Sam Wasson: Auringonnousu Manhattanilla - Audrey Hepburn ja elokuvien moderni nainen

Vapaa-ajallaan Audrey käytti mielellään hameitakin, mutta kulki silti useimmiten housuissa (ne olivat käytännöllisemmät, hän sanoi). Hän piti matalista koroista (hänen jalkansa olivat suuret ja hän tiesi sen) ja kulki aina, missä ja milloin vain saattoi, mahdollisimman mukavissa villapaidoissa. Lyhyesti sanottuna hänen vaatekaappinsa sisällön määräsi yksinkertaisuus ja mukavuus. Kuulostaa ilmeiseltä (kukapa ei mukavuutta haluaisi?), mutta tuona remmien ja sukkanauhojen aikakautena hänen "puristamatta paras" -periaatteensa vaati itsetuntoa.

Jos minun pitäisi valita yksi näyttelijä, jota ihailen, valitsisin todennäköisesti Audrey Hepburnin. Audrey edustaa minulle klassista tyyliä, sellaista jota itsekin haluaisin edustaa (kun kirjoitin ylioppilaaksi, minä vaadin saada Audrey-tyylisen mekon - ja sainkin sen) ja ainakin kuuleman perusteella A oli myös mukava ihminen, ehkä jopa liian. Sam Wasson kertoo kirjassaan Auringonnousu Manhattanilla - Audrey Hepburn ja elokuvien moderni nainen (Ajatus Kirjat, 2011) tarinan sekä Audrey Hepburnin noususta filmitähteyteen että siitä, kuinka elokuva Aamiainen Tiffanylla muokkasi ihmisten ajatusmaailmaa.

Audreyn lisäksi päähenkilöinä tässä opuksessa ovat omalaatuinen kirjailija Truman Capote, käsikirjoittaja George Axelrod (joka haluaa elokuviin lisää seksiä), ohjaaja Blake Edwards (joka kuvasi Tiffanyyn yhden kalleimmista juhlakohtauksista) sekä Henry Mancini (joka teki läpimurtonsa Moon Riverilla). Unohtaa ei tule myöskään muuta henkilökavalkadia, johon kuuluvat mm. Audreyn pahasuinen aviomies Mel Ferrer, itsepäinen näyttelijä George Peppard, uudistusta vastustava puvustaja Edith Head ja moni moni muu.

Elokuvassa Aamiainen Tiffanylla yksin asuminen, ulkona käyminen, upealta näyttäminen ja pieneen hiprakkaan humaltuminen ei äkkiä näyttänytkään pahalta kuin ennen - olihan pääroolissa Audrey Hepburn. Itse asiassa tuntui siltä, ettei naimattomana elämiseen liittynyt minkäänlaista häpeää. Se vaikutti hauskalta.

Wassonin opus piirtää kiinnostavan kuvan 1950- ja 60-lukujen elokuvamaailmasta, ajasta jolloin Marilyn Monroe myi lippuja ja elokuvien sensuurilautakunta piti käsikirjoittajat tiukassa ruodussa. Ajasta, jolloin nainen sai olla elokuvassa joko hyvä tai paha, mutta ei missään nimessä kevytkenkäinen ja silti sympaattinen. Holly Golightly oli tässä ajassa hankala hahmo ja samoin oli koko Tiffanyn tarina, jossa oli paljon seksiä, tai vähintään viittauksia siihen, homoja ja muutakin kontroversiaalista.

Wasson kirjoittaa kauniisti ja hauskasti. Sattumukset ja henkilöt nousevat värikkäine lukijan silmien eteen, teksti soljuu eteenpäin ja on nautittavaa. Vaikka elokuvanteon vastoinkäymiset ja Audreyn henkilökohtaisen elämän kuopat ovat myös esillä, on yleistunnelma positiivinen: tässä ollaan tekemässä jotain mullistavaa ja erilaista. Teos kertoo myös siitä, kuinka vaikeaa elokuvan tekeminen voi olla: kuka on täydellinen pääosaan, miten elokuva puvustetaan, miten ihmeessä saadaan lupa kuvata Tiffanylla, tarvitseeko kirjailijalle näyttää käsikirjoitusta, millainen musiikki tehdään.

Auringonnousu Manhattanilla on kirja kaikille elokuvan (ja Audreyn) ystäville. Se on viihdyttävä ja leikkisä, mutta tuntee silti oman arvonsa. Se myös houkuttelee lukijaa katsomaan uudelleen Tiffanyn sekä herättää kiinnostuksen lukea Capoten kirjan ja verrata näitä kahta toisiinsa.

