Lavalta: Bonnie & Clyde

Kuva: Lauri Laukkanen ja Heidi Bergström

Näköaloja epävarmuuden maailmaan

Kaartin Lasaretin pihamaalle on koottu karu puukatsomo, näyttämönä on piha-alue. Pauli Patisen ohjaama Bonnie & Clyde kiertää tämän kesän ympäri Suomea pohtien rakkautta, tulevaisuutta ja näköalattomuutta. Esitys ponnistaa Bonnie Parkerin ja Clyde Barrow'n kuuluisasta tarinasta, jossa ryöstöt, rakkaus, mediahuomio ja traaginen loppu nivoutuvat yhteen aikansa lööpiksi. Olisiko Bonnien ja Clyden kohtalo mahdollinen nykyaikana, voiko sellaista näkyvyyttä ja kuolemattomuutta enää edes saavuttaa?

Toisintoa oikeiden Bonnien ja Clyden tarinasta on siis turha odottaa, vaikka esityksen alussa kerrataankin pääkäänteet humoristisella otteella. Meininki on hämmentävän kesäteatterimaista pöljine poliiseineen ja takaa-ajoineen ja on hankala keksiä mihin tämä tästä oikein kehittyy. Esityksen todella käynnistyessä mieli muuttuu ilahtuneeksi. Nuoret näyttelijät Lumi Aunio, Eeva Kaihola ja Elias Salonen tuovat lavalle pelkojaan ja haaveitaan, yleisölle suoraan puhuen tai itsekseen pohtien. Pidin erityisesti kohtauksista, joissa näyttelijät pääsivät toteuttamaan omia unelmiaan lavaesiintymisestä. Siinä oli sellaista aitoa riemua ja intoa, mitä harvemmin näkee.

Oman säväyksensä teokselle tuo Henna Helasvuon säveltämä musiikki. Kappaleet soivat komeasti ja näyttelijät suoriutuvat laulukohtauksista oivallisesti. Vaikka mikrofoneja ei ole, ei homma mene huutamiseksi. Erityisesti Aunion ääni soi kauniisti.

Moni teos haalii nykyään itselleen sukupolvikokemuksen leiman ja tälle Bonnielle & Clydelle suon sen ilolla. Yhdeksänkymmentäluvun nuorten kokemus omasta kasvamisesta ei jää pelkän ironisoinnin tai nurkumisen tasolle, vaan asiasta osataan myös iloita ja olla jotenkin vilpitön. Suuhun ei jäänyt sellaista omassa möhnässä piehtaroinnin makua.

Pauli Patisen ja työryhmän Bonnie & Clyde on itsetutkiskeleva matka, riemukas tapahtuma, itselleen naurava ja lopulta jotain olennaista tavoittava. Tien pää on tässä, mutta joskus umpikujankin päästä löytyy reittejä uuteen.

Kiertueen aikataulut ja esityspäivät selviävät tästä facebook-tapahtumasta, kurkkaa itsesi mukaan. Esityksestä maksetaan se minkä itse pystyy, tulot käytetään kiertueen mahdollistamiseksi.

Lavalta: Suklaasydän (Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri)

Kuva: Hanna Kanerva

Suussasulavaa kesäviihdettä

Hämeenlinnan Uusi Kesäteatterin tämänvuotinen musiikkiteatteriesitys Suklaasydän sai ensi-iltansa leppeässä kesäsäässä. Kepeä 60-luvulle sijoittuva esitys vie katsojat tutustumaan tanssiravintolakulttuuriin, nuorisomusiikiin nousuun ja vanhojen rakennusten purkumaniaan. Kepeiden kappaleiden lomassa rakastutaan, yritetään keksiä mitä villeimpiä ideoita tulevaisuuden turvaamiseksi ja naukataan muutamat terävät.

Tanssiravintola Herttualla on kovat ajat. Omistaja Tapani (Juhani Laitala) yrittää saada rahat riittämään jos ei nyt vuokraan niin edes laululintustensa Leenan, Helenan ja Ullan (Anna Hanski, Sani ja Annika Eklund) palkkoihin. Hyvä tahto ei silti tahdo riittää, sillä ravintolaa ahdistavat sekä purkumääräykset että ulosottomies Jouko Raiskion (Otto Kanerva) tiukat vaatimukset. Onneksi ulosottomiehen keskittymiskykyä saattavat haitata kauniit sääret ja ehkä sitä rahaakin jostain löytyy onnella ja yhteispelillä.

Juoneltaan Suklaasydän on suloisen ennalta-arvattava, joka kesäteatterimenoon hyvin sopiikin. Naiskolmikko laulaa hyvin kuten odottaa saattaa ja moni varmasti tätä esitykseltä juuri odottaakin. Juhani Laitala on uskottava ja sympaattinen huolestuneena ravintolanomistajana kun taas ohjaajankin housuissa oleva Otto Kanerva hoitaa niin huumoripitoiset sivuroolit kuin loppupeleissä herkän ulosottomiehen pestin.

