Douglas Adams: The Hitchhiker's Guide to the Galaxy (äänikirja)

Aloitin äänikirjakokeiluni rempseästi Douglas Adamsin sci-fi-hupailuklassikolla The Hitchhiker's Guide  to the Galaxy (Pan Books, 1979; suom. Linnunradan käsikirja liftareille 19), lukijanaan ihana Stephen Fry. Koska The Hitchhiker's Guide to the Galaxy on alunperin esitetty radio-ohjelmana lienee ymmärrettävää, että teos sopii erittäin hyvin myös äänikirjaksi.

The Hitchhiker's Guide to the Galaxy aloittaa Douglas Adamsin viisiosaisen Linnunrata-trilogian. Opus alkaa Maan päältä, jossa Arthur Dentillä on huono päivä; hänen talonsa aiotaan purkaa ohitustien tieltä. Ja päivä vain pahenee, sillä muutamaa tuntia myöhemmin koko maapallo tuhotaan intergalaktisen pikatien tieltä. No, onneksi Arthur ei suinkaan tuhoutunut pallomme mukana, vaan sai tuttunsa Ford Prefectin kanssa kyydin avaruusalukselta liftaamalla.

Hitchhiker's alkaa siis vauhdikkaasti ja suurinpiirtein samanlaista tykitystä mennään koko kirjan mitalta. Mukaan mahtuu niin vihamielisiä vogoneita, ihmeellinen Babel Fish, iloisesti tervehtiviä ovia, huimia paljastuksia Maapallon todellisesta tarkoituksesta kuin masentunut robottikin.

Stephen Fry sopii Linnunradan lukijaksi täydellisesti. Rauhallista ja selkeää brittienglantia on helppo kuunnella, ja Fryn äänenmuuntelu hahmojen kohdalla ei häiritse lainkaan (mikä mielestäni on yksi tärkeimpiä ääneenlukijan piirteitä). Viilenevinä syysaamuina tarpoessani pää jumissa aamuluennoille Stephen piti minut huomattavan paljon paremmalla tuulella. Tai vastaavasti hereillä ajellessani Kissojen yöstä kotiin.

Seuraavaksi kuunteluun pääsevätkin sarjan neljä seuraavaa osaa. Tätä viisiosaista trilogiaa ei muuten kannata aloittaa keskeltä kirjasarjaa vaan lukea tai kuunnella opukset suosiolla järjestyksessä. Sillä tavalla voi välttää pihalla olemista ainakin vähän.

Ja toistettakoon tässä nyt vielä rakkaalle miehelleni, joka lukee tämän kuitenkin; ei, en vaihtaisi Stephen Fryta sinuun, edelleen on mukavinta että juuri sinä luet minulle ääneen.

Luettu, tai siis kuunneltu, osana Totally British: Children's Britain - haastetta.

Paul Reiser: Parisuhteellisuus

Pohdiskelin, että mitäs lukisin tässä rankkojen kirjojen välimaastossa. Mies tyrkkäsi käteen Paul Reiserin Parisuhteellisuuden (1999, Like; Couplehood 1994). Nimensä mukaisesti opus siis käsittelee elämää silloin, kun olet parisuhteessa. Kirja ei kuitenkaan ole mikään self-help-opas parisuhteen parantamiseen, vaan vääjäämättä läväyttää kasvoillesi juuri ne omituisuudet, joita omassa parisuhteessaan hieman nolostuneena huomaa.

"Minua pitkästyttää. Tehdään jotakin."
"Kuten mitä?"
"Ihan sama. Mitä tahansa. Minusta on uskomatonta, että istumme vain yöpuvuissame. Voi ei - meistä on tullut sellainen pari, joka ei koskaan tee mitään. Milloin se tapahtui? Milloin meistä tuli näin tylsiä?"


Meidän taloudessamme käytiin jokin aika sitten samantyylinen keskustelu. Hups.

Reiser kirjoittaa oivaltavasti ja hauskasti. Tyyli on mielestäni hyvin miesmäinen; en ole varmaan koskaan lukenut tällaista tekstiä naisen kirjoittamana. Toteavaa, huvittunutta, ehkä vähän nolostunuttakin välillä.