Voileipiä Manhattanilla ovat syöneet myös Katja (joka suosittelisi kirjan kyytipojaksi samppanjaa) sekä Susa (jonka kuvailun mukaan tämä on mm. erityisen onnistunut teos).

Sam Wasson: Auringonnousu Manhattanilla - Audrey Hepburn ja elokuvien moderni nainen (Fifth Avenue, 5 A.M.: Audrey Hepburn, Breakfast at Tiffany's, and the Dawn of the Modern Woman, 2010)
Ajatus Kirjat (Gummerus), 2011. 256 s.
Suomentanut: Taina Helkamo
Kannen suunnittelu: Mumtaz Mustafa (kuva: Paramount Pictures)

ps. Kiitos taas Tuomakselle avusta kuvan otossa ja sen muokkauksessa.

J. Pekka Mäkelä: Nedut

J. Pekka Mäkelän Nedut (Like, 2007) tarttui kirjastoreissulta mukaan puolivahingossa. Innostuin heinäkuussa kovasti J. Pekka Mäkelän uusimmasta teoksesta Muurahaispuu ja ihmettelin jo silloin itsekseni miksen ole lukenut näitä aikaisempia teoksia. Nedut oli tällä kertaa se teos, joka sci-fi-hyllystä hyppäsi ensimmäisenä näkökenttään, joten se sai myös lähteä mukaan.

Auton kulkiessa Korsontien mutkissa sen ajovalojen kirkkaus sokaisi minut, mutta erotin silti jäätyneen kämmenenkuvani monumentin pinnasta. Sen vasemmalla puolella oli toinen kämmenenkuva, vähän suurempi, jonka reunoilta erotti valuneen ja uudelleen jäätyneen kosteuden noroja. Peukalon kärki kosketti oman kämmenenkuvani peukaloa. 

Nedujen taustatarinassa neandertalilaiset ovat palanneet maapallolle mukanaan huipputeknologiaa ja aikomuksenaan ottaa Keski-Eurooppa takaisin heidän asuinalueekseen. Valloitus sujuu suhteellisen rauhallisesti, mutta aiheuttaa sen että alueelta vyöryy suuri pakolaisaalto muihin valtioihin, myös Suomeen. Neandertalilaiset eivät pidä itsestään juurikaan melua, eikä kukaan tunnu tietävän miksi ja kenen avustuksella he ovat tänne palanneet.

Nedut jäävät tarinassa kuitenkin sivuhahmoiksi, sillä todellisena päähenkilönä häärii Joel "Jolle" Peltola, suomalaisen musiikkihistorian pieni rock-legenda, nykyään taittajan hommissa surkealla palkalla. Rahallisesti Joelilla ei mene mitenkään hyvin, mutta kun hyvä ystävä tarjoaa helppoa konstia ansaita rahaa ei rahaton mies tohdi kieltäytyä. Samalla Joel tulee sotkeutuneeksi nedujen asioihin ja oppii samalla jotain itsestään ja ihmisyydestä.

En ajatellut enää sormieni asemia, en sointuja enkä säveliä. Ääni ei tuntunut tulevan enää kitarasta eikä vahvistimesta vaan... jostakin. Läheltä. Kaukaa. Sekä läheltä että kaukaa, yhtä aikaa.
Soitin yhtä aikaa muiden kanssa.

Joelin lisäksi kirja on täynnä kiinnostavia henkilöhahmoja vanhoista bändikavereista uusiin ja entisiin heiloihin. Tajusin vasta tätä kirjoittaessani, että kirjassa oli oikeastaan todella monta mainiota ja hyvin kirjoitettua naishahmoa. Mahtavaa.

Mäkelän teksti vie mukanaan ja tarina on kiinnostava. Hieman enemmän olisin tahtonut tietoa neduista ja heidän motiiveistaan ja alkuperästään, mutta toisaalta nautin siitä että tämä oli enemmän henkilötarina. Nedut sisältää myös paljon faktaa ja fiktiota musiikista, asia jota osasin varmaankin arvostaa enemmän asuttuani nyt useamman vuoden todellisen musiikkiharrastajan kanssa. Ja oli tässä myös paljon viittauksia muihin genren kirjoihin, Adamsia ja Sinisaloa, tykkäsin.

