinokkio. Satuklassikoiden juoni kerrattiin pintapuolisesti ennen esityksen alkamista ja samalla pyydettiin yleisöltä muutamia täysin tarinaan liittymättömiä esineitä tai käsitteitä esityksen höysteeksi. Varsin hyvin improajat saivatkin esityksiinsä mahdutettua esimerkiksi kuumavesivaraajan ja Keravan hautausmaan. Perinteisiä tarinoita lavalla ei siis nähdä, vaikka tutut piirteet tallella ovatkin.

Näyttämöllä on aina kolme näyttelijää ja yksi livemuusikko. Kun rooleja yleensä on huomattavasti enemmän kuin kolme vaihdetaan niitä näppärästi lennossa ja kaikki näyttelijät voivat aivan hyvin esittää vuorollaan esimerkiksi Punahilkkaa. Tällä kertaa lavalla nähtiin Jere Kolehmainen, Eveliina Heinonen ja Aki Haikonen, musiikista, ääniefekteistä ja kertojana olemisesta vastasi Sampsa Pietilä. Kukin hoiti hommansa oikein oivallisesti, erityiskiitos annettakoon kuitenkin tällä kertaa Pietilälle, joka apuhuikkailuineen piti esityksen jonkinlaisilla raiteilla ja loihtelihe taustalle hienoja äänimaisemia. Bonuspisteet myös esitysten hyvin rajatusta kestosta, pitkitettäessä syntyy harvemmin timantteja.

Improvisaatio on vaikea laji ja hommassa huomaa helposti ovatko esiintyjät genressään kokeneita. Ainakin tämänkertaiset näyttelijät olivat ilahduttavan kartalla ja onnistuivat myös improilemaan ilman, että homma luisui liikaa kaksimielisyyksien puolelle. Ja hyvä niin, katsomossa kun oli niitä lapsikatsojia ja itse toisaalta myös arvostan kun huumoria tehdään jotakin muuta reittiä. Hauskaa joka tapauksessa oli, nauroin paljon ja nostan hattua esiintyjien heittäytymiskyvylle. Harkitsen vakavasti, josko kävisin kesällä katsomassa jonkin toisenkin lauantain vedot.

Esitysten ikäsuositus on 8-vuotiaasta ylöspäin ja senkin ikäisiä yleisössä näkyi, mutta myönnettäköön katsomon olleen lähes täynnä aikuisia. Oman mututuntuman mukaan esitys sopinee oikein hyvin hieman vanhemmalle lapsikatsojalle, ehkä 10-vuotiaasta ylöspäin, jos lapsi kestää improvisaation epämääräisyyttä ja yllätyksellisyyttä. Katsomoon kehtaa toisaalta tulla myös ilman lasta, sillä hupia löytyy vanhemmallekin katsojalle.

Kolinan kesäteatterin esityksiä ehtii katsomaan kesälauantaisin 19.8. asti. Esityspäivien klassikot voi käydä kurkkaamassa esitysaikataulusta, tarjolla on niin satuja kuin muitakin näytelmäklassikoita.

Kiitokset Kolinalle lipusta esitykseen.

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä

Joskus mieli yksinkertaisesti huutaa hömppää. Siis että äkkiä jotain kevyttä ja ihanaa ja sellaista, että tiedän lopussa käyvän hyvin vaikka välissä vähän kipuillaan. Joku oli suositellut tuttavalleni Veera Vaahteraa hyvänä kevyenä kirjallisuutena ja riemukseni löysin teoksia useamman Book Beatista. Nappasin satunnaisotannalla luettavaksi uusimman teoksen Kevyesti kipsissä (Tammi, 2016), jossa seikkaillaan sopivasti kirjallisuuden ja rakkaussuhteiden sekamelskassa.