Parisuhteellisuutta lukiessani nauroin välillä ääneen. Toisinaan ajattelin: Hei, onpa hassua. Hetkinen. Kuulostaa tutulta. Voi.. ei. Minähän teen itse juuri noin! Tai me. No, joskus itsetarkastelu lienee ihan hyvästä, ja Reiser onneksi antaa omituisille pariskunnille nämä kummallisuudet anteeksi. Asiat todetaan ymmärtävän lempeästi. Kiitos Reiserille siitä.

Välillä pääsi myös nauramaan omalle puoliskolleen, kun huomasi tämän toteuttavan kirjassa kuvailtuja miehisiä maneereja (en kuitenkaan nyt kerro missä kohdissa, keskityn nolaamaan pääosin vain itseäni tässä blogissa).

"Söin kulhollisen maissihiutaleita ja kaksi rasvatonta keksiä."
"Onko se hyvä vai paha?"
"En voi uskoa, että söin niin paljon."
"Mutta keksit olivat rasvattomia."
"Kyllä, mutta söin niitä kaksi."
"No, näytät kuitenkin upealta."
"Olen aivan täynnä."
"Ei sitten syödä mitään tänä iltana."
"Älä tule sanomaan, mitä minä voin syödä."


Parisuhteellisuus on kirja siitä, miten toisella on aina ravintolassa parempaa ruokaa, miten toinen vie aina suurimman osan peitosta (se olen meillä minä), miten toisen äännähdyksiä on toisinaan niin vaikea tulkita ja miten toisille pariskunnille pitää päästä aina välillä sanomaan Niin meillekin kävi ja jatkaa juttua omalla tarinallaan.

Hauskana juttuna muuten se, että Parisuhteellisuus alkaa sivulta 145. Siis niin että ensimmäisen sivun numero on 145. Reiser nimittäin toteaa, että silloin kun hän lukee, hän haluaa olla aivan keskellä kirjaa. Sivuja takanani, sivuja edessäni. Mikäs siinä.

Ja nyt me aloitamme tuon toisen puoliskoni kanssa rituaalin "kotoa lähteminen". Saa nähdä pääsemmeko lausumaan repliikkiä No, minä olen valmis. Olen ollut valmis jo ennen kuin sinä menit yläkertaan hankkiutumaan valmiiksi. Mikset sanonut että olet valmis?


Niin ja minä en kuulemma vielä saa lukea Reiserin toista kirjaa, Lapsekas parisuhde, koska minulle kuulemma tulisi vauvakuume. Jahas.

Eli suosittelen tätä lämpimästi, parisuhteessa oleville ja sitä harkitseville kunhan muistaa antaa itselleen sitten anteeksi kun huomaa ne kaikki omituisuudet joita välttämättä itsestään tunnistaa.

Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka

Kirjan kansi painuu kiinni ja tungen itseni miehen kainaloon. Itkettää. Oliko se noin surullinen kirja, mies kysyy. Ei kun iloinen, minä vastaan. Tämä tapahtui eilen illalla.

Luettavana oli Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka (Tammi, 2011) eli tarina siitä miten lasta odotettiin, sitä pientä, niin pitkään, ja sitten se tuli. Paitsi että tämä tarina on tosi ja kirja on koottu Pihlajaniemen pitämän Adoptiomatka-blogin teksteistä.

Pientä ihmistä alettiin odottaa adoption kautta vuonna 2005. Ehkä se pian jo tulee, jouluksi ehkä? Mutta ei. Byrokratia, paperit, kaikki kestää. Pihlajaniemi kuvaa laajaa tunneskaalaa aidosti ja lämmöllä, sitä miten joskus itkettää räkäisesti ja toisinaan hymyilyttää niin että jalat nousevat irti maasta.

Silitettävänä ajattelen hennosti: ensi kesänä olen ehkä lapseni kanssa tämän saman puun alla ja meillä on eväänä viinirypäleitä.


Miten pieni toive voi tuntua näin järisyttävältä?

Minulla ei ole lapsia. Toivoisin, että joskus olisi. En tiedä voiko olla. Ja jotkut Pihlajaniemen kuvaamat tunteet ovat silti niin tuttuja; se kun miettii että miltä se sitten tuntuisi, pieni ihminen, millä tavalla hän nauraa tai itkee tai mitä tahansa.