Kirjan liitteeksi olisin vielä kaivannut Dystokion musiikkituotantoa ja Kerrosmaailma I -sarjakuva-albumia. Uskallan suositella kirjaa myös ei-sci-fin-ystäville, sillä kirjassa pääosaa näyttelevät tavalliset ihmiset ja heidän kohtalonsa.

Jossu oli myös pitänyt kirjasta vaikkei siitä hänen Mäkelä-suosikkiaan tullutkaan, Kirjavinkkien Mikko kertoo kirjan olevan parempi kuin miltä sen idea kuulostaa ja teoksen olevan hänen suosikkinsa kolmesta ensimmäisestä Mäkelän teoksesta. Päätin myös liittää tämän opuksen osaksi Kuusi kovaa kotimaista -haastetta, koska minun on pitänyt lukea Mäkelän teoksia jo pitemmän aikaa.

J. Pekka Mäkelä: Nedut
Like, 2007. 288 s.
Kannen kuva: J. Pekka Mäkelä
Typografia: Ville Sutinen

Syyskuulumisia ja maljapuheita

Hieman nuhainen mutta pirteän kujertava tervehdys täältä ruudun takaa!

Karoliina haastoi minut viime kuussa kirjoittamaan maljapuhetta seuraavilla suuntaviivoilla:

1. Kirjoita listaustyyliin parin rivin maljapuhe, jossa luettelet viisi asiaa, joista sinulle tulee erityisen hyvä mieli/mistä olet kiitollinen.
2. Haasta viisi bloggaajaa tekemään samoin.

Siis.

Hyvät lukijat,

kiitos teille siitä, että olette siellä jossain toisten ruutujen takana. Kirjoittaminen on jo itsessään mukavaa, mutta se, että joku lukee ja kommentoi sekä jakaa kiinnostuksen kirjoihin on minulle äärimmäisen arvokas asia.

Kiitos niille oppilaille ja opiskelijoille, jotka ovat ottaneet minut tänä ensimmäisenä syksynäni opettajana pääosin niin kovin mukavasti vastaan. Jokainen kerta, kun te opitte tunnillani jotain tai uskallatte kysyä teitä vaivaavan kysymyksen, on minulle hyvä hetki. Sama kiitos kuuluu myös niille vanhemmille kollegoille, jotka ovat ottaneet minut lämpimästi osaksi työyhteisöä.

Kiitos Tuomakselle siitä, että hän jaksaa tehdä minulle inkiväärivalkosipulikanaa nyt kun minulla on nuha ja tulee kanssani kenkäkauppaan. Kiitos, että kestät lempeästi sen kun kiukuttelen, mutta laitat minun ruotuun silloin kun lähden liiaksi sivuraiteille.

Kiitos ystävilleni siitä, että he käyvät minun kanssani kahvilla / syömässä / neulomassa / elokuvissa / kävelyllä / mattokaupassa. Ilman teitä elämä olisi ihan tylsää.

Ja lopuksi vielä kiitos syksylle. Kiitos siitä, että aamuisin ilma on raikas mutta ei vielä pakasta. Kiitos omenista, joista varmasti tulee hyvä hillo. Kiitos keltaisista ja punaisista lehdistä ja kuulaista iltapäivistä.

Kiitos.

Jokin aika sitten blogille annettiin myös Tsemppaava blogiystävä -tunnustus, lämmin kiitos siitä Katrille. Tunnustus lähtee nyt kollektiivisesti teille kaikille, jotka täällä käytte ja kommentoitte. Teidän ansiostanne tästä bloginpidosta on tullut entistä mukavampaa. Maljapuhe-haasteen kanssa teen seuraavasti: minä kuulisin mielelläni lisää kiitoksia asioista, jotka tekevät juuri sinut iloiseksi. Kirjoitathan minulle kommentin tai ajattele edes hetki mielessäsi jotain iloista asiaa.

Lisäksi muistuttaisin vielä tämän kuun loppupuolelle asti käynnissä olevasta Hyppää lavalle -haasteestani, jossa luetaan näytelmiä. Itse ajattelin urheilla tällä viikolla ainakin Kristian Smedsin Mr. Vertigo -sovituksen kanssa.

Nyt menen leipomaan (vehnättömiä) pannukakkuja, sillä purkit loppuivat kesken ja ylijäänyt omenahillo on käytettävä johonkin. Suosittelen lämpimästi myös Pumpkin-Jamin ihanaa rommista omena-kaurapaistosta.