Lotta työskentelee kirjaston vahtimestarina ja viihtyy työssään hyvin. Luppoaikana voi hyvin sukeltaa kirjojen maailmaan ja ihmisten kanssa tarvitsee olla tekemisissä verrattain vähän. Ihmisistä on kuitenkin välillä oltava riippuvainen, etenkin jos sattuu murtamaan jalkansa ja joutuu samaan aikaan muuttamaan siskon luokse vesivahinkoa pakoon. Sisko avopuolisoineen alkaa tietysti puuhata Lotalle jotain sutinaa ja miesehdokkaita onkin yhtäkkiä kaksin kappalein. Fiksun Jirin kanssa puhuttavaa riittäisi kirjoista vaikka kuinka paljon, mutta jotenkin musiikkiosaston Ollen välittömyys ja rentous vetää myös puoleensa vaikka mies onkin muista ihmisistä aivan liian kiinnostunut. Samalla kun Lotta yrittää seurata sydämensä ääntä hautautuu hän entistä pahemmin keskeneräisten kirjojen suohon. Onko kaikki aloitetut kirjat pakko lukea loppuun?

Vaahtera kirjoittaa leppoisaa ja fiksua kaunoa, jonka parissa viihdyin erinomaisesti. Nautin Lotan kirjallisuuskeskusteluista ja tuskailusta päälle kaatuvista kirjapinoista, symppasin miesehdokkaita (joista molemmat olivat omalla tavallaan kivoja, kerrankin) ja pidin myös lukuisista sivuhenkilöistä. Läpi kirjan kulkee lämminhenkisyys, tällaista tämä nyt välillä on (vaikka huuruiset lemmenhetket vaksikopissa vähän naurattivatkin, rajansa nyt kaikella hei!).

Kuittaan teoksella Helmet-lukuhaasteesta kohdan salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja, sillä Vaahtera on kirjailija Pauliina Vanhatalon toinen kirjailijanimi.

Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika viehättyi lukuhimoisesta Lotasta, Pihi nainen hieman paheksui Lotan paikoin töykeää käytöstä ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja nautti teoksen tuomasta kevyestä hengähdyshetkestä.

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä
Tammi, 2016, 243 s.

Lavalta: Bonnie & Clyde

Kuva: Lauri Laukkanen ja Heidi Bergström

Näköaloja epävarmuuden maailmaan

Kaartin Lasaretin pihamaalle on koottu karu puukatsomo, näyttämönä on piha-alue. Pauli Patisen ohjaama Bonnie & Clyde kiertää tämän kesän ympäri Suomea pohtien rakkautta, tulevaisuutta ja näköalattomuutta. Esitys ponnistaa Bonnie Parkerin ja Clyde Barrow'n kuuluisasta tarinasta, jossa ryöstöt, rakkaus, mediahuomio ja traaginen loppu nivoutuvat yhteen aikansa lööpiksi. Olisiko Bonnien ja Clyden kohtalo mahdollinen nykyaikana, voiko sellaista näkyvyyttä ja kuolemattomuutta enää edes saavuttaa?

Toisintoa oikeiden Bonnien ja Clyden tarinasta on siis turha odottaa, vaikka esityksen alussa kerrataankin pääkäänteet humoristisella otteella. Meininki on hämmentävän kesäteatterimaista pöljine poliiseineen ja takaa-ajoineen ja on hankala keksiä mihin tämä tästä oikein kehittyy. Esityksen todella käynnistyessä mieli muuttuu ilahtuneeksi. Nuoret näyttelijät Lumi Aunio, Eeva Kaihola ja Elias Salonen tuovat lavalle pelkojaan ja haaveitaan, yleisölle suoraan puhuen tai itsekseen pohtien. Pidin erityisesti kohtauksista, joissa näyttelijät pääsivät toteuttamaan omia unelmiaan lavaesiintymisestä. Siinä oli sellaista aitoa riemua ja intoa, mitä harvemmin näkee.

Oman säväyksensä teokselle tuo Henna Helasvuon säveltämä musiikki. Kappaleet soivat komeasti ja näyttelijät suoriutuvat laulukohtauksista oivallisesti. Vaikka mikrofoneja ei ole, ei homma mene huutamiseksi. Erityisesti Aunion ääni soi kauniisti.

Moni teos haalii nykyään itselleen sukupolvikokemuksen leiman ja tälle Bonnielle & Clydelle suon sen ilolla. Yhdeksänkymmentäluvun nuorten kokemus omasta kasvamisesta ei jää pelkän ironisoinnin tai nurkumisen tasolle, vaan asiasta osataan myös iloita ja olla jotenkin vilpitön. Suuhun ei jäänyt sellaista omassa möhnässä piehtaroinnin makua.