Minä toivon, että jos joskus kohtaan adoption kautta lastansa odottavia osaan toimia oikein. Että en sanoisi vahingossa mitään sellaista, mikä tuottaisi toiselle pahan mielen. Minua turhautti lukiessani, miten joku on voinut ihan oikeasti sanoa noin?

Vaikka tiesin että tällä tosielämän tarinalla on onnellinen loppu, minua jännitti lukiessani. Joko nyt tulee se viesti? Joko? Eikö vieläkään? Miksei vielä? Onneksi sen tiesi, että kyllä se jossain vaiheessa tulee. Minä en voi astua Pihlajaniemen kenkiin kuitenkaan täydellisesti, sillä eihän tuollaista odotusta voi kuvitella ellei ole itse sitä elänyt. Olen silti iloinen, että olen saanut jakaa tämän kokemuksen.

Adoptiomatka on ehdottomasti tärkeä kirja. Se on yksinkertaisesti aito. Ja nyt minun on palautettava tämä pian kirjastoon, sillä ehkä se lähtee seuraavaksi jollekulle, joka tarvitsee tätä kirjaa enemmän kuin minä.

Aamiasen jälkeen lähdemme puistoon. Jos viitsimme. Voimme joskus jäädä kotiinkin.


Adoptiomatkalla mukana ovat olleet myös ainakin Ilse/Juuri tällaista, Maria/Sinisen Linnan kirjasto, Susa/Järjellä ja tunteella,  Karoliina/Kirjava kammari ja Anni M./Oota mä luen tän eka loppuun.

Sanon vielä että kiitos.

Jonathan Carroll: The Ghost in Love

Heinäkuisella retkellä Akateemisessa kirjakaupassa minä näin pokkarihyllyssä hänet, Jonathan Carrollin uusimman, The Ghost in Love (2008, Tor). Soitin miehelle: saanko minä ostaa tämän. Sain luvan. (minulta muuten puuttuu enää vain yksi Carrollin kirja, tosin se maksaa yli 100 puntaa, mutta ehkä jonain päivänä)

Minua vähän jännitti, kuten niin usein lempikirjailijoiden kanssa käy. Mitä jos tämä on vain perushyvä. Sama tunne kuin Kissing the Beehiven kanssa. No. Ei se ollut vain, onneksi.

Almost everyone has come close to actually living dreams like those once or twice in their lives. Maybe it was that perfect date when you were twenty, or one magic afternoon in Istanbul, an hour, a meal, a dance, a walk by a lake in the rain you wouldn't trade for anything. How tempting if it were somehow possible to go back to those experiences and live them forever.


Ben Gouldin oli tarkoitus kuolla eräänä liukkaana talvipäivänä, mutta jostain syystä hän jäi eloon. Edes Angel of Death, Kuoleman enkeli, ei tiedä miksi. Varmaa on vain, että jotain ennennäkemätöntä on tapahtumassa ihmisten parissa.

Koska Ben ei suostunut kuolemaan, on hänen kummituksensakin jäänyt jumiin maan päälle, ja rakastunut toivottomasti Benin tyttöystävään, pitkään kuvaamataidonopettajaan German Landisiin. Ujutetaan sekaan vielä ihastuttava sekarotuinen koira, Pilot, hämmentävän maagisia tapahtumia, donitseja persikanvärisissä laatikoissa ja zouk-musiikkia, ja lopputuloksena on The Ghost in Love.


At birth you're given a very complicated board game but no instructions on how to play it. You must try to work out all the rules yourself. At the same time, you must play the game. Once. If you lose, doom. No, oops, I'm just a beginner, can I try that wrong move again? No, you cannot. No second chances. Figure out the rules now from nothing while simultaneously playing the game of life. How could a person not fail?


Jonathan Carrollin kirjoista on vaikea kertoa tai kirjoittaa niin, että niistä ei paljastaisi liikaa sillä suurin ilo niiden lukemisessa on sen kaiken ihmeellisen löytäminen. Carrollin kirjat ovat minulle pysäyttäviä kokemuksia; ne tarjoavat tavallisesta poikkeavia ajatusketjuja ja irrottavat minut arjesta hetkeksi. Vaikka The Ghost in Lovessa on enkeleitä, haamuja ja verzejä, ei se missään nimessä ole fantasiaa vaan maagista realismia. Ennen kaikkea se on kirja ihmisyydestä ja siitä, mistä jokainen meistä rakentuu ja miten omilla päätöksillämme vaikutamme sekä minuuteemme että elämäämme.