Ihanaa syksyä teille!

ps. Huomasitte varmaan maanantaina, että niin täällä kuin monessa muussakin kirjablogissa tapahtui kummia. Lisää asiasta esimerkiksi täällä, täällä ja täällä. Ja mainitsenpa tässä vielä, että en ottanut Twilightia omaan käsittelyyni siksi, että olisin halunnut sitä pilkata, vaan siksi että sitä oli hauska muokata. Oikeasti olen lukenut kaikki neljä (edit 7.10.: kiitos Villasukka kirjahyllyssä, tokihan kirjoja on tuon verran eikä kolme kuten väitin) teosta ja jopa hieman punastellen niihin koukuttunut. Olen iloinen, että kirjabloggaajien tempaus herätti pääosin positiivista mediahuomiota ja toivon, että keskustelua aiheesta jatketaan niin yksityisesti kuin yleisestikin.

Liikkuvaa kuvaa: 3 x Rakkautta & Anarkiaa

Osasimme olla jo toista vuotta peräkkäin hereillä Rakkautta ja anarkiaa -festareitten suhteen. Viime vuonna kävimme katsomassa viisi elokuvaa, tänä vuonna totesimme että kolme riittänee. Ensimmäinen ehdoton valinta oli samannimisiin Nintendo DS-peleihin perustuva Ace Attorney, lisäksi kävimme katsomassa Cooking History -dokumentin ja kroatialaisen Night Boats -elokuvan.

Night Boats kertoo rakkaudesta ja elämänjanosta, mutta valtavirtaa poikkeuksellisemmin. Vakavasti sairas Jakov tapaa yksinäisen Helenan vanhainkodissa. Pariskunta tutustuu ja päättää eräänä pimeänä iltana karata, lähteä matkalle kohti merta. Vanhan parin rakkaustarina on kaunis ja surullinen, täynnä kommelluksia ja herkistävää myötäelämistä.

Toisinaan tuntui, että myös itse elokuva oli vanha. Toisinaan se eteni nytkähdellen, kuin unohdellen välistä kohtauksia, ja toisinaan mentiin hyvinkin suoraviivaisesti eteenpäin. Kuvat tässä kroatialaisessa elokuvassa olivat kauniita ja tarinan katsoi mielellään, vaikka käteenjäävä tunne olikin surullinen.

Cooking History kertoo faktan ja fiktion kautta siitä, millaista on ollut laittaa ruokaa sotatantereella sotilaille ja valloittajille. Slovakialainen ohjaaja Peter Kerekes haastattelee dokumentissaan muun muassa onnettomuuteen joutuneen sukellusveneen kokkia sekä saksalaisia leipureita. Haastateltavat ruoanlaiton ammattilaiset kertoivat työstään lämmöllä, vaikka joillekin sodasta puhuminen on myös vaikeaa. Elokuva hätkähdytti katsojaa myös näyttämällä varsin selvästi kuinka lehmä lahdataan sotaoloissa tai kuinka sika pääsee hengestään. Hieman joutui nieleskelemään. Toisaalta elokuvassa oli myös huumoria, kun jokainen elokuvaan liitetty resepti loppui toteamaan "ripaus suolaa" ja omasta työstään tarinoiva vanha mummo keskeytti lauseensa huudahtaen "oi, sieniä!".

Kävimme katsomassa elokuvan tunnelmallisessa Kino Engelissä ja miljöö sopikin elokuvan vanhanaikaiseen tyyliin mainiosti. Täytyy tosin myöntää, että itse olin katsomishetkellä niin väsynyt, että torkahdin elokuvan aikana muutamaan kertaan. Sääli, tämän olisin mielelläni katsonut omaksuen.

Elokuvaa Ace Attorney odotin varmaan eniten, sillä olen itse pelannut läpi kaikki puolustusasianajaja Phoenix Wrightista kertoneet pelit. Elokuvan oli ohjannut kehuttu Takashi Miike, joka ei tosin allekirjoittaneelle ollut tuttu. Elokuvaan oli ympätty pääpiirteissään ensimmäisen pelin toinen ja neljäs tapaus, sillä ne saatiin kätevästi yhdistettyä jatkuvajuoniseksi ja järkeväksi tarinaksi.

Eniten hupia Ace Attorney varmasti tarjosi peliä tunteville, sillä mukaan oli laitettu paljon viittauksia peliin ja kaikki hahmoja ja paikkoja myöten oli toteutettu viimeisen päälle. Aijai mitä herkkua ja oivalluksia. Hymytti myös salin eturivissä istuvat neljä Phoenix Wrightiksi pukeutunutta nuorta miestä, juuri näin!