Pauli Patisen ja työryhmän Bonnie & Clyde on itsetutkiskeleva matka, riemukas tapahtuma, itselleen naurava ja lopulta jotain olennaista tavoittava. Tien pää on tässä, mutta joskus umpikujankin päästä löytyy reittejä uuteen.

Kiertueen aikataulut ja esityspäivät selviävät tästä facebook-tapahtumasta, kurkkaa itsesi mukaan. Esityksestä maksetaan se minkä itse pystyy, tulot käytetään kiertueen mahdollistamiseksi.

Lavalta: Suklaasydän (Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri)

Kuva: Hanna Kanerva

Suussasulavaa kesäviihdettä

Hämeenlinnan Uusi Kesäteatterin tämänvuotinen musiikkiteatteriesitys Suklaasydän sai ensi-iltansa leppeässä kesäsäässä. Kepeä 60-luvulle sijoittuva esitys vie katsojat tutustumaan tanssiravintolakulttuuriin, nuorisomusiikiin nousuun ja vanhojen rakennusten purkumaniaan. Kepeiden kappaleiden lomassa rakastutaan, yritetään keksiä mitä villeimpiä ideoita tulevaisuuden turvaamiseksi ja naukataan muutamat terävät.

Tanssiravintola Herttualla on kovat ajat. Omistaja Tapani (Juhani Laitala) yrittää saada rahat riittämään jos ei nyt vuokraan niin edes laululintustensa Leenan, Helenan ja Ullan (Anna Hanski, Sani ja Annika Eklund) palkkoihin. Hyvä tahto ei silti tahdo riittää, sillä ravintolaa ahdistavat sekä purkumääräykset että ulosottomies Jouko Raiskion (Otto Kanerva) tiukat vaatimukset. Onneksi ulosottomiehen keskittymiskykyä saattavat haitata kauniit sääret ja ehkä sitä rahaakin jostain löytyy onnella ja yhteispelillä.

Juoneltaan Suklaasydän on suloisen ennalta-arvattava, joka kesäteatterimenoon hyvin sopiikin. Naiskolmikko laulaa hyvin kuten odottaa saattaa ja moni varmasti tätä esitykseltä juuri odottaakin. Juhani Laitala on uskottava ja sympaattinen huolestuneena ravintolanomistajana kun taas ohjaajankin housuissa oleva Otto Kanerva hoitaa niin huumoripitoiset sivuroolit kuin loppupeleissä herkän ulosottomiehen pestin.

Vitsejä esitykseen on nivottu roppakaupalla, mutta pääkaupunkiseutulaisena osa vitseistä taitaa lennellä hieman yli hilseen. Paikallisyleisö vaikutti kuitenkin iloittelusta nauttivan, joten ilmeisesti homma osuu ja uppoaa kohdeyleisöönsä. Itse kutsuisin tätä kesäteatterihuumoriksi, jonka suhteen itse olen varsin nirso, joten luettakoon tämä kappale sellaiset sopivat kakkulat silmillä. Levein virne esityksessä taisi kuitenkin olla mainion kitaristi Peter Engbergin huulilla, erityismaininta siitä.

Kuva: Hanna Kanerva

Pääasiallisesti musiikissa keskitytään 60-luvun kultaisiin iskelmäsäveliin. Muutama omituisuuskin mahtuu joukkoon, kun lavalla kuullaan sekä Oopperan kummituksen teemaa että Viulunsoittaja katolla -musikaalin klassikkorenkutus Rikas mies jos oisin. Kapellimestari Kalle Penttilän johdolla livebändi suoriutuuu vedoista erinomaisesti ja yleisökin olisi varmasti tanssinut mielellään lavatanssihittien mukana.

Kun lavalle on saatu näin monta laulutaitoista ihmistä ja oivallinen livebändi olisin toivonut esitykseltä kuitenkin sisältörikkaampaa menoa. Harmillisesti nyt suurin osa kappaleista toimii kuin jonkinlaisina täytenumeroina juonenkuljetuksen välissä. Ilokseenhan sitä musisointia kuuntelee, ei sillä, mutta kappaleiden ajaksi olisin kaivannut myös muuta toimintaa kuin naistrion tanssitaitojen esittelyä.