The Ghost in Love sai minut hymyilemään (kuten A Chinese farmer invented the idea of ghosts three thousand years ago ---. God thought it was such a novel and useful idea that He told his angels to make the concept real and allow it to flourish within the system), kaipaamaan, pohtimaan miksi minä olen niin ihastunut mieheni käsiin ja jopa pyyhkimään kyyneliä silmistäni kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun olin laskenut kirjan käsistäni. Tällä kertaa en ollut niin vihainen Carrollille kuin The Glass Soupin lopussa, mutta hieman kiukkuinen kyllä. Annan kuitenkin anteeksi, taas.

Tiedän jääväni kaipaamaan Beniä, Germania ja Pilotia ja toivon, että minullakin on oma verz. The Ghost in Lovea suosittelen alkusyksyn kirpeän viileisiin päiviin luettavaksi sohvalla tai pitemmällä matkalla, siis jos tietää varmasti osaavansa havahtua kirjan maailmasta oikealla pysäkillä. Pasi Ilmari Jääskeläisen ystäville myös.

Vaikka suhtaudunkin herra C:hen hieman mustasukkaisesti, tässä vielä linkkejä blogiarvioihin Carrollin suomennetuista teoksista; Naurujen maa Katjan ja Satun silmin sekäValkoiset omenat Ilsen kokemana.

The Ghost in Loven ensimmäisen kappaleen voi ladata luettavakseen täältä.

Terveisiä Kissojen Yöstä ja muuta mukavaa

Syksyn ensimmäinen teatterirupeama käynnistyi eilen kun teatterimme, Korkeasaaren teatteri siis, esiintyi Kissojen Yössä. Ensi-iltansa sai näytelmämme Amurin piilevä uhka, ja onni oli selvästi matkassa sillä sää oli hyvä ja täten myös yleisöä riitti kaikkiin illan kolmeen esitykseen tungokseksi asti. Minä olen muuten lavalla tuo toinen vasemmalta, eli tyyppi jolla on eeppiset viikset kuten eräs nuori mies minulle totesi. Kiitosta vaan. Huomenna esiinnymme kaksi kertaa Hok-Elannon asiakaspäivässä Korkeasaaressa ja ensi perjantaina 9.9. on vielä toinen Kissojen Yö, jossa päsäytetään show lavalle vielä kolmesti.

Tänään on leivottu aamulla ihania aamiasmuffinsseja Uuden Kuun reseptillä, ajettu Hankoon ja takaisin, käyty pikakeikalla Ikeassa (koko reissuun meni 40 minuuttia, voittajaolo!) ja siivottu kellarikomeroa sekä sisältä asunnosta löytyviä laatikoita. Mies ehti jo tuskastella että miten tätä tavaraa voi olla näin paljon mutta jäimme rupeamasta henkiin ja komerokin on järkevämmän näköinen. Paljon tavaraa lähtee ensi viikolla kierrätyskeskukseen ja UFFiin jos joku vielä haluaisi antaa niille uuden kodin.

Parasta tässä päivässä on juoksentelusta huolimatta ollut yhdessäolo tuon asuinkumppanini kanssa. Tämä viikko on ollut aikamoista hulinaa opiskelusyksyn alkaessa ja teatteriharjoitusten ollessa jokailtaisia. Ensi viikolla onneksi jo rauhoittuu ja minulla on jopa kaksi yliopistovapaata päivää. Elättelen toivoa, että tämä yskäkin arvostaisi pientä lepoa ja poistuisi minua vaivaamasta.

Nyt meillä on vuorossa juustoista ja rasvaista ruokaa sekä musikaali Little Shop of Horrors. Minulle myös luvattiin popcornia, ja aion sitä myös vaatia. Joskus herkuttelu on ihan hyvästä, varsinkin tällaisen siivouspäivän jälkeen.

Ihanaa lauantai-iltaa ja sunnuntaita teille kaikille!

ps. niin ja hei te lapselliset ja lapsenmieliset, toimittamassani lasten verkkolehti Jipossa julkaistiin eilen ihkaensimmäinen Jippoilu-video jossa minä esiinnyn, käypääkä katsomassa kuinka maidosta tehdään taidetta pintajännityksen avulla!