Elokuva esitettiin Andorrassa. Sali oli periaatteessa varsin mukava, mutta selvästi R&A-kauden tiukat aikataulut aiheuttavat hankaluuksia. Ensinnäkin salissa oli juuri loppunut edellinen esitys, joten ilma oli todella tunkkainen ja toisekseen yläkerrassa olevista Coronasta ja Dubrovnikista kaikui tasainen bassonjytke koko elokuvan ajan. Onneksi kyse ei ollut herkästä ja vakavasta taide-elokuvasta, muuten olisi voinut ottaa pannuun.

Kiinnostuksella odotan nyt vielä ainakin Haute Cuisine -elokuvaa, jonka pitäisi tulla myös normaaliin teatterilevitykseen. Tänä vuonna on tulossa myös muita kiinnostavia elokuvia, kuten Piin elämä ja Hobitti.

Stephenie Meyer: Twilight

Stephenie Meyerin suosituista Twilight -kirjoista on kohuttu jo monta vuotta ja meteli kasvanee taas marraskuussa, kun elokuvasarjan viimeinen osa pamahtaa teattereihin. Itse en taida enää varsinaisesti suosikkisarjan kohderyhmään kuulua, mutta luinpa kuitenkin (vaikkakin englanniksi, jos se vaikka tekisi tällaiselle mukateinille tästä uskottavampaa). Sarjan ensimmäinen osa on siis nimeltään Twilight (2005), suomeksi Houkutus (WSOY, 2005).

Käsittääkseni kirjan juoni on jo sen verran mediassakin kuulutettu, joten sen voi aivan hyvin kirjoitella myös tähän. Kirjan päähenkilö Bella joutuu muuttamaan äitinsä luota aurinkoisesta Kaliforniasta sateiseen Forksin kaupunkiin Washingtoniin. Bellaa muutto ei juuri kuitenkaan hetkauta, sillä hänen äitisuhteensa on hankala ja uudessa koulussa hän pääsee samantien etenemään suosittujen tyttöjen porukkaan. Suosittua tyttöä tavoittelevat tietysti myös pojat, joista erityisimmin nousevat esiin Edward ja Jacob.

Kumpikin kilvoittelee Bellan suosiosta, mutta turhaan. Edwardin kalpea nörttimäisyys ei vetoa menevään mutta hienostuneeseen Bellaan (onhan hänen lempikirjansa Humiseva harju), eivätkä Jacobin yritykset houkutella tyttöä koiranpennuilla toimi myöskään. Kun Edward kerää rohkeutensa ja yrittää lähestyä ihastustaan heathcliffmäiseen tyyliin kiipeämällä yöllä Bellan ikkunasta sisään, puree Edwardia skorpioni. Edward putoaa ja joutuu sairaalaan, mutta skorpioninpureman seurauksena hänestä tulee vampyyri ja täten myös todella nopea, vahva ja ennenkaikkea komea.

Bella luonnollisesti ihastuu uuteen Edwardiin, joka saapuu seuraavalla viikolla kouluun moottoripyörällä ja pukeutuneena auringossa kimaltelevaan nahkatakkiin. Jacob sydämistyy Edwardille Bellan huomion varastamisesta ja päättää kostaa usuttamalla saksanseisojansa Edwardin kimppuun koulun parkkipaikalla. Bella syöksyy alakynnessä olevan Edwardin apuun ja saa myöskin pureman muuttuen ihmissudeksi. Karvaiseksi muuttunut Bella kauhistuu ja pakenee metsään ja Jacob ja Edward jäävät miettimään, miten voivat enää löytää suurta rakkauttaan pöyheän turkin alta.

Kirjan kantavana teemana on nuori rakkaus ja luonnollisesti myös se, että sisin on tärkein. Vaikka nuorten päähenkilöiden tunteet käyvät kuumina, on teos silti maltillinen ja muistuttaa nuorta lukijaa muun muassa esiaviollisen seksin haitallisuudesta ja siitä, miten muita pitää arvostaa niin sanotusti karvoihin katsomatta.

Meyer kirjoittaa koukuttavasti, vaikka onkin tässä ensimmäisessä kirjassaan selvästi vielä kokemattomampi kynäilijä kuin sarjan seuraavissa osissa. Kirja on leppoisaa lukemista ja sarja vie mukanaan, vaikka sen imua yrittäisikin vastustaa.

Stephenie Meyer : Twilight
Little Brown and Company, 2005. 498 s.
Suomennettu nimellä Houkutus (WSOY, 2005)