Toisaalta Suklaasydän on sitä mitä lupaakin. Kiiltävän kuoren alta paljastuu helposti suussa sulava esityskokonaisuus, joka jättää jälkeensä makean maun. Jos Hämeen seudulla yhden kesäteatterin aikoo mennä katsomaan, on Suklaasydän varteenotettava vaihtoehto tarjotessaan paikallishuumoria, taiten tehtyä musiikkia ja kepeää iloittelua.

Esityksiä Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa 12.8. asti.

Kiitokset Hämeenlinnan Uudelle Kesäteatterille lipuista esitykseen.

Lavalta: Niskavuoren nuori emäntä (Järvenpään teatteri)

Kuva: Kapina Productions / Järvenpään teatteri

Elämä on tuhannet askeleet, joita emme kykene astumaan

Järvenpään kesäteatterissa esitetään tänä vuonna Hella Wuolijoen näytelmää Niskavuoren nuori emäntä. Klassikkoteksti taipuu lavalle tuoreen oloisena ja varmoin ottein näyteltynä. Perheen valtasuhteet ovat tarkkanäköisesti ja kipeästikin kuvattuja. Näyttäväää sukudraamaa päästiin tällä kertaa seuraamaan kauniissa kesäillassa.

Vauraan talon Loviisa on naitu Niskavuoren sukuun taloa pystyssä pitämään. Sopeutuminen vahvatahtoisten naisten kansoittamaan perheeseen ei ole helppoa, mutta Loviisa on päättänyt yrittää ja leimuaahan rakkaus Juhaniin, talon vanhimpaan poikaan, kirkkaana. Juhani ei kuitenkaan ole rakkaudessaan yhtä omistautunut, vaan pyörittää samalla Malviina-meijerskaa. Petoksen selvitessä Loviisa joutuu vaikean päätöksen eteen ottaako paikkansa vahvan suvun keulahahmona vai jättääkö uusi perhe selviämään talonpidosta omine nokkineen.

Draamallisissa kohtauksissa Lija Fischerin ohjaamat näyttelijät ovat erinomaisia. Jännitteet hahmojen välillä kipunoivat ja erityisesti Paula Peltolan Loviisa säkenöi sisäistä voimaa ja vimmaa. Katja Hyry-Heikkilän Heta toimii oivana vastaparina naisten keskinäisessä kyräilyssä, Janina Jääskeläisen Kustaava puolestaan tuo lavalle nuoruuden energiaa ja säpäkkää viattomuutta. Miehet jäävät vääjäämättä naisten varjoon, vaikka esimerkiksi Mikko Korhosen Juhani omanlaisensa vakuuttava mahtimies onkin.

Esitykseen tehdyt kappalevalinnat sen sijaan kummastuttivat. Produktioon sävelletyt runot viehättivät minua pääosin, mutta muun muassa Cheekin ja YUP:n kappaleet hyppäsivät näyteltyjen kohtausten lomasta turhan paljon silmille. Laulullisuus itsessään sopi kyllä esitykseen, mutta olisin toivonut kappaleisiin yhtenäisempää linjaa tai selkeämpää kerronnallista elementtiä.

Puvustus ja lavastus ovat onnistuneita. Niskavuorelaisille valitut punamustat tunnusvärit erottavat suvun muista ja vahvistavat yhteenkuuluvuuden tunnetta. Loviisakin saa vedettyä päälleen niskavuorelaisuutta edustavat värit ottaessaan vihdoin paikkansa tilan emäntänä. Siirrettäviin elementteihin perustuva pelkistetty lavastus puolestaan tuo keveyttä paikoin raskaaseen tekstiin ja rajaa kohtauksia hienosti.

Kokonaisuutena Niskavuoren nuori emäntä nousee siis vahvasti positiivisen puolelle. Muutamia erikoisuuksia, kuten toisen puoliskon yllättävää paikoittaista farssimaisuutta, lukuunottamatta esitys on huolella ja taidolla tehty. Teksti elää vahvasti tässäkin ajassa ja tulkinta on kohdallaan. Tästä olisi saanut todella raskaan näytelmän, mutta Järvenpäässä onnistutaan ylläpitämään tiettyä keveyttä ja herättämään kiinnostus koko näytelmäsarjan lukemiseen. Suositeltava kesäteatterikäynti siis.

Esityksiä 20.7. asti Vanhankylän kartanolla.

Kiitokset Järvenpään teatterille kutsuvieraslipuista esitykseen.