Vitsejä esitykseen on nivottu roppakaupalla, mutta pääkaupunkiseutulaisena osa vitseistä taitaa lennellä hieman yli hilseen. Paikallisyleisö vaikutti kuitenkin iloittelusta nauttivan, joten ilmeisesti homma osuu ja uppoaa kohdeyleisöönsä. Itse kutsuisin tätä kesäteatterihuumoriksi, jonka suhteen itse olen varsin nirso, joten luettakoon tämä kappale sellaiset sopivat kakkulat silmillä. Levein virne esityksessä taisi kuitenkin olla mainion kitaristi Peter Engbergin huulilla, erityismaininta siitä.

Kuva: Hanna Kanerva

Pääasiallisesti musiikissa keskitytään 60-luvun kultaisiin iskelmäsäveliin. Muutama omituisuuskin mahtuu joukkoon, kun lavalla kuullaan sekä Oopperan kummituksen teemaa että Viulunsoittaja katolla -musikaalin klassikkorenkutus Rikas mies jos oisin. Kapellimestari Kalle Penttilän johdolla livebändi suoriutuuu vedoista erinomaisesti ja yleisökin olisi varmasti tanssinut mielellään lavatanssihittien mukana.

Kun lavalle on saatu näin monta laulutaitoista ihmistä ja oivallinen livebändi olisin toivonut esitykseltä kuitenkin sisältörikkaampaa menoa. Harmillisesti nyt suurin osa kappaleista toimii kuin jonkinlaisina täytenumeroina juonenkuljetuksen välissä. Ilokseenhan sitä musisointia kuuntelee, ei sillä, mutta kappaleiden ajaksi olisin kaivannut myös muuta toimintaa kuin naistrion tanssitaitojen esittelyä.

Toisaalta Suklaasydän on sitä mitä lupaakin. Kiiltävän kuoren alta paljastuu helposti suussa sulava esityskokonaisuus, joka jättää jälkeensä makean maun. Jos Hämeen seudulla yhden kesäteatterin aikoo mennä katsomaan, on Suklaasydän varteenotettava vaihtoehto tarjotessaan paikallishuumoria, taiten tehtyä musiikkia ja kepeää iloittelua.

Esityksiä Hämeenlinnan Kaupunginpuistossa 12.8. asti.

Kiitokset Hämeenlinnan Uudelle Kesäteatterille lipuista esitykseen.

Lavalta: Niskavuoren nuori emäntä (Järvenpään teatteri)

Kuva: Kapina Productions / Järvenpään teatteri

Elämä on tuhannet askeleet, joita emme kykene astumaan

Järvenpään kesäteatterissa esitetään tänä vuonna Hella Wuolijoen näytelmää Niskavuoren nuori emäntä. Klassikkoteksti taipuu lavalle tuoreen oloisena ja varmoin ottein näyteltynä. Perheen valtasuhteet ovat tarkkanäköisesti ja kipeästikin kuvattuja. Näyttäväää sukudraamaa päästiin tällä kertaa seuraamaan kauniissa kesäillassa.

Vauraan talon Loviisa on naitu Niskavuoren sukuun taloa pystyssä pitämään. Sopeutuminen vahvatahtoisten naisten kansoittamaan perheeseen ei ole helppoa, mutta Loviisa on päättänyt yrittää ja leimuaahan rakkaus Juhaniin, talon vanhimpaan poikaan, kirkkaana. Juhani ei kuitenkaan ole rakkaudessaan yhtä omistautunut, vaan pyörittää samalla Malviina-meijerskaa. Petoksen selvitessä Loviisa joutuu vaikean päätöksen eteen ottaako paikkansa vahvan suvun keulahahmona vai jättääkö uusi perhe selviämään talonpidosta omine nokkineen.

Draamallisissa kohtauksissa Lija Fischerin ohjaamat näyttelijät ovat erinomaisia. Jännitteet hahmojen välillä kipunoivat ja erityisesti Paula Peltolan Loviisa säkenöi sisäistä voimaa ja vimmaa. Katja Hyry-Heikkilän Heta toimii oivana vastaparina naisten keskinäisessä kyräilyssä, Janina Jääskeläisen Kustaava puolestaan tuo lavalle nuoruuden energiaa ja säpäkkää viattomuutta. Miehet jäävät vääjäämättä naisten varjoon, vaikka esimerkiksi Mikko Korhosen Juhani omanlaisensa vakuuttava mahtimies onkin.

Esitykseen tehdyt kappalevalinnat sen sijaan kummastuttivat. Produktioon sävelletyt runot viehättivät minua pääosin, mutta muun muassa Cheekin ja YUP:n kappaleet hyppäsivät näyteltyjen kohtausten lomasta turhan paljon silmille. Laulullisuus itsessään sopi kyllä esitykseen, mutta olisin toivonut kappaleisiin yhtenäisempää linjaa tai selkeämpää kerronnallista elementtiä.

Puvustus ja lavastus ovat onnistuneita. Niskavuorelaisille valitut punamustat tunnusvärit erottavat suvun muista ja vahvistavat yhteenkuuluvuuden tunnetta. Loviisakin saa vedettyä päälleen niskavuorelaisuutta edustavat värit ottaessaan vihdoin paikkansa tilan emäntänä. Siirrettäviin elementteihin perustuva pelkistetty lavastus puolestaan tuo keveyttä paikoin raskaaseen tekstiin ja rajaa kohtauksia hienosti.

Kokonaisuutena Niskavuoren nuori emäntä nousee siis vahvasti positiivisen puolelle. Muutamia erikoisuuksia, kuten toisen puoliskon yllättävää paikoittaista farssimaisuutta, lukuunottamatta esitys on huolella ja taidolla tehty. Teksti elää vahvasti tässäkin ajassa ja tulkinta on kohdallaan. Tästä olisi saanut todella raskaan näytelmän, mutta Järvenpäässä onnistutaan ylläpitämään tiettyä keveyttä ja herättämään kiinnostus koko näytelmäsarjan lukemiseen. Suositeltava kesäteatterikäynti siis.

Esityksiä 20.7. asti Vanhankylän kartanolla.

Kiitokset Järvenpään teatterille kutsuvieraslipuista esitykseen.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Olen yrittänyt miettiä huhtikuusta asti mitä kirjoittaisin Pirkko Saision Punaisesta erokirjasta. Lähimmät ajatukseni mukailevat tätä jokin aika sitten internetissä näkemääni tekstisikermää:

Lähinnä tekisi siis mieli vain sanoa fhipewhfuowhouawegfiywlfgyif lukekaa tämä kirja, se on hieno.

Sanottakoon sen lisäksi, että Saisio kirjoittaa hurjan hienosti rakkaudesta ja rakastumisesta ja kaikesta siitä tahmasta ja vaikeasta ja ihanasta mitä siihen liittyy. Samaistuttavaa on paljon, vaikka ei olisi elänyt 70-luvun poliittisessa kiihkossa tai pyörinyt intensiivisesti teatteripiireissä.

Tämä on myös niitä harvoja lukemiani Finlandia-voittajia, joka on saanut minut todella pyörryksiin. Upea. Ja sopii siis myös Pride-viikon teemoihin, mikä on sekin hieno homma.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja 

WSOY, 2003. 297 s.

Becky Albertalli: Simon vs. The Homo Sapiens Agenda

Sanottakoon se heti alkuun: Becky Albertallin Simon Vs. The Homo Sapiens Agenda oli ihana kirja. Onneksi teos nousi esiin niin monessa blogissa, että se päätyi omaankin tutkaani vilkkumaan ja tajusin lainata kirjan kirjastosta. Muun mainioutensa lisäksi Simon sopii lukuseuraksi erityisesti hyvin nyt, kun meneillään on myös kirjablogien Pride-viikko kuten postauksen kuvastakin näkyy.

Simon on nimittäin visusti kaapissa. Vaikka lähipiirin suhtautuminen homoihin ei tunnu uhkaavalta, ei Simon ole kertonut suuntautumisestaan kellekään muulle kuin sähköpostikaverilleen Bluelle. Bluen kanssa voi jakaa kaikki salaisuudet ja samalla on puolin ja toisin ihastuttukin, mutta henkilöllisyytensä molemmat pitävät kuitenkin edelleen salassa. Salaisuuksien paljastuminen on kuitenkin lähellä, kun luokkakaveri Martin sattuu näkemään Simonin viestit ja alkaa kiristää Simonia. Joko Simonin on yritettävä saada Martin hyviin asemiin symppiksen Abbyn kanssa tai viesteistä tulee julkisia. Toki nuoren elämässä tämä ei ole ainut ongelma, vaan päälle kasataan vielä koulun teatteriproduktio, Bluen henkilöllisyyden selvittäminen, ystäväpiirin keskinäiset kinat ja perhesuhteet. Koetapa siinä sitten olla ja pysyä joten kuten täysjärkisenä.

Kirjan nuoret tuntuvat nuorilta. He rakastuvat, mokaavat, stressaavat, suuttuvat, sopivat. Ovat välillä täydellisiä kusipäitä toisilleen, mutta osaavat myös sopia. Mahtavia tyyppejä. Toki Albertallin maailmassa rakkaus ja ystävyys voittaa, niinhän ei aina tosimaailmassa ainakaan tässä skaalassa käy, mutta se tälle teokselle suotakoon.

Symppasin kirjan hahmoja, myös niitä välillä pässinpäisiäkin, ihan hirvittävän paljon ja usein taisin virnuilla leveästi tätä lukiessani. Vaikka teemat ovat isoja ja välillä elämä potkii, on hommassa silti niin paljon kaikkea hyvää. Ja kaikki menee hyvin, lopulta, siihen on hyvä tukeutua.

Otava on muuten myös suomentanut tämän teoksen nimellä Minä, Simon, Homo Sapiens eli kielikään ei ole este tämän teoksen lukemiselle. Suosittelen.

Hyvää Pride-viikkoa kaikille!

Becky Albertalli: Simon vs. The Homo Sapiens Agenda
Balzer + Bray, 2015. 320